Suomessa kerätään parhaillaan tietoja meduusoista. Seuranta aloitettiin jo viime vuonna, jolloin havaintoja kertyi satakunta.

”Olemme tyytyväisiä. Ilmoituksia tuli paljon ja eri alueilta”, erikoistutkija Maiju Lehtiniemi Suomen ympäristökeskuksesta kertoo. ”Eniten meduusoja nähtiin Suomenlahdella ja Saaristomerellä. Lisäksi joitakin havaintoja tuli Selkämereltä Suomen alueelta sekä myös aluevesirajojen ulkopuolelta Riianlahdelta ja Tanskasta.”

Pohjoisen Itämeren ainoa meduusa on korvameduusa (Aurelia aurita), jonka kellon halkaisija on noin 15 senttiä. Se on suolaisen veden laji eikä sitä tavata enää Perämerellä, koska siellä veden suolapitoisuus on liian matala.

Silloin tällöin meille eksyy myös hiusmeduusoja (Cyanea capillata), mutta hyvin sattumanvaraisesti. Hiusmeduusa tarvitsee elääkseen vielä suolaisempaa vettä kuin korvameduusa.

Korvameduusan tunnistaa helposti kellon päällä näkyvistä neljästä hevosenkengänmuotoisesta kuviosta, sukurauhasista. Hiusmeduusalta kuviot puuttuvat.

”Viime kesä oli hyvä meduusakesä, sillä tiheitä esiintymiä, meduusalauttoja, näkyi paljon lähinnä Tammisaaren ja Saaristomeren välisellä merialueella”, Lehtiniemi sanoo. Seuranta lisäsi yleistä tietoisuutta meduusoista ja moni näki korvameduusan ensimmäisen kerran elämässään. Varhaisimmat yleisöhavainnot Itämeren meduusoista ovat kuitenkin jo 1900-luvun alusta.

Lehtiniemen mukaan laji saattaa hyötyä lämpimistä kesistä, jollainen viime kesäkin oli.

”Jotkut kalastajat muistivat, että viime kesän kaltaisia hyviä meduusakesiä on ollut aiemminkin.”

Eläin lamaannuttaa saaliinsa

Korvameduusa on hyytelömäinen, lautasmainen eliö, joka liikkuu sykäysmäisesti supistamalla lihaksiaan. Suu ja suuliuskat ovat keskellä uimakelloa, jonka reunoilla roikkuvissa ripsimäisissä lonkeroissa on polttiaissoluja. Korvameduusa syö eläinplanktonia, veden pikkueliöstöä, mätiä ja jopa pieniä kaloja. Se lamaannuttaa saaliin pyyntilonkeroidensa polttiaissoluilla ja vetää ruokapalan suuaukkoonsa. Samasta aukosta poistuvat myös kuona-aineet.

Meduusan itsensä ei tiedetä olevan juuri minkään eliön ruokalistalla, joten hyytelöiset voivat lisääntyä vapaasti ja popsia paikoin planktonin lähes viimeiseen vesikirppuun.
Toisaalta kaikki meduusat kuolevat syksyisin, jolloin niiden energia vapautuu takaisin ravintoketjuun.

Meduusasta polyyppiin

Meduusoita on maailman merissä paljon, ja uusia lajeja löytyy koko ajan muun muassa syvistä valtameristä. Oman lisänsä soppaan tuo dna-tutkimus, joka muuttaa meduusojen sukupuuta. Korvameduusa ei ole ihmiselle vaarallinen, mutta esimerkiksi kuutiomeduusoihin kuuluvat, lämpimien merien australiankuutiomeduusa (Chironex fleckeri) sekä sormenpäänkokoinen irukandji (Carukia barnesi) voivat tappaa uimarin.

Meduusat lisääntyvät sekä suvullisesti että suvuttomasti. Hedelmöityksessä syntyy syksyllä niin sanottuja planulatoukkia, jotka kiinnittyvät aluksi naaraan suuliuskoihin. Myöhemmin naaras pärskäyttää toukat ulos, ja ne päätyvät jollekin alustalle ja muuttuvat polyypeiksi. Sellaisina ne jököttävät koko talven vesien lämpenemiseen asti. Kesällä polyypista alkaa irtautua miniatyyrimeduusoja kuin lautaspinosta lautasia. Ne kasvavat syksyyn tultaessa täyteen mittaansa ja lisääntyvät jälleen suvullisesti.

”Vielä 1950-luvulla pohdittiin, lisääntyvätkö meduusat meillä vai tulevatko ne virtausten mukana Etelä-Itämereltä”, Lehtiniemi kertoo. ”Nyt on todettu, että kyllä ne lisääntyvät myös meidän vesissämme. Sukeltajat ovat nähneet kallionseinämillä ja muilla alustoilla läpikuultavien polyyppien rivistöjä.”

KORVAMEDUUSA
Auritus aurelia

Korvameduusat ovat merissä eläviä polttiaiseläimiä ja niiden uskotaan hyötyvän meriveden lämpenemisestä ja rehevöitymisestä.

Eliö on lähes kokonaan vettä ja se lukeutuu planktoniin, vapaasti vedessä keijuvaan eliöstöön.

Meduusat ajautuvat syysmyrskyissä helposti merenlahtiin ja muualle rannikolle, joilla niitä voi nähdä massoittain.

Itämerikorvameduusameduusa