Syksy 2011 oli poikkeuksellinen. Ainakin Etelä-Suomessa suppilovahverosato ylitti kaikkien tarpeet ja melkein mielikuvituksenkin. Miten suunnattomasti rihmastoja havumetsissä oikein on? Ihmiset kantoivat suppilovahveroita (Cantharellus tubaeformis) kotiin koreittain, ämpäreittäin ja saaveittain ja ajoivat itsensä perkuuhommissa lähes hulluuden partaalle.

Satokausi alkoi aikaisin, sillä löysin ensimmäiset suppilovahverot 15. heinäkuuta ja ne olivat jo viikon vanhoja. Jollen olisi pihistänyt yhtä mukaani, kukaan ei olisi uskonut.

Nyt aikani oli tullut. Minua on pitkään kiinnostanut, millainen on oikea suppilovahvero. Kysymys ei ole helppo, sillä esimerkiksi lakin väri- ja pintavaihtoehtoja on lukematon määrä. On nahkamaisia, suomuisia, suomuttomia, hunajamaisen läpikuultavia ja monia arkipäiväisempiä. On myös hieno, aristokraattinen valkoreunainen malli, joka ilmestyy vasta myöhään syksyllä. Mauissakin lienee eroja, mutta makuasiat ovat jokaisen kielen päässä.

Aloitin kuukausia kestävän projektini. Sen tavoitteena oli löytää sienirihmastoja, jotka putkauttelevat outoja itiöemiä. Onnistuin etsinnöissäni yli odotusten, varmaankin juuri huippuvuodesta johtuen. Mielikuva jäi, että syksyiset suppilovahverot ovat suomuisempia ja reunoiltaan vaaleampia kuin kesäiseen aikaan kasvaneet.

Suppilovahveron kuvasi ensimmäisenä tieteelle ruotsalainen sienitieteen isä Elias Fries 1800-luvulla, mutta millainen oli tyyppinäyte? Ehkä kaikki merkilliset suppilovahverot ovat tavallaan samalla viivalla, kunnes joku toisin päättää. Ainoan oikean suppilovahveron tuntomerkit saattavat olla kaikilta hukassa.

Itiöissä vain vähän eroja

Oli rentouttavaa liikuskella pitkin havumetsiä, joissa tutkittavaa materiaalia oli lähes joka hetki näkyvissä. Tapasin tuttuja vuosien ja jopa vuosikymmenten takaa. Tunnistin ne vanhoiksi kamuiksi, vaikka jotkin niistä olivat poikkeuksellisen kesän takia oudon pulskia ja reheviä.

Poimin mielenkiintoisista rihmastoista yhden itiöemän mukaani itiöiden tarkastelua varten. Illalla tiirailin saalistani minua puoli vuotta vanhemman arvovaltaisen brittimikroskoopin läpi. Merkittävin tulos oli hyvinkin outojen itiöemien itiöiden samankaltaisuus. Sillä perusteella oikeastaan mikään löytämäni erikoisuus ei ole lajistatuksen arvoinen, mutta se ei ole ainoa kriteeri.

Vahvimmin omaksi lajikseen nousi jo kauan tieteessä tunnettu Cantharellus tubaeformis var. lutescens eli keltainen suppilovahvero.

Keltainen suppilovahvero loistaa kuin kesäaurinko syksyisessä metsässä. Rihmasto voi viettää vuosikausia maanalaista elämää tekemättä ainuttakaan itiöemää. Kuva: Jaakko Heinonen

Jo kauan olen uskonut, että jossakin metsien kätköissä piileskelee ”tavallisen” suppilovahveron ja keltaisen muodon välinen puuttuva linkki. Olinkin mielissäni, kun sellainen löytyi muutama vuosi sitten ja taas viime syksynä melko läheltä entistä löytöpaikkaa. Itiöemä on melko keltainen, mutta lakin päällä on keltaista muotoa hieman tummempia suomuja.

Monimuotoisuuden juhlaa

Viime syksyn suppilovahverot olivat paikoin tavattoman isoja: jalan pituus oli parhaimmillaan viisitoista senttiä ja lakin läpimitta kymmenen senttiä. Kun katsoin erästä jättiläistä suoraan päältä, saatoin nähdä jalan läpi maan sisään. Joskus siellä asuu kellertävä toukanluikero.

Toinen syksyn merkillisyys olivat oudon malliset suppilovahverot. Lakin päällä kasvoi usein lisähelttoja ja pikkulakkeja aivan kuin tavallinen kasvu ei olisi riittänyt.

Muutamat rihmastot kasvattivat ”nuijasuppilovahveroita”, pitkän varren päässä oli nuijamainen lakkimöykky, josta muutama helttareuna pilkisteli. Se oli aivan uusi tuttavuus. Eräässä rihmastossa ”nuijasuppiksia” oli noin joka kolmaskymmenes, mikä on yhden rihmaston piirissä kysymyksiä herättävää. Mistä moinen ilmiö?

Vasemmalla on keltaisen ja tavallisen suppilovahveron välimuoto. Oikealla ”nuijasuppilovahvero”, jolla on pitkän jalan päässä merkillinen helttasykerö. Kuva: Jaakko Heinonen

Jo varhain syksyllä yritin selvittää eroavatko rahkasammaleessa kasvavat suppilovahverot jotenkin kovanmaan yksilöistä? Olivat ne jossain määrin erilaisia, kuten kaikki eri rihmastojen sienet, mutta mainittavia eroja ei löytynyt. Rahkasammaleessa kasvavilla sienillä oli hieman suuremmat ja nystyisemmät ja jollain tavalla pyöreämmät itiöt.

Todella hienona löytönä pidän minikokoisen ja tumman maitosuklaan väristä suppilovahveroa. Sillä on elegantit tuhkanharmaat heltat. Ajattelin kutsua sitä näin alkajaisiksi ”tuhkahelttavahveroksi”. Tämä outo muoto maastoutuu erittäin hyvin metsän pohjalle, ja sen lakin pinnassa taivaan vaaleus kajastaa niin, että värin huomaa vasta syvässä varjossa. Olin aika ihmeissäni, kun senkään itiöt eivät juuri poikenneet normaalista.

Toisen mielenkiintoisen havainnon tein vähän myöhemmin. Nyt kyseessä oli melko suuri rihmasto, jonka kummallisia itiöemiä olen alkanut kutsua ”rypässuppilovahveroiksi”. Vanhassa kuusikossa piilottelevat sienet kasvoivat tiiviissä ryppäissä ja niiden heltat olivat tiheään väliheltallisia. Tämä muoto kesti hyvin pakkasta.

”Rypässuppilovahvero” oli mielenkiintoinen tuttavuus osittain ylöspäin suuntautuvine helttoineen. Se kestää pakkasia ja sulamisia poikkeuksellisen hyvin. Kuva: Jaakko Heinonen

Kestävää vahveroa hakemassa

Haaveenani on ollut löytää hyvin pakkasta ja sulamista kestävä suppilovahvero, ”jouluvahvero”. Yleensä suppilovahverot nuukahtavat, kun avomailla on pakkasta kuusi, seitsemän astetta ja sen jälkeen ilma lauhtuu.

Viime syksynä tuli lunta ja oli vähän pakkastakin, joten siinä mielessä säät olivat ihanteelliset tutkimuksiani ajatellen. Viikko ennen joulua alkoi kuitenkin päiväkausia kestänyt sade ja polut muuttuivat puroiksi. Tunsin itseni Nooaksi eliölajeja keräämässä vedenpaisumuksen koittaessa.

Jo syksyllä löytämäni ”rypässuppilovahvero” on outo tapaus. Se oli nyt kestänyt pakkaset, lumen sulamisen ja kaiken liottamat sateet, mutta sienet olivat edelleen käsittämättömän tukevia ja hyväkuntoisia. Kiikutin pari itiöemää kotiin ja kuivasin niitä tovin hellan kulmalla – hyvinä ja tukevina pysyivät. Ei pilaantumisesta kertovaa tuoksua. Se on paras ehdokkaani jouluvahveroksi.

Onko se oma lajinsa ja löytyykö vastaavia jostain muualta maailmasta? Olisiko se alun alkaen vuoristoilmaston suppilovahvero, joka on jostain syystä kotiutunut tänne?

Tammikuun lopussa kaivoin vielä ”rypässuppilovahveroita” tarkasteltavaksi. Oli kova talvi, mutta lumen alla routa oli lähes sulanut. Nenä kertoi sienten olevan pilalla. Teoriassa yhtäjaksoinen pakkanen ja ohut lumipeite saattaisivat säilöä ihmesienet syötävinä jopa kevääseen.

Kirjoittaja on maanviljelijä ja luontoharrastaja. Hän asuu Varsinais-Suomessa Koski TL:ssä. Juttu julkaistiin alunperin Suomen Luonnossa 6/2012.