Kun muutimme nykyiseen kotiimme, siellä oli jo asukkaita. Pihapiirissä hyöri kolme oravaa, joista ainakin yksi majaili jossakin talon vintillä. Katon rajaan oli järsitty oviaukkoja, ja tikapuut sekä talon nurkalla kasvava koivu tarjosivat yläkerroksiin mainiot kulkuväylät.
Reilun seitsemän vuoden aikana talomme oravahuoneisto on ollut lähes koko ajan asuttu, mutta todennäköisesti asukkaat ovat välillä vaihtuneet. Oravia on majaillut myös navetassa ja liiterissä, ja tonttimme männyissä niillä on joitakin risupesiä. Kaikki tämän jutun kuvat onkin otettu pihaltamme.
Linturuokinnalla oravat käyvät säännöllisesti, mutta eivät jumitu automaatille pitkiksi ajoiksi, vaan viipottavat kohta nauttimaan myös luonnon antimia. Joskus oravia on ollut vain yksi, useimmiten kolme, mutta parhaimmillaan olin tunnistavinani viisi eri yksilöä. Tutkailin niitä kiikarilla ja kirjoitin lappuselle muistiinpanoja tuntomerkeistä. Yksilöllistä vaihtelua oli koon, turkin värin sekä korvien ja hännän suhteen. En silti pysynyt mukana kuin ehkä puolisen vuotta, kun oravat tuntuivat jälleen vaihtuneen.
Oravat ovat mielenkiintoista väkeä, ja olikin mukavaa, kun viime vuonna niiden elämästä ilmestyi kirja. Paavo Hellstedtin ja Juha Laaksosen Orava, metsien tuttu tuntematon selvittelee monipuolisesti oravan elintapoja, evoluutiota ja ekologiaa. Myös kuvitus on monipuolinen, ja valokuvia täydentävät Minna Pyykön viehättävät maalaukset.
Oravien tunnistamisesta sain hieman vertaistukea, kun Laaksonen kirjoittaa siitä, miten hän on yrittänyt Helsingin Lauttasaaressa erottaa yksilöitä toisistaan. ”Turkki vaihtuu vuoden mittaan keväin syksyin ja vaihtuminen kestää useamman kuukauden, joten oravan ulkonäkö muuttuu melkein koko ajan. Sama yksilö voi olla jo viikon päästä erinäköinen kuin nyt, mikä vaikeuttaa tunnistamista”, Laaksonen kirjoittaa. Hän on päätynyt siihen, että huomio kannattaa kiinnittää korviin. Korvalehdet ovat erikokoisia ja -muotoisia, minkä lisäksi niissä on kaikenlaisia nirhaumia ja koloja. Sitä lukiessani mieleeni tuli eläintieteilijä Cynthia Moss, joka myös käyttää korvalehtiä yksilöllisenä tuntomerkkinä – tosin Moss ei tutki oravia vaan norsuja.
Laaksonen kertoo kesyistä kaupunkioravista, joista tuli hänelle henkilökohtaisia tuttuja. 1980-luvulla hänen lapsuuskodissaan vieraili orava, joka kiipesi talon rapattua seinää pitkin neljänteen kerrokseen. Jos keittiön ikkuna oli auki, orava tuli sisään ja kävi syömässä pähkinöitä kulhosta, joka oli laitettu sitä varten ikkunalaudalle. Kun Laaksonen tuli koulusta kotiin, orava saattoi jo puuhailla keittiössä, ja sitten koululainen ja orava nauttivat yhdessä välipalaa.
Laaksosen vanhemmat asuvat edelleen samassa asunnossa, ja kesällä 2020 he saivat uuden kotioravan, joka kesyyntyi täysin. Se kävi syömässä pähkinöitä, kuljeskeli sujuvasti asunnossa ja otti tirsat nojatuolin käsinojalla. Selvästi se tunsi olonsa siellä turvalliseksi.
Keväällä 2021 oravan kanssa sisälle ilmestyi myös talitiainen. Kaverukset kävivät talossa päivittäin ja vierailivat usein heti aamusta. ”Talitiainen oli aluksi arempi kuin orava eikä syönyt kädestä, mutta se haki kulhosta pähkinänpuolikkaita samaan aikaan, kun orava pureskeli omiaan pöydän reunalla”, Laaksonen kirjoittaa. ”Isällä oli hauskaa, kun talitiainen välillä lauloikin työhuoneessa.”
Kesäkuussa Laaksosen vanhemmat lähtivät kuukaudeksi matkalle ja parvekkeen ovi piti sulkea. Siihen oravan ja tintin vierailut loppuivat. Samaan aikaan naapuritontilta kaadettiin useita isoja kuusia, joten ehkä orava menetti niiden myötä pesäpuunsa ja joutui lähtemään muualle.
Minullakin oli lapsuuskodissani oravia. Niitä oli kerralla kolme ja ne olivat orpolapsia, joita hoidimme siihen asti, kunnes ne pärjäsivät luonnossa. Oravat saivat maitoa, johon oli mössätty banaania, ja tämän vellin syöttäminen oli sotkuista puuhaa. Vaikka pukeuduin muovitettuun esiliinaan, olin lopuksi yltä päältä maidon ja banaanin roiskeissa. Velli tarjoiltiin lusikasta, josta oravat napostellessaan pitivät etukäpälillään kiinni, ja ruokailu sujui hyvin niin kauan, kunnes lusikka tyhjeni ja siihen piti kauhaista uusi annos. Tämä parin sekunnin tauko aiheutti hätääntynyttä säntäilyä kadonneen lusikan perään, ja kun täysi lusikka ilmestyi taas nenän eteen, sen kimppuun iskeydyttiin niin valtaisalla innolla, että vellit pärskähtelivät ympäriinsä.
Kun velliruokinnasta siirryttiin pähkinöihin, saatoin luopua esiliinastani, mutta sitten tuli muita sotkuja. Oravanpoikaset innostuivat piilottelemaan pähkinöitä kukkaruukkuihin, ja silloin mullat ryöppysivät pitkin ikkunalautoja ja lattioita.
Yletön touhukkuus tuntuu harkitsevaisuuden vastakohdalta, joten orava voi antaa höpsön vaikutelman. Mutta eivät oravat ole höpsöjä. Ne ovat vain niin nopeita, ettemme aina pysy niiden aivoitusten perässä.
”Itse asiassa oravan aivot ovat suuremmat kuin samankokoisten maassa elävien jyrsijälajien”, oravakirjan kirjoittaja Paavo Hellstedt toteaa. Puissa kiipeilevän ja loikkivan eläimen on hallittava hyvin kehonsa ja tasapainonsa. Akrobaatin temput eivät köntysaivolta suju.
”Oravalla on myös hyvä muisti: tutkimuksissa sen on havaittu muistavan huomattavan osan piilottamistaan siemenistä ja muista ruoka-aineista”, Hellstedt jatkaa.
Oravat ovat omassa elämässään eteviä, eiväthän ne muuten olisi niin pitkään maailmassa pärjänneet. Oravakirjan evoluutio-osuudessa selviää, että Sciurus-suvun puuoravien kaltainen laji kehittyi jo mioseenikauden alkupuolella 14,5–17 miljoonaa vuotta sitten. Kotoisen oravamme kantamuoto kehittyi noin kolme miljoonaa vuotta sitten, ja siitä on vähitellen muotoutunut nykyisin tuntemamme laji.
Mutta eipä ole oravalla enää helppoa tässä ihmisten murjomassa maailmassa. Viime vuosikymmenten saatossa oravakanta on romahtanut. Kuten lukuisat muutkin metsälajit, myös orava kärsii metsiä yksipuolistavasta ja nuorentavasta metsätaloustoiminnasta. Tästä kirjoittaa Jari-Pekka Tamminen Suomen Luonnossa (9/2022). Juttu on luettavissa myös tästä linkistä. Mari Pihlajaniemi käsitteli oravan vähenemistä Helsingin Sanomissa elokuussa 2020.