Susi on saanut osakseen epäkiitollisen osan: se edustaa pahaa ja tuhoavia viettejä. Se on petollinen tappaja, joka kernaasti syö porsaat ja kilipukit, mummot ja pikkutytöt yhdellä suupalalla.

”Ellet ole kiltti, susi tulee ja ottaa”, lapsia uhkailtiin ennen. Nyt varoitetaan, että jos teet sitä tai tätä, sinut perii hukka. Myös kadonneet tavarat joutuvat suomen kielessä hukkaan, toisinaan myös suden suuhun. Ja sutta tulee töissä.

Yleinen käsitys näyttää olleen, ettei paha vahingoita pahaa. Nilsiällä sanottiin, ettei susi suden hännälle astu. Naantalissa väitettiin, ettei susi toista sutta syö, mutta naapurilaumasta sudet voivat syödä lajitoverinsa.

Suden ruokahalua on pidetty suurena ja syömätapoja eläimellisinä, mikä ilmenee sanonnoista ”olla sudennälkä” ja ”ahmia kuin susi”.
Sutta ja karhua oli entisinä aikoina parasta puhutella kiertoilmauksin. Sudella ilmausta käytettiin kuitenkin päinvastaisesti kuin karhulla. Syy karhun, pyhän eläimen, nimen välttämiseen on samantapainen kuin toisessa käskyssä, jossa kielletään lausumasta turhaan Jumalan nimeä.

Susi taas manattiin paikalle, jos sen nimi lausuttiin. ”Siinä susi, missä mainitaan”, sanottiin. Tunnetummassa versiossa susi on korvattu sanalla paha.

Suden hetkeksi sanotaan sitä aamuyön vaihetta, jolloin paimenen riski torkahtaa on kaikkin suurin. Nukkuvan ihmisen uni on suden hetkellä syvimmillään, joten aika on otollinen pimeyden töille.

Sipoon ja Valtimon vaakunaeläimenä on susi. Sipoon susista on puhuttu jo 1700-luvulla, mutta ilmauksen alkuperä on jäänyt hämärän peittoon. Pohjoiskarjalaisen Valtimon susikanta on vahva, minkä vuoksi karjankasvattajat ovat joutuneet rakentamaan vahvat susiaidat. Toisaalta metsänomistajat välttyvät hirvien tekemiltä taimituhoilta, koska hirviä ei juuri ole.

Ruotsin vallan aikainen laki velvoitti kyliä ylläpitämään sudenkuoppia eli ritoja. Esimerkiksi Helsingin Munkkiniemessä ja Espoon Tavastkullassa kuopat pyysivät hyvin vielä 1800-luvulla. Nykykielessä sudenkuopaksi sanotaan esimerkiksi ajatusvirhettä, jollaiseen kokematon helposti lankeaa.

Sellaiset nimet kuin Ritamäki muistuttavat tästä sudenkuoppametsästyksestä. Etunimisusiakin löytyy: Ulf merkitsee sutta, Adolf jaloa sutta ja Rudolf maineikasta.

Suomelaisten susisuhteeseen on vaikuttanut kielteisesti susi, joka surmasi 1880-luvulla Turun seudulla yli kaksikymmentä lasta. Metsästystä tehostettiin. Susi hävisi nopeasti Etelä-Suomesta ja joutui ahtaalle myös pohjoisessa.

Oman lisänsä susikuvaan on tuonut kristinusko. Jeesus vertaa seuraajiaan lampaisiin. Väärät opettajat ovat lampaiden vaatteisiin pukeutuneita susia. Paavalin visiossa kristittyjen omasta joukosta nousee julmia susia, ”jotka eivät laumaa säästä”.

Täysin kielteistä ei historian sudelle sallima painolasti sentään ole. Yksinäiseksi sudeksi kutsutaan määrätietoista omien polkujen kulkijaa. Ilmauksessa on kunnioittava lataus. Tosielämässä susi on laumaeläin, ja yksinäinen susi on esimerkiksi vanha tai sairas susi, jonka lauma on hylännyt.
Legendan mukaan uhrautuva susinaaras kasvatti Rooman kaupungin perustajat Romuluksen ja Remuksen. Myös muita enemmän tai vähemmän kuviteltuja susien kasvattamia lapsia tiedetään.

Ja sutta on ihmisen kiittäminen parhaasta ystävästään, koirasta.

Artikkeli on julkaistu Suomen Luonnon numerossa 10/2012

Osta numero digitaalisena Lehtiluukusta >>
Tilaa Suomen Luonto kotiisi >>>
Suomen Luonto on nyt myös App Storessa ladattavissa iPhoneen ja iPadiin! Lataa sovellus >>

 

kansanperinnekielisananlaskutsanonnatsusi