Tapaan Rauno Ruuhijärven, 87, hänen omakotitalossaan Vantaan Korsossa. Iästään, vaimonsa äskettäisestä kuolemasta ja omista sairauksistaan huolimatta hän sanoo olleensa viime viikkoina onnellinen mies. Venäjän uudet ja erittäin tärkeät luonnonsuojelualueet, joiden perustamisen puolesta Ruuhijärvi on työskennellyt yli 30 vuotta, saivat viimein Venäjän hallituksen siunauksen.

”Olin ensimmäisen kerran Laatokalla vuonna 1988 kahden petroskoilaisen tutkijakollegan kanssa. Retki Sortavalan saaristossa ja Valamossa vakuutti meidät siitä, että alue on luonnonsuojelun kannalta erittäin arvokas.”

Nämä uudet suojelualueet eivät todellakaan ole ensimmäisiä, joiden perustamisessa Ruuhijärvi on ollut mukana Suomessa ja Venäjällä. Itse asiassa hänen elämäntyönsä luonnonsuojelun hyväksi on lähes hengästyttävää kerrottavaa.

Suomen johtava suotutkija

Tarina alkaa oikeastaan jo 1930-luvulla Etelä-Pohjanmaalla, jolloin Rauno pienenä poikana oppi tuntemaan Kauhavan laajat peltolakeudet.

”Silloin syttyi kiinnostus ja rakkaus soihinkin. Avara maisema on lähes sama”, Ruuhijärvi muistelee.

Hänestä kasvoikin Suomen johtaviin kuuluva suotutkija, joka retkeili Suomen soilla pääasiassa yksin. Se tuntuu nykyisin aika hurjalta.

”Suomen suurimman suon, Sompion Posoaavan, hukuttaminen Lokan altaan alle ja 1960-luvun suo-ojitukset herättivät minussa lopullisesti luonnonsuojelijan.”

Sompion menetyksen jälkeen Ruuhijärven seuraavat vuosikymmenet kuluivat muun muassa Suomen ensimmäisen soidensuojelun perusohjelman valmistelussa, kansallispuistoverkon täydentämisessä, Urho Kekkosen kansallispuiston (Koilliskaira) nerokkaassa ajamisessa Kekkosen nimen turvin, Suomen ympäristöhallinnon rakentamisessa ja koskiensuojelussa.

Luonnonsuojeluliiton puheenjohtajana Ruuhijärvi loi luottamukselliset ystävyyssuhteet myös monin poliitikkoihin, ennen kaikkea Suomen ensimmäiseen ympäristöministeriin Matti Ahteeseen (sd.) ja, ehkä hieman yllättäen, myös silloiseen maa- ja metsätalousministeri Taisto Tähkämaahan (kesk.).

Tähkämaa jopa kutsui hiljan Ruuhijärven ja luonnonsuojeluliiton aiemman pääsihteerin Esko Joutsamon 90-vuotispäivilleen. Juuri Tähkämaa hyväksyi aikoinaan UKK-puiston ja kymmenen uuden kansallispuiston perustamisen usein vastoin MTK:n ja oman puolueensa kantaa.

”Taistosta ja Matista sain elinikäiset ystävät”, Ruuhijärvi toteaa.

Pieni vihreä mies Venäjällä

Neuvostoliiton ja Venäjän koskemattomiin erämaihin Ruuhijärvi suuntasi kiinnostuksensa, kun Neuvostoliitto 1980-luvulla alkoi avautua, ja luonnonsuojelu Suomessa tuntui hoituvan hyvin ympäristöministeriössä.

”Kuin tilauksesta Neuvostoliitossa tulivat avoimuuden ja uuden rakentamisen ilmapiirin toivorikkaat vuodet, jolloin luonnonsuojelukin tuntui siellä tärkeältä”, Ruuhijärvi sanoo.

Tulosta yhteistyöstä syntyi lyhyessä ajassa; Vodlajärven kansallispuisto Äänisen takana (edelleen Euroopan suurin metsiensuojelualue), Paanajärven kansallispuisto Oulangan vieressä, Kalevalan kansallispuisto Kostamuksessa, Äänisniemen kansallispuisto Vienanmerellä ja monet muut merkittävät suojelualueet perustettiin.

”Laatokan saariston kansallispuisto ja Itäisen Suomenlahden kansallispuisto ovat osa tätä pitkää jatkumoa.”

Ruuhijärvi on ollut tuossa sarjassa suomalais-venäläisen luonnonsuojelutyöryhmän suomalaisena puheenjohtajana (1986–2002) hyvin tärkeässä asemassa. Hän muistuttaa, että ennen sotia ja jopa ennen Suomen itsenäistymistä 1917 tehdyillä suomalaisten tiedemiesten tutkimuksilla on ollut tärkeä osa uusissakin suojelupäätöksissä.

”Myös toisen maailmansodan aikaiset Itä-Karjalan luontoselvitykset on nyt hyödynnetty suojelupäätöksiä tehtäessä.”

Nauraen Ruuhijärvi kertoo kokemuksistaan ”pienenä, vihreänä miehenä” Venäjän soilla ja metsissä. Soiden ja metsien polkemisen ohella myös seurustelu isäntien kanssa vaati kuntoa ja itsekuria.

”Sekoitin usein tarjottuun votkaan salaa vettä tai vaihdoin lasin vesilasiin.”

Pieni, vihreä mies on jättänyt pohjoiseen luontoon valtavan suuren ja myönteisen jalanjäljen. Matka jatkuu.

”Lukuisille työtovereilleni haluan sanoa, että luonnonsuojelualueet ovat paras perintö, jonka voimme jättää tuleville sukupolville epävarmassa maailmassa. Eikö tämä ole onnea?”