Valtaosa Suomen metsien eläimistä on minulle uskomusolentoja. En ole ikinä nähnyt näätää enkä saukkoa, en edes kummankaan jälkiä tai pesää. Minulle on kerrottu, että Suomessa asuu myös muutama karhu, jopa susikin. Koska ajatus on minusta tenhoava ja olen yksinkertainen, luottavainen ihminen, uskon kernaasti näkemättäkin.

Toisaalta kerrotaan, ettei yksisarvisia ja aarnikotkia asu sen enempää Pohjolassa kuin muuallakaan. En tietenkään ole niitäkään nähnyt. Nekin ovat minulle uskomusolentoja, negatiivisessa mielessä tosin: jälleen uskon sokeasti ja typerästi toisten ihmisten puheisiin, asiantuntevaan todistukseen, ettei niitä kerta kaikkiaan ole olemassa.

Mutta edelleen toisaalta: välistä lehdissä kerrotaan, että retkikunta löysi Amazonilta aiemmin tuntemattomia sammakko- ja muurahaislajeja, jotka sitten alkoivat olla olemassa. Ja kesällä, kun hyönteisten maailma tulee lähelle, mietin usein, onko tieteellä jo laajatkin tiedot ja havainnot tuostakin puolentoista millin mittaisesta harmaasta mönkijästä. Onko sillä jo nimi? Onko se löytämättä? Mutta mikä hauskinta: ehkä yksisarviset ja aarnikotkatkin vielä löydetään? Niille olisi jo nimetkin valmiina.

Monet eläimet ovat kuitenkin arkisia ja tuttuja, yhtä todellisia kuin omat naapurini. Tarkoitan sellaisia kuin varis, siili ja orava. Hämmästyisin, jos kohtaisin jonkun niistä metsässä. Ne ovat kaupunkilaisia. Varsinkin iloisen ja ketterän oravan näkeminen keskellä viikkoa jossakin Eirassa tai Vallilassa keventää mieltä, joka on ihmisten huolista raskas, ehkä myös mustana häpeällisistä ”ensimmäisen maailman ongelmista” (ratikka meni nenän edestä, joudun odottamaan kymmenen minuuttia).

Vilpittömällä oravalla on kuitenkin salamyhkäinen, visusti lymyilevä, huhujen mukaan lentävä serkku, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt mutta jolla siitä huolimatta on outo kyky pysäyttää ihmisten turhia rakennushankkeita ja tehdä mutkia moottoriteihin. ”Liito-oravat vaarantavat Vantaan asuntomessut”, uutisoitiin menneenäkin kesänä.

Se on toden totta upea saavutus oliolta, jonka olemassaoloon lähes kaikki suomalaiset uskovat ilman todisteita.

Aiheeseen sisältyy viisautta. Oikeastihan ei ole kysymys liito-oravien suorasta toiminnasta vaan ihmisten päätöksestä. Usko siirtää moottoriteitä – eikä vain usko liito-oravan olemassaoloon, joka on lopulta triviaali seikka. Mikään ei muuttuisi, jos liito-orava lakkaisi olemasta; sehän ei kuulu tuttavapiiriimme. Pahemmalta tuntuisi tavallisen oravan sukupuutto. Mikään ei enää lohduttaisi meitä lokakuisena torstaina Tehtaankadulla.

Olennainen seikka on perustelematon usko siihen, että liito-oravalla on väliä. Voitaisiin näet yhtä hyvin (tai huonoin) syin ajatella, ettei tuo pikkujyrsijä paina asuntomessujen rinnalla papanansa vertaa.

Toki olen ylpeä siitä, että maassamme vielä elää noita ”lentäviä rukkasia”.

Ylpeämpi olen silti siitä, että jokin vielä kolkuttaa etuoikeuksissaan rypevän ensimmäisen maailman ihmisen omaatuntoa – ja pieni yhä voi voittaa ison, pehmeä kovan.