14/2021

Tulisipa tänä vuonna vielä itään ja pohjoiseen kunnon vanhan ajan hankiaisia. Siihen olisi hetken aikaa kelpo mahdollisuudet.

Poikasena ajettiin polkupyörällä kovilla hangilla etelänkin kuutamoilloissa. Ja pöllöretket olivat erityisen tunnelmallisia hiihdellä kuutamossa kiiltävillä, kantavilla hangilla – huuhkajan huudellessa Sipoon Hindsbyn, nykyisen kansallispuiston takamailla tai myös nykyisen kansallispuiston Repoveden erämaassa Valkealassa.

”Metsolan kantele soi”, Aleksis Kiven runon kolmen sanan säe tuo mieleeni metson ja sen aamuöisen ja aamuvarhaisen soitimen runollisen kuvauksen. Suuren metsälinnun nimi viittaa sen elinympäristöön, metsään. Viron kielessä metson nimi on metsis. Sana kulkee kaukaa kielten yhteisenä.

Säkeessään A. Kivi tuntee syvästi metsän olemuksen. Niin  kuin monissa muissakin runoissa hän vain muutamin sanoin, hienon tiiviissä ilmaisussa luo tuon tunnelman.

Metsolan kantele voi olla myös metson soidinnäppäily keväthankien jo madaltuessa ja lumien sulaessa kevätpuroiksi. Näppäilysarjoja seuraavat suhisevat hankausäänet. Kumpikaan salamyhkäinen ääni ei kantaudu kauas.

Metso pitää soidinta vuodesta toiseen samoilla soidinpaikoilla. Mielestäni on metsänomistajalle suuri ilo ja kunnia, kun metsot pitävät soidintaan hänen metsässään. Metsä on monimuotoinen.

”Metso” on myös vanhojen metsien suojeluohjelma. Nimi sopii hyvin, sillä metso on yksi niistä lintulajeista, jotka tarvitsevat riittävät yhtenäiset metsä-alueet ja häiritsemättömät soidinpaikat. Silloin lajilla on myös tulevaisuus. Muuten metso vähenee ja lopulta, kun harvenevat yksilöt eivät löydä toisiaan yhteisiltä soidinpaikoilta. Ja kun metson esiintymisalue pirstoutuu, lintu vetäytyy. Metsolan kantele vaikenee seutukunnalta, jopa iäksi.

Koppelo, naaras metso. Aika harvalla linnulla on oma nimensä molemmille sukupuolille. Metsolla on.

Tämän kirjoituksen ukkometson olen kuvannut ns. hullusta metsosta, joka aika ajoin vietti rauhallista mutta yksinäistä aikaa metsässään ja aika ajoin ahdisti ohikulkijoita puuttuvien lajitovereiden ja soitimen kaipuussaan. Siinä on hyvä varoa, ei ensi sijaisesti omaa nahkaansa, vaan sitä, että metso ei satuta itseään – vaikka se onkin itse käymässä päälle.