Sillikaloihin kuuluva silakka on ruokakala, mutta se on myös villi eväkäs, jonka kotipaikka on Itämeri. Se on oman meremme niin sanottuja avainlajeja, sillä sen merkitys on suuri. Silakoita on paljon ja ne muodostavat tiheitä parvia. Ne saalistavat eläinplanktonia ja ovat itse hyvin tärkeitä saalislajeja, joita hyödyntävät etenkin linnut, hylkeet, petokalat ja ihminen.

Silakka tulee sukukypsäksi kaksi–kolmivuotiaana. Isoissa kutuparvissa kalat yrittävät hakea mätimunilleen mahdollisimman hyvää paikkaa, jossa olisi esimerkiksi pientä virtausta, mutta kovassa kuhinassa millin kokoisia mätimunia joutuu sinne tänne takertuen levien, kivien ja rakkolevän pinnalle.

Hyvillä kutupaikoilla mätiä saattaa olla kerroksittain ja poikasia kuoriutuu miljoonia, vaikka suurin osa tuhoutuu jo varhaisessa vaiheessa.

”Poikasilla on hyvä suoja: läpikuultavuus”, erikoistutkija Lauri Urho Luonnonvarakeskuksesta sanoo. ”Näin niitä on vaikeampi havaita vapaassa vedessä.”

Kun poikaset kasvavat isommiksi, ne ovat paremmassa turvassa. Tosin silloinkin saalistajia riittää. Urhon mukaan silakka ei ole silti aivan helppo saalis, sillä parvimuodostelma suojelee yksilöitä.

Toinen parveutumisen syy on ravinto. Kun yksi löytää jotakin syötävää, toisia on pian paikalla. Siihen perustuu myös silakan koukkulitkalla kalastaminen.

”Kalat ilmeisesti pitävät koukkuja äyriäisinä ja valoa heijastavia levyjä lajitovereina.”

Silakalla on Itämeressä paljon kutupaikkoja, sillä se kutee matalassa vedessä saariston suojissa.

”Monien muiden kalojen tapaan silakatkin ovat kutupaikkauskollisia, joten ne tulevat kutemaan samoille alueille vuosi vuoden jälkeen.”

Kutupaikkojen määräävin tekijä on lämpötila. Valtameret ovat melko tasalämpöisiä, mutta Itämeressä lämpötilan vaihtelut ovat suuria.

Sillikalat ovat kuitenkin varsin sopeutuvaisia ja siksi ne ovatkin levittäytyneet hyvin laajalle. Ne voivat myös esimerkiksi kutea eri vuodenaikoina.

”Valtaosa silakoistamme kutee keväällä touko–kesäkuussa, mutta osa syyskuussa tai myöhemmin.”

Urhon mukaan silakan hyvä tuottokyky ja menestys Itämeressä perustuvat eri alueiden ravintovarojen tehokkaaseen käyttöön etenkin ensimmäisenä kesänä ja myös ajallisesti kutua jaksottamalla.

”Poikaset kehittyvät ja kasvavat nopeasti alkukesästä saariston sisäosissa ja loppukesästä lämmintä riittää myös ulompana kuoriutuville poikasille.”

Sillikalat jakautuvat myös muualla kevät- ja syyskutuisiin. ”Atlantilla Norjan ja Skotlannin vesissä silleillä on jopa talvikutuisia kantoja.”

”Silakka on englanniksi herring kuten sillikin”, Urho sanoo. ”Sillin ja silakan erottavat Tanskan salmet. Varsinainen raja on rasvapitoisuudessa, sillä Atlantin silli on selvästi rasvaisempi kuin Itämeren silakka.”

Silleihin verrattuna silakat eivät kasva kovin isoiksi, mutta etenkin keväisin verkoista voi löytyä silakanjötkäleitä, jotka painavat yli puoli kiloa. Urhon mukaan ne ovat mahdollisesti seikkailleet Etelä-Itämerellä tai jopa Atlantilla.

Suurin Suomessa pyydetty silakka on kirjattu ennätyskalarekisteriin 1997, jolloin verkosta irrotettiin 1,1-kiloinen jötikkä.

Silakka

Clupea harengus membras

Tuntomerkit: Sinivihreä selkä ja hopeanhohtoiset kyljet, kylkiviiva puuttuu. Pituus usein 15–20 senttiä, paino 20–50 grammaa.

Elinpaikat: Koko Itämeri. Keväällä sisäsaaristossa, syksymmällä ulompana.

Ravinto: Eläinplankton.

Älä sekoita: Silakan ja kilohailin tärkein ero on vatsaevän sijainti. Aikuisella silakalla se on selkäevän etureunan takapuolella, kilohaililla selkäevän etureunan kohdalla.

Julkaistu Suomen Luonnossa 10/2015.

silakkaViikon laji