Maapallo sai valtamerensä syntymälahjanaan 4,6 miljardia vuotta sitten. Se oli hieno lahja, ja yltäkylläinen, sillä meret peittävät 71 prosenttia planeetastamme. Merten suuruus on rajoittanut ihmisen voittokulkua ja pitänyt pallomme lähempänä luonnontilaa. Se on suojannut ihmistä itseltään. Jos maata olisi suhteellisesti enemmän, ihmiskunta olisi ehkä jo aiemmin kasvanut väkiluvultaan ja saastuttavuudeltaan planeetan kestävyyden rajat ylittäviin mittoihin.

Nyt elämme joka tapauksessa vaihetta, jossa ihminen muuttaa kaiken ylle kaartuvaa ilmakehää, lämmön ja säteilyn säätelyjärjestelmää.

Valtameret hillitsevät ilmakehän muutosta. Hiilidioksidia liukenee ja painuu mereen yhä syvemmälle ja syvemmälle. Tämä hiilen siivoaminen on suuri toivonkipinä ilmastonmuutostyössä: jos päästöt saadaan nopeaan laskuun, hiili ilmakehässä alkaa lopulta vähetä. Meri on kuitenkin vielä hitaampi siivoaja kuin teini, ja melkein kaikki hiili on ilmakehässä vielä satojen vuosien kuluttua.

Ilmastonmuutoksen ikävin fakta onkin, ettei mitään nopeita korjaustoimia ole tehtävissä. Korjaamisesta huolehtii meri omassa aikataulussaan. Nuo sadat vuodet ovat pieni aika merelle, mutta suuri ja kohtalokaskin aika ihmiskunnalle ja muille planeetan asukkaille.

Vääjäämätöntä on ikävä kyllä myös lämmön verkas siirtyminen meren syviin osiin ja siitä seuraava jatkuva lämpölaajeneminen, merenpaisumus, joka nostaa merenpintaa voimakkaimmin tulevina vuosisatoina. Sitä ei voi pysäyttää. Mannerjäätiköiden sulaminen on vielä hitaampi, joskin laajuudeltaan epävarmempi ilmiö. Jos päästöjä ei suitsita heti, lämpölaajeneminen ja etenkin mannerjäätiköiden sulaminen nostavat merenpintaa todennäköisesti lopulta yli kymmenellä metrillä.

Tuhansien vuosien ikävyydet olisivat ainakin lievennettävissä karsimalla päästöjä nyt. Koko planeetan kannalta eletään ratkaisevan sukupolven aikaa.

On ikävä kuunnella poliitikkoja, jotka eivät tätä ole loppuun asti ymmärtäneet, kuten turpeen polttoa kannattavaa elinkeinoministeri Katri Kulmunia (kesk.). Eikö kannattaisi katsoa tulevaisuuteen sen sijaan että etsitään omalle eturyhmälle hetken voittoja?

Meri lieventää ilmastonmuutoksen jyrkkyyttä, mutta kärsii itsekin hiilidioksidista, kun sen tuoma happamuus liuottaa kalkkiin perustuvaa elämää. Liika lämpö on kohtalokasta muun muassa koralleille. Myös Itämerellä melko kylmiin oloihin sopeutuneet lajit, kuten rakkolevä ja sinisimpukka, ovat jo kuumina kesinä sietorajoillaan, kuten esimerkiksi Tvärminnen tutkimusasemalla Hangossa on havaittu.

Lämmin vesi pystyy sitomaan vähemmän happea kuin kylmä, joten seurauksena on myös happikatoa. Hapen loppuessa pohjalta vapautuu fosforia, jota muun muassa sinilevät käyttävät ravinteenaan. Itämeren pintavesi on lämmennyt viime vuosikymmeninä pari astetta, ja sinilevien määrän on huomattu samana aikana nousseen, kuten oli ennakoitukin.

Jotakin lohtua on siitä, että ravinteita voidaan Itämerellä vähentää nopeastikin. Tilanne voisi parantua jopa kymmenissä vuosissa. Ilmastonmuutos on kuitenkin noussut Itämerellä uudeksi kohtalonkysymykseksi.