Piikki- eli kissamonni on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Kissakalaksikin kutsutun uimarin selvimpiä tuntomerkkejä ovat neljä veikeää, tuntosarvimaista viiksiparia kalan kuonossa. Piikkimonnilla on myös rasvaevä sekä kolme terävää piikkiä, selkäevän ja rintaevien ensimmäiset ruodot. Terävät piikit ovat kalan puolustuskeino.

Laji tuotiin Eurooppaan 1800-luvun loppupuolella, ja Suomeen ensimmäiset monnit saapuivat laivakuljetuksella Pohjois-Saksasta vuonna 1922. Vuosien 1922–1924 aikana Suomeen tuotiin tiettävästi neljä viidensadan piikkimonnin erää.

Piikkimonnien kuljetus Suomeen olisi voinut sujua paremminkin. Ensimmäinen perille päässyt istukaserä muun muassa unohdettiin laivamatkan jälkeen kymmeneksi päiväksi kuljetusastioihin Helsingin satamaan, syynä väärinkäsitys. Onni onnettomuudessa – piikkimonneilla on hyvin niukka hapentarve ja ne selvisivät koetuksesta elossa ja terveinä. Selviytymiseen saattoi vaikuttaa myös vuodenaika: piikkimonnit tuotiin syksyllä, jolloin kylmä sää todennäköisesti helpotti eloonjääntiä.

Istutus ja kotoutuminen

Kalat istutettiin ensiksi Siuntion Tuohilampeen, jonne kanta vakiintui nopeasti. Siuntiosta piikkimonneja alettiin vielä istuttaa melko epäjärjestelmällisesti pienestä metsäjärvestä toiseen. Tavoitteena oli nostaa järvien arvoa ja mainetta kalavesinä. Parhaimmillaan piikkimonneja on uinut Kajaanin korkeudella ja itärajalla saakka.

Istutusinto hiipui 1950-luvulla, eikä piikkimonni ole päässyt itsenäisesti leviämään istutuslammista. Sittemmin piikkimonnin, kuten muidenkin vieraiden kalalajien, istuttaminen ja levittäminen on kielletty ilman paikallisen kalatalousviranomaisen lupaa.

Nykyisin piikkimonneja esiintyy lähinnä Etelä-Suomessa, Salpausselän eteläpuolella. Piikkimonni on erityisen yleinen Lopella, jossa kalaa on havaittu useissa lammissa ja järvissä.

Alkuperäisellä kotiseudullaan piikkimonni viihtyy rehevissä vesissä ja hitaasti virtaavissa joissa. Meillä tämä makean veden laji alkoi viihtyä parhaiten mutapohjaisissa metsälammissa.

Lisääntyminen ja varttuminen

Piikkimonni lisääntyy alkukesällä. Koiras järjestelee pesän useimmiten rantatörmään puun rankojen ja juurten alle tai kivenkoloon ja houkuttelee muutaman naaraan munimaan. Naaraat munivat pesään ja lähtevät, koiras jää vartioimaan ohuita mätimunamöykkyjä. Piikkimonneilla on myös tapana kaitsea poikasparveaan jonkun aikaa.

Piikkimonnit tulevat sukukypsiksi 2–3-vuotiaina. Suomessa ne jäävät saksalaisia ja amerikkalaisia lajitovereitaan huomattavasti pienemmiksi. Suomen piikkimonnit painavat enimmillään 500–700 grammaa, mutta useimpien lampien kitukasvuiset piikkimonnit jäävät pääosin alle 50 gramman painoisiksi.

Piikkimonni on huononäköinen pohjakala, jolla on hyvä kuulo ja tarkka tuntoaisti. Sen uskotaan viettävän suurimman osan vuorokaudesta paikallaan ja liikkuvan enimmäkseen hämärässä. Kala elää pitkälti kuulo-, tunto- ja hajuaistinsa varassa ja tarvitsee kuuloaistiaan jopa ruoanhaussa. Piikkimonnien tiedetään päästelevän myös ääniä.

Tulevaisuusnäkymät

Piikkimonnin vaikutusta alkuperäisiin kaloihimme tai vesiemme muuhun eliöstöön ei ole tutkittu. Vieraasta monnista ei ole uskottu koituneen suuria ongelmia, ja happikadon on oletettu pitävän kannan aisoissa. Lisätutkimus olisi kuitenkin paikallaan.

Piikkimonnikanta on kasvanut monessa lammessa hyvin runsaaksi, ehkä jopa valtalajiksi. Kaikkiruokaisena kala syö niin pohjaeläimiä kuin muitakin eliöitä, joten lajin läsnäolo vaikuttaa lammen ekosysteemiin. Voidaan myös olettaa, että tiheä kanta kilpailee muiden kalalajien kanssa ravinnosta ja elintilasta. Vieraan lajin siirto- ja istutuskieltoa ei siis ole asetettu turhaan.

Piikkimonnin tulevaisuutta Suomessa on hankala ennustaa. Kannan vointi riippuu pitkälti kotiutusjärvien tilasta ja tulevien talvien happikato-ongelmista.

Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos kerää havaintoja vieraslajeista. Omasta havainnostasi voit ilmoittaa täällä.