Professori Ilkka Hanski nimitettiin hiljattain tieteen akateemikoksi. Se on maamme korkein tieteellinen tunnustus, eikä Hanski enää uransa tässä
 vaiheessa tahtoisi olla tunnettu vain perhostutkijana. Hänellä on paljon muitakin ansioita.

On silti yksi aivan tietty perhonen, jolla oli osansa siinä, että Hanski ryhtyi tutkijaksi. Hän säilyttää sitä kotonaan Itä-Helsingissä, lukitussa kaapissa, jossa on ulosvedettäviä puulaatikoita.

”Tämä on se nimenomainen yksilö”, Hanski sanoo ja avaa puulaatikon kannen.

Napatessaan perhosen haaviin hän oli 11-vuotias. Tampereen Hyönteistutkijain seuran kokouksessa syntyi kuhinaa, kun hän esitteli löytönsä: vuonna 1964 idänhäränsilmän piti näet olla kadonnut Suomen luonnosta.

”Tieto välitettiin genetiikan professori Esko Suomalaiselle, joka lähetti minulle eripainoksen idänhäränsilmän katoamisesta tekemästään julkaisusta. Muistan vieläkin sen innostuksen, minkä se pienessä pojassa aiheutti.”

Jämähtäneet professorit
Hanski aloitti biologian opinnot Helsingin yliopistossa vuonna 1972.

Hetki oli mitä sopivin: tiede kehittyi nopeasti, mutta eläintieteen professorit olivat pahasti ajastaan jäljessä.

”Se oli onni, koska se antoi vapaat kädet meille opiskelijoille. Me mentiin itse tiedon alkulähteille ja solmittiin kansainvälisiä suhteita.”

Hanski kehittyi tutkijaksi vallankumouksellisessa ilmapiirissä. Hän tutustui Robert MacArthurin ja Edward O. Wilsonin saariteoriaan, Richard Levinsin ajatukseen ”populaatioiden populaatiosta” eli metapopulaatiosta, ja luki Paul Ehrlichin tekstejä.
Hän on oppinut tuntemaan heitä myös kollegoina: Paul Ehrlich on hänelle Paul ja Jared Diamond Jared. Helmikuussa Hanskille myönnettiin Frontiers of Knowledge -palkinto, jonka myös Ehrlich ja Wilson ovat saaneet.

Yksi tärkeä askel tällä tiellä oli, kun hän lähti tekemään väitöskirjaansa Oxfordin yliopistoon. ”Se tarkoitti totta kai siirtymistä uudelle tasolle.”

Oxfordissa samaan teeseurueeseen kuului sellaisia tieteen nimiä kuin ­Richard Dawkins, joka oli juuri julkaissut kirjansa The Selfish Gene.

Hanski päätyi tutkimaan Wytham Woodin laitumilta löytämiään lantakasoja. Hän väitteli lantakuoriaisten ekologiasta 1979.

Saarten tutkijaksi
Lantakasa on asukkailleen saari. Myös Hanskin tunnetuimmat tutkimukset tulivat käsittelemään eräänlaisten saarten asukkaita, täpläverkkoperhosia, jotka elävät pienillä ketolaikuilla Ahvenanmaalla.

Näihin tutkimuksiin on liittynyt paljon soveltavaa matematiikkaa, mutta Hanski kieltää olevansa matemaatikko. Hän on vain perehtynyt alaan sen verran, että on voinut tiivistää maastossa tekemiään havaintoja täsmällisiksi malleiksi luonnon toiminnasta.

”Kaikkein mieluisinta minulle on, jos tutkimukseen liittyy uuden käsitteen kehittämistä ja sekä teoreettista tutkimusta että käytännön ekologiaa”, Hanski sanoo.

Sanat ovat kielellisiä malleja. Siksi hän on pannut paljon energiaa sellaisten käsitteiden kehittelyyn kuin metapopulaatio, sukupuuttokynnys tai vaikkapa sukupuuttovelka.

Tutkimustensa pohjalta hän on voinut sitten julkisuudessa sanoa, että Etelä-Suomen metsistä 10 prosenttia pitää suojella, jotta Suomen metsäluonnon monimuotoisuus ei vähene. Tuota suku­puuttokynnystä kenenkään on paha kiistää, vaikka moni on kyllä päättänyt olla kuuntelematta.

Sekä että -ihminen
Lähtikö Hanski alun perinkin tutkijaksi, jotta voisi suojella luontoa, vai kiinnostiko häntä vain se, miten luonnon mekaniikka toimii?

”Uskon, että vastaus on sekä että”, hän sanoo.

Luonnonsuojeluun Ilkka Hanski heräsi jo 1970-luvulla, mutta alussa hän oli vain nuori luontoharrastaja, joka tarkkaili lintuja ja keräsi kärpäsiä. Ei enää pelkkiä perhosia. Muitakin kiinnostuksen kohteita oli alkanut jo syntyä.

Ilkka Hanskin 11-vuotiaana koulupoikana löytämä idänhäränsilmä on vasemmassa pystyrivissä toinen alhaalta. Kuva: Anna Riikonen