Viime viikolla suolla hiihdellessäni säikäytin lentoon toistakymmentä teertä. En huomannut niitä ajoissa, sillä ne olivat päivälevolla kiepin kätköissä. Yhtäkkiä ne poukahtivat lumesta kuin ammukset. Harmi. Lintujen lepo keskeytyi, ja energiaa meni turhaan lentämiseen.

On ikävä tajuta, millaista kammoa luonnossa liikkuessaan herättää. Niin linnut kuin nisäkkäätkin joutuvat pakenemaan minua, ja arvatenkin havaitsen niistä vain pienen osan. Ties miten moni jänis, kettu ja susi on pötkinyt käpälämäkeen samalla kun olen tyytyväisenä taapertanut retkelläni, huomaamatta lainkaan, miten metsän väki joutuu minua väistelemään.

Kuljeskellessani yritän toki parhaani mukaan havaita eläimet ajoissa ja tarpeen tullen vaihtaa reittiä. Jos etäisyyttä on tarpeeksi, tasaisen rauhallinen ohitus voi riittää. Esimerkiksi pelloilla lepäävät hanhet ja kurjet sietävät ohikulkua melko hyvin, ainakin verrattuna siihen, että niitä pysähtyy kiikaroimaan. Lintujen on vaikea tietää, tähdätäänkö niitä kiikarilla vai aseella.

Toisaalta vaikka tuntuu surkealta, että linnut minun vuokseni ponkaisevat turhaan siivilleen, saattaa olla huolestuttavampaa, jos ne jäävät luottavaisesti paikoilleen. Etenkin jos kyse on riistalinnuista, kuten nuorista metsoista ja teeristä, jotka noukkivat tienposkessa kiviä eivätkä näytä ymmärtävän, mitä ihmisen kohtaamisesta voi seurata.

Eläimet ovat kuitenkin oppivaisia. Jos ne saavat pikakurssin siitä, että ihminen on petoeläin ja jos kurssi ei käy hengen päälle, jatkossa ne osaavat olla varovaisempia. Ei voi olla huomaamatta, miten pakokauhuisia olentoja sinisorsista tulee heti elokuun 20. päivän jälkeen. Paitsi tietysti kaupunkien niin sanotuista pullasorsista, jotka elävät ihmisten läheisyydessä lupsakkaan tyytyväisinä myös sorsastuskauden kuumimpina aikoina.

Kaupunkilaiseläinten ja niiden maalaisserkkujen ero onkin silmiinpistävä. Kun kaupungissa sepelkyyhky päästää niin lähelle, että voi kaikessa rauhassa ihastella sen siistiksi suittua höyhenpukua, jopa linnun pieniä pyöreitä silmiä, metsässä kulkiessa kyyhkyhavainnot jäävät yleensä äkillisiksi siipien läiskäyttelyiksi ja pakenevien lintujen vilauksiksi.

Kansallislintumme laulujoutsen on hyvä esimerkki siitä, että jos vaino loppuu, myös ihmisen aiheuttama panikointi vähenee. Mieleeni on jäänyt, miten kuhmolaisella metsälammella uiskenteleva joutsenpariskunta ei suinkaan paennut minua ja koiraani, vaan päinvastoin linnut lähestyivät meitä uteliaasti.

Mitähän Yrjö Kokko olisi siitä tuumannut? Puhumattakaan siitä, että joutsenia pesii ympäri Suomea, teiden varsilla olevilla järvilläkin, ja että isoista pesimälinnuistamme joutsenet suhtautuvat ihmisiin ehkä kaikkein luottavaisimmin. Silloin kun Kokko kuvasi Lapin erämaalammella pesivää joutsenpariskuntaa, linnut olivat niin arkoja, että miehen piti sonnustautua porontaljaan ja naamioitua poroksi.

Entä jos joutsenia alettaisiin taas metsästää, kuten monet metsästäjät ovat vaatineet? Uskaltaisivatko ne enää pesiä kulttuurimaisemissa, asutuksen tuntumassa? Kuinka linnut selviytyisivät muuttomatkoilla, kun ruokailu- ja levähdyspaikat muuttuisivat turvattomiksi syksyisen ammuskelun takia? Miten joutsenten ja ihmisten suhde muuttuisi?

Metsästys tekee eläimistä pakokauhuisia. Luontoharrastajaa se masentaa eläinten itsensä vuoksi mutta myös siksi, että niiden tarkkailu vaikeutuu.

Eipä rauhoituskaan aina hillitse ihmiseen kohdistuvia epäluuloja. Korppi on kotinurkillamme Kuhmossa yhä edelleen arka ja varovainen, vaikka sen metsästys on kielletty. Toisaalta poronhoitoalue alkaa heti Kuhmon pohjoisrajalta, ja poronhoitoalueella korppi on rauhoitettu vain pesimäkauden ajan. En tiedä ammuskellaanko Kainuussa korppeja kovin yleisesti vai ovatko linnut muuten vain säilyttäneet ikimuistoisen ihmispelkonsa; joka tapauksessa harvoin niitä pääsee kunnolla ihailemaan.

Siksi eräs kohtaaminen läntisessä Suomessa on jäänyt mieleen. Vaasan eteläpuolella sijaitsevassa Bergön saaressa tapasin korpin, joka ei ollut ainoastaan peloton, vaan sillä oli myös huumorintajua.

Olin kävelyllä nyt jo edesmenneen koiramme Kallen kanssa, kun yhtäkkiä korppi pyyhkäisi ylitsemme – ja niin matalalta, että kumarruin vaistomaisesti. Kääpiösnautserin kokoinen Kalle reagoi kaikkeen epätavalliseen yleensä vahvasti, mutta koska se ei osannut odottaa ilmahyökkäystä, se ei huomannut mitään ja käveli rinnallani kaikessa rauhassa.

Korppi lennähti sähköpylvään päälle ja istui siinä hetken aikaa. Se näytti katselevan meitä arvioivasti. Kun lähdin jatkamaan matkaani, korppi heittäytyi taas siivilleen ja teki uuden päätä hipovan valehyökkäyksen. Kalle ei tälläkään kertaa huomannut mitään, ja minä tuijotin korppia ihmeissäni: Mitä sinä oikein meinaat?

Toisen syöksyn jälkeen korpille riitti ja se lensi pois. Vähän matkan päässä lintu kuitenkin kiepahti leikkisästi selälleen ja päästeli sarjan äänekkäitä kronkahduksia. Tuon riemukkaan esityksen jälkeen mielestäni ymmärsin, mistä oli kysymys. Korppi oli pilaillut kustannuksellamme, ja se oli esitykseensä ilmeisen tyytyväinen.

Kalle, jolta korpin pila jäi huomaamatta.