Onko maallamme malttia vaurastua? Tuon nimiseen teokseen törmäsin kirjoittaessani omaa kirjaani luonnon monimuotoisuuden hupenemisesta. Lainasin sen kirjastosta. Pieni kovakantinen kirja on sivuiltaan kellastunut. Teos on julkaistu 1952, ja sen kirjoitti Urho Kekkonen silloin kun hän oli vielä Suomen pääministeri.

Kekkosen kirja on pamfletti: nasevaa kieltä, tarkkoja laskelmia. Sen voi nähdä yhdenlaisena päiväkäskynä, jolla Kekkonen käytännössä ohjasi valtion investoimaan suuria summia Lapin luonnonvarojen valjastamiseen, ja syntyi suomalainen aluepolitiikka.

Kirjassa Kekkonen esimerkiksi vaatii Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden rakentamista ja lukuisien vesivoimaloiden pystyttämistä Kemijokeen, jossa oli tuolloin vasta yksi voimala, Isohaara.

Vaatimukset toteutuivat. Lokan tekoaltaan alle hukutettiin Euroopan suurin luonnontilainen suo Posoaapa. Kemijoen patoaminen tuhosi Euroopan suurimman lohijoen, ja vei sen luonteen muuttaen koskia hiljaa virtaaviksi suvannoiksi.

Pamfletti oli tärkeässä osassa, kun Suomea muutettiin vaatimattomasta maatalousmaasta teollistuneeksi länsimaaksi. Sotakorvauksetkin saatiin maksettua.

Kekkonen edesauttoi mutkan kautta myös jättiläishakkuita, kun hän ajoi 1950-luvulla teiden rakentamista Kuhmoon ja muualle Kainuun erämaihin. Niitä pitkin päästiin hakkaamaan Lapin eteläpuolisen Suomen viimeisiin lukeutuneita suuria erämaita. Teitä kutsutaan nimellä kekkostiet.

Luontoa ajateltiin noina vuosikymmeninä vain vähän. Ja niitä, jotka ajattelivat, ei kuunneltu. Kun luontoa puolustavat äänet voimistuivat, niitä esittäneet leimattiin harkiten kylähulluiksi, hipeiksi tai kommunisteiksi. Tuo vamma on yhteiskunnassa edelleen: kuka tahansa, joka puolustaa luontoa, voidaan leimata aggressiivisen propagandan keinoin kehityksen vastustajaksi tai valehtelijaksi. Tästä hyötyvät metsäteollisuus, turvetta nostava ja jokia patoava energiateollisuus sekä kaivosteollisuus.

Mutta luonto häviää ympäriltämme. Toistaiseksi osaamme elää tällä planeetalla vain osana sen ekosysteemeitä. Luonnonvaroja kulutetaan liikaa. Nämä ovat tietoa, eivät haihattelua. Ei tarvitse olla epäkiitollinen siitä, mitä Kekkonen ja menneet polvet tekivät. Minäkin istun länsimaisen ihmisen vaurauksineni sen menestyksen päällä, joka rakennettiin suureksi osaksi Suomen metsäteollisuuden viennillä takavuosikymmeninä. Mutta se ei tarkoita, että ei voisi kehittää uusiakin ajatuksia.

On pystyttävä muuttumaan. Mitä pidemmälle lykkäämme muutosta, sitä vaikeammaksi se käy. Kekkonenkin huolestui metsien muutoksesta ja liittyi Lapin luonnonsuojeluyhdistyksen, Luonnonsuojeluliiton nykyisen piirin, ainaisjäseneksi 1971. Kyse on totutuista rakenteista, pienistä ja suurista, omassa ruokakaapissa ja metsäteollisuudessa. Ja malttia ja päättäväisyyttä, niitä vaaditaan tässäkin muutoksessa.