Linné
luokitteli kasvit hede- ja emilehtien mukaan ja kasvit, joilla niitä ei näyttänyt olevan, hän sijoitti salasiittiöihin (Crypto­gamae). Nyt tiedämme, että salasiittiöt, nykyisin salasiittiöiset, ovat itiökasveja. Ne eivät kuki, mutta esimerkiksi sanikkaisiin kuuluva ainavihanta kallioimarre lisääntyy yhtä lailla suvullisesti.

”Se kallioimarre, minkä me näemme edustaa suvutonta sukupolvea. Se on monivuotinen ja voi tuottaa itiöitä vuosikymmeniä”, kasvitieteilijä Henry Väre Helsingin yliopistosta sanoo. ”Jos itiöt itävät, muodostuu molempia sukupuolia edustavia alkeisvarsikoita. Kostealla säällä koiraasta siirtyy siittiöitä naaraaseen ja uusi itiökasvi saa alkunsa.” Alkeisvarsikot ovat hyvin pieniä, muutamista milleistä puoleen senttiin ja kovin lyhytikäisiä, joten niitä on erittäin hankala nähdä.

Kallioimarre kestää hyvin kylmää ja tulee toimeen ilman lumipeitettäkin. ”Sitä näkee Lapissa jopa tunturien pystysuorissa kallioseinämissä.” Kasvien kylmänsieto perustuu solujen vesipitoisuuden vähentämiseen, jolloin ne eivät jäädy.

Kallioimarre menestyy yllättävän karuilla kasvupaikoilla ja tuntuu kasvavan joskus suoraan kiven pinnasta. Väreen mukaan kasvi on todennäköisesti heikko kilpailija, mutta paksun maavartensa avulla se pystyy kiinnittymään kallioympäristöön ja työntämään juurensa minne vain sopii.

Kallioimarre kasvaa hitaasti, joten sille riittää vähäinenkin kiven pinnalla valuva vesi. Tieteellisen nimen, Polypodium vulgare, voi suomentaa yleiseksi monijalkaiseksi. Monijalkaisuus kuvaa kallioimarteen kasvutapaa, jossa sirot lehdet kohoavat yksitellen vaakasuorasta maanalaisesta maavarresta. Lajinimi vulgare, yleinen, on myös osuva, sillä imarre viihtyy meillä koko maassa, joskin vähentyen pohjoista kohden. ”Lapissa kallioimarre on tunturikasvi, muualla metsälaji”, Väre huomauttaa.

Sanikkaiset tuovat mieleen noin 350 miljoonaa vuotta sitten rehottaneet kivihiilikauden metsät, ja ryhmänä ne ovatkin alkeellisia kasveja. Väreen mukaan lähes kaikki nykyisin elävät sanikkaislajit ovat kuitenkin melko nuoria.
”Huomattava osa on syntynyt jo hävinneistä kantavanhemmista, ja esimerkiksi kallio­imarteet ovat kehittyneet mioseenikaudella, 10–20 miljoonaa vuotta sitten.

Kallioimarteella on ollut vanhastaan paljon käyttöä. Toivo Rautavaara kertoo alun perin 1940-luvulla ilmestyneessä kirjassaan Mihin kasvimme kelpaavat, että ”juurakko” on makea ja kelpaa ravinnoksi. Hänen mukaansa se on ollut lakritsimaisen makunsa takia etenkin lasten herkkua.

Kallioimarteen vanhat nimetkin viittaavat makeuteen: imake, kivenimelä, mesijuuri, kallionmakiainen… Kallioimarteen käyttö lienee nykyisin vähäistä, eivätkä sitä ilmeisesti hyödynnä eläimetkään, sillä kasvustot ovat lähes aina hyvinvoivia.

Kallioimarre
Polypodium vulgare

Tuntomerkit: Vihreät, noin 10–­30 senttiä pitkät lehdet kasvavat yksittäin maavarresta. Ainavihanta.

Lisääntyminen: Suvuttomasti maavarren avulla ja suvullisesti alkeisvarsikosta.

Elinympäristö: Lapissa tunturien rinteillä, muualla metsissä kivien ja kallioiden pinnoilla.

kallioimarresanikkaisetViikon laji

Suomen Luonto tekee hyvää!

Tunne luontosi ja tue luonnonsuojelua, tilaa lehti tai digilukuoikeus!