Useiden selkärangattomien suomenkielinen nimi viittaa lajin ulkonäköön, väritykseen, elintapoihin, ravintoon tai elinympäristöön. Esimerkiksi kimalaiskuoriainen on saanut nimensä muistuttaessaan kuvioinneiltaan kimalaisia, kultakuoriainen tunnetaan kullanhohteestaan, hallakehrääjä lentää silloin kun yöpakkaset ovat jo alkaneet, hirvikärpänen imee verta hirvieläimistä, vesihämähäkki elää vedessä ja niin edelleen...
Samalla tavalla monet lahko- ja heimokohtaiset nimet viittaavat monesti ominaisuuksiin. Kovakuoriaisilla on tyypillisesti kova kuori, kärsäkkäillä useimmiten pitkä kärsä, kaksisiipisillä on kaksi siipeä, kukkakärpäset ruokailevat kukissa, tyypilliset ruskoluteet ovat ruskeita, vesipunkit elävät vedessä… esimerkkejä on lukemattomia ja logiikka päätee myös hyvin erotteluun selkärangattomien ja selkärankaisten välillä.
Kun pysytään hyönteisten parissa, erityisesti sarvijääristä löytyy mielenkiintoisia lajien nimiä, joiden alkuperää eivät ulkoiset tai elintapoihin liittyvät ominaisuudet yhtä helposti selitä. Suutari, kankuri, nahkuri, ranskanräätäli… nämä kaikki nimet viittaavat enemmänkin perinteisiin käsityöläisammatteihin. Näissäkin nimissä piilee tietynlaista logiikka, kun ajatellaan vähän kauemmaksi historiaan. Suomessa oli runsaasti käsityöläisammatteja. Varsinkin puutöiden yhteydessä saattoi helposti törmätä sarvijääriin, jotka jo kokonsa ja ulkonäkönsä puolesta varmasti herättivät muita lajeja enemmän huomiota. Oli siis luontevaa, että lajeille annettiin ammattikuntia kuvaavia nimiä.
Entäpä pahaenteisyyttä huokuva nimitys papintappaja, onko se sarvijäärä, joka nauttii ravinnokseen tai tappaa huvikseen kirkonmiehiä tai -naisia? Vai oliko Suomessa aikoinaan kirkonmiesten salamurhiin erikoistunut ammattikunta? Eikö olisi oletettavaa, että sinisenä hohtava kuoriainen olisi saanut nimen ulkonäkönsä perusteella? Näin toki on tapahtunut. Suomen Sarvijäärät -kirjassa kerrotaan, että papintappajaa on kutsuttu ainakin sinitakiksi, sinikatiksi, sinikilkiksi, sinikiiskiksi, sinikriiskiksi ja sinilotukaksi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Toisaalta, myös sinijäärä tunnetaan, joten sekoittamisen vaara olisi ollut olemassa.
Nimen taustaa pohdittaessa täytyy selitystä hakea kansanuskomuksista. Näissä tarinoissakaan kyse ei ole verenhimoisesta ja valikoivasta pedosta vaan enemmänkin epäonnisista sattumuksista. Joissakin tarinoissa kuoriaisen sanotaan ryömineen pappina toimineen miehen korvaan, jonka jälkeen korva on tulehtunut ja tulehdus tappanut miehen. Toisessa, Köyliössä liikkuneen tarinan mukaan pappi söikin kuoriaisia ja ne kaivautuivat myöhemmin ulos hänen vatsastaan tappaen hänet.
Mutta onko näin todella tapahtunut? Löytyykö Suomesta hautakivi, jonka alla makaa harmittoman kovakuoriaisen tappanut entinen kirkonmies? Syvemmälle tutkittaessa selviää, että tästä ei ole kyse vaan tarina on toiminut kuin rikkinäinen puhelin. Sisältö on muovautunut sitä mukaa kuin uskomus on levinnyt uusille alueille.
Papintappaja on ollut varmasti aikoinaan hyvin tuttu näky kodeissa, joiden rakennusmateriaaleina on käytetty osittain kuorimatonta havupuuta. Kesämökeillä lajia tapaa yhä usein, nimenomaisesti sisätiloissa, jonne kuoriaiset ovat päätyneet useimmiten polttopuiden kautta. Papintappajan toukat elävät puun kuoren alla syöden puun pintakerrosta. Käytävät ovat leveitä, mutta koska ne sijoittuvat lähelle pintaa, ei laji aiheuta merkittävää uhkaa rakenteiden kestävyydelle. Laji selviää myös selvästi kuivemmissa olosuhteissa kuin monet muut kuolleisiin puihin keskittyneet lajit. Jos ravintoa riittää useammiksi sukupolviksi, ei papintappajilla ole mikään kiire lähteä etsimään uusia elinympäristöjä vaan ne voivat elää samassa rakennuksessa jopa vuosikymmeniä. Aikuiset papintappajat ovat myös hyvin huomiotaherättäviä. Samankaltaisia metallinsinisenä hohtavia kovakuoriaislajeja ei sisätiloista tapaa. Yleisyys ja huomiotaherättävyys ovat oman käsitykseni mukaan syynä sille, miksi muualta peräisin ollut kansanuskomus on muotoutunut Suomessa koskemaan juuri papintappajaa.
Sillekin on syynsä, miksi juuri pappi on ollut tappajan kohteena. Aikoinaan kirkonmiehiä ei pidetty lainkaan toivoittuina vieraina. Tiedettiin, että vierailun tarkoituksena oli joko kerätä kirkollisia maksuja tai velvoittaa asukkaita ”vapaaehtoistyöhön” kirkon hyväksi.
Papintappaja-nimi on syntynyt Varsinais-Suomen tai Satakunnan alueella. Tästä on luontevaa suunnata myytin perässä länsinaapuriimme Ruotsiin, olettaen, että uskomukset ovat kantautuneet sieltä Suomeen. Ruotsissa papintappajan nimi on blåhjon, sininen hovipoika, eikä se näin ollen anna viitteitä lajin ”tappajanominaisuuksista”. Tässä kohtaa on heti tapahtunut selkeä ero tarinan siirtymisessä. Sen sijaan Ruotsissa, kuten monissa muissakin Euroopan maissa on vallinnut uskomus, jonka mukaan pihtihännät pystyisivät öisin ryömimään korvakäytäviin ja porautumaan sieltä edelleen aivoihin tappaen tällä tavalla uhrinsa. Joissakin tarinoissa mainitaan myös, että laji munisi korvaan ja aiheuttaisi kuuroutumista tai mielenvikaisuutta.
Pihtihännät ovat moniruokaisia ja yöaktiivisia. Valo houkuttelee niitä siinä missä muitakin hyönteisiä. Periaatteessa voisi olla mahdollista, että ne sattumalta ajautuisivat nukkuvan ihmisen korvaan etsiessään ravintoa tai piilopaikkaa. Näin onkin tapahtunut, mutta uskomukselle itselleen ei löydy todellisuusperää. Historia ei tunne ainuttakaan tapausta, jossa pihtihäntäinen olisi aiheuttanut sen suurempia haittoja kenenkään terveydelle.
Isopihtihäntä (Forficula auricularia) on kolmesta Suomessa esiintyvästä pihtihäntäislajista selvästi yleisin. Sukupuolen pystyy päättelemään peräpään pihtien muodon avulla, kuvassa näkyvä yksilö on koiras.
Pihtihäntäisiin liittyvät uskomukset ovat peräisin hyvin varhaiselta aikakaudelta. 1100 -luvulla myyttiin viitataan lääketieteellisissä teoksissa, mutta alkuperä voi olla niinkin varhainen kuin vuonna 77 julkaistu Naturalis Historia -teos. Monissa keski- ja pohjoiseurooppalaisissa maissa pihtihännät on nimetty uskomusten mukaan. Englantilainen nimi earwig on peräisin vanhasta englannin kielestä ja tarkoittaa korvahyönteistä. Saksalainen nimi ohrwurm tarkoittaa korvamatoa, unkarilainen versio korvaryömijää, ranskalainen puolestaan korvanipistäjää, joka tosin voi viitata myös pihtihäntäisten pihtien yhdennäköisyyteen korvienlävistyspihtien kanssa. Nämä ovat vain muutamia esimerkkejä.
Onko papintappajan nimen alkuperä lopulta selvitetty? Ei, pihtihäntäisetkään eivät ole tarinan alkuperäinen lähde. Uskomus on ilmeisesti alunperin peräisin Välimeren alueelta. Siellä korvaan eivät ole mönkineet kovakuoriaiset eivätkä pihtihännät vaan tuhat- ja juoksujalkaiset. Kun ottaa huomioon trooppisissa maissa elävien lajien myrkyllisyys verrattaessa Euroopassa esiintyviin lajeihin, voisiko olla mahdollista, että tarinan alkuperä on vieläkin kauempana? Muinoin selkärangattomia eläimiä on täytynyt varoa aivan eri tavalla kuin nykyään, sillä hoitokeinoja puremiin ei ole ollut saatavissa yhtä kattavasti kuin nyt.
Hietatuhatjalkainen (Ommatoiulus sabulosus) on Suomessa esiintyvistä tuhatjalkaisesti kookkain. Se voi kasvaa lähes viisi senttimetriä pitkäksi. Lajin tunnistaa helposti selässä kulkevista oransseista pitkittäisjuovista ja peräpään ”piikistä”. Tuhatjalkaiset suojautuvat kasaan kiertymällä. Ne myös levittävät epämiellyttävää tuoksua.
Ruskojuoksiainen (Lithobius forficatus) on hyvin yleinen juoksujalkaislaji. Sillä on myrkkyleuat, mutta kovin helposti ne eivät pysty ihmisen ihoa niillä lävistämään, eikä myrkky ole erityisen voimakasta.
S niin kuin Scolopendra oraniensis. Suomessa eläviä lajeja huomattavasti suurempia Scolopendra-suvun juoksujalkaisia elää mm. Välimerellä. Pureman riski on yksistään leukojen koon vuoksi suurempi, mutta se ei ole erityisen vaarallinen ihmiselle ja kohtaamisen hetkellä ennemmin pakenee paikalta. Suurimmat eurooppalaiset lajit voivat kasvaa jopa 17 cm pituisiksi, vaikka yleisesti suurimmat yksilöt ovat 12 cm luokkaa. Tämä yksilö oli ehkä kymmenen senttin luokkaa.
Onneksi meillä Suomessa ihmisen näkökulmasta huolta aiheuttavat myrkylliset hyönteiset ja muut selkärangattomat ovat suhteellisen vähälukuisia. Ampiaiset voivat tietysti olla joillekin ihmisille jopa hengenvaarallisia. Puutiaiset taas levittävät vaarallisia tauteja. Lisäksi on toukohärkiä, joiden erittämä myrkky voisi periaatteessa aiheuttaa vaaran. Tappavan annostuksen saaminen edellyttäisi kuitenkin niin monen toukohärän nielemistä, että kuolemanriski on käytännössä olematon.
Ja sittenhän meillä elää lyhytsiipisiä, joiden elimistössä virtaa kobran myrkkyä voimakkaampaa pederiiniä. Niitä ei voi suositella lisättäväksi salaattiinsa.
Kiitos että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: https://www.instagram.com/hyonteismies/ – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.
