Jyväskylän Sallaajärven luonnonsuojelualueen iäkkäät kuuset kohoavat mahtavina suuren hakkuuaukon rajalta. Maisema vaihtuu kertaheitolla.

Kuulin Sallaajärven pohjantikoista ensimmäisen kerran viime keväänä. Tikat pesivät alueella kuulemma joka vuosi, ja tämänkeväinen pesäkolo oli löydetty. Tieto oli kutkuttava, sillä vaikka laji ei ole uhanalainen tai edes erityisen harvinainen, en ollut koskaan onnistunut näkemään sitä. Lähdin pian päättäväisesti matkaan kohti ensimmäistä pohjantikkahavaintoani.

Tarkoista ohjeista huolimatta päädyin kuljeksimaan polulla edestakaisin. Parin siksakin ja retki­eväiden syömisen jälkeen jatkoin matkaa. Jos pesä olikin jossain lähellä, ei sitä kehdannut häiritä koko päivän ramppaamalla.

Tikka hampaankolossa

Pohjantikka palasi uudelleen mieleen, kun maisema oli muuttunut harmaaksi ja metsät hiljaisiksi. Muuttolinnut olivat menneet, mutta pohjantikka viihtyy reviirillään kesät talvet.

Metsä peittyy ensilumeen, ja mukava keli houkuttelee uudelle retkelle Sallaajärvelle. Kuulas pakkasaamu valkenee toiveita herättävänä. Kylmä ilma pistelee poskissa. Kaikki metsän linnut tuntuvat olevan äänessä: närhi, korppi, punatulkku, hippiäinen ja tiaiset. Pikkulinnut etsivät touhukkaasti ruokaa korvatakseen pakkasella menetettyä energiaa.

”Kjik!”

Vaimea tiuskaisu keskeyttää kävelyni. Tikka! Mutta mikä niistä? Jähmetyn kuuntelemaan.

”Kjik!”

Lintu lähestyy. Nostan kiikarit. Se lähestyy yhä. Ääni voimistuu, voimistuu – ja vaikenee. Jään typertyneenä tuijottamaan oksistoa. Odotan hyvän tovin, mutta mitään ei enää kuulu eikä näy.

Kierrän aarnialueen polkua pitkin. Jäätyneet vesipisarat ja lumi kimmeltävät auringossa, maisema on uskomattoman kaunis. Uppoudun tunnelmoimaan talven ensimaistiaisia, kun yhtäkkiä tikka lentää kauempana polun poikki ja laskeutuu tuulen kaataman aukon keskellä seisovaan lahonneeseen koivuun.

Linnun punainen vatsa näkyy paljainkin silmin. Huokaisen. Pohjantikka on kotimaisista mustavalkoisista tikoista ainut, jossa ei ole punaista, tämä on siis joku muu.

Katson tarkemmin kiikareilla ja innostun uudestaan: sehän on valkoselkätikka! Eteeni on pohjantikan sijaan tupsahtanut todellinen harvinaisuus, jonka arvioitu kanta on vain murto-osa pohjantikkojen määrästä. Tikka jatkaa pian matkaa ja minä palaan askel keventyneenä autolle, jonka takana vuorostaan käpytikka nakuttelee tarmokkaasti keloa.

Paikkahan vaikuttaa tikkojen toiveunelta. Onko pohjantikka niin arka, ettei sitä löydy?

Neulaa heinäsuovasta

”Se on ihan takuuvarma juttu, että tuossa metsässä se on,” vakuuttaa Heikki Helle, rengastaja ja Keski-Suomen lintutieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja. Hänelle on kertynyt rengastettuja pohjantikkoja jo kymmenkunta. Helle on lupautunut oppaaksi kolmannelle retkelle pohjantikan jäljille.

Syksyn harmaus on palannut ja metsä on aivan hiljainen. Helteen mukaan sää on täydellinen pohjantikan etsintään.

Pohjantikka tekee pesäkolonsa matalammalle
kuin käpytikka.

”Pohjantikka on itse asiassa hyvin luottavainen, se saattaisi ruokailla tuossa kuusessa eikä välittäisi meistä mitään”, Helle osoittaa metsän reunaa ja kumoaa aikaisemmat pohdintani.

”Se ei vain ole ollenkaan niin äänekäs kuin vaikkapa käpytikka”, hän jatkaa. ”Kuuluu vain vaimeaa rapsuttelua, kun se irrottaa kaarnaa lahosta puunrungosta. Pohjantikka huutelee ja rummuttaa vasta soidinaikaan maalis–huhtikuussa.”

Aiemmin jännittämäni tiuskija siis tuskin oli pohjantikka, mutta ehkä tänään onnistaa. Kävelemme metsäpolulle, ja Helle osoittelee pohjantikan jälkiä puiden rungoilla. Niitä on joka puolella. Kuopat koristavat melkein kaikkia puita, monesta kaarnaa on kuorittu pois pitkältä matkalta.

Pysähdymme kuuntelemaan, ja heti kuuluu lupaavaa ripinää. Sielläkö se on? Ripinän suuntaa on kuitenkin mahdotonta määrittää, ja tajuan, että ääni kuuluu puiden oksille tiivistyneen veden pisaroidessa maahan.

Metsä on täynnä pohjantikan jälkiä.

Kuljemme syvemmälle metsään. Pohjantikka tarvitsee riittävästi lahoavaa kuusta, ja sitä täällä on. Lintu syö hyönteisiä, ja etenkin talvella se tukeutuu pääasiassa pehmenneen kaarnan alla ryömiviin kovakuoriaisten toukkiin.

Myös pohjantikan pesä löytyy yleensä lahosta kuusesta. Helle huomaa muutaman metrin korkuisen pökkelön, jossa koloja on useampi, yksi on jäänyt kesken. Puuntyngän päällä napottaa rastaan pesä.

”Pesä on monesti matalalla, jopa vain puoli metriä maasta”, hän kertoo. ”Kuusen runko on monesti ihan tyveltä laho, ja pohjantikka on sen verran heiveröinen lintu, ettei se pysty kovertamaan sitä terveeseen puuhun.”

Heikki Helle esittelee pohjantikan kuorimaa lahokuusta. Kuva: Anssi Ruuska

Helle mittailee kolojen syvyyttä sormillaan. Paksut seinät suojaavat pesärosvoilta myös polven korkeudella. Pohjantikka kaivertaa uuden pesän joka kesä, nämä vanhat kolot taas kelpaavat esimerkiksi varpuspöllölle.

Kuljemme vielä eteenpäin silmät ja korvat auki. Pian saavumme metsän toiseen laitaan.

”On surkuhupaisaa, että vanhat metsät ovat niin harvassa, että se oikeastaan helpottaa tämmöisen lintuharrastajan hommaa”, Helle naurahtaa.

Närhien kovaäänistä möykkäämistä lukuun ottamatta emme kuule juuri mitään, edes käpytikka ei tule vastaan.

Minulla on vahva tunne, että pohjantikka on jo nähnyt minut, vaikka minä en olekaan onnistunut huomaamaan sitä.

Piiloleikki jatkuu

Seuraavalla viikolla pakkaan jälleen retkieväitä reppuun. ­Varaudun viettämään metsässä vielä useamman päivän. Pitäisikö ottaa kirja mukaan ja istahtaa odottelemaan piilottelijaa?

Metsässä on yhä hiljaisempaa, jos se on edes mahdollista. Sää on tuuleton ja valoisa, eivätkä vesipisarat hämää korvaa. Puukiipijä äkkää minut ja ilmoittaa siitä kaikille. Päätän aloittaa etsintäni edellisen retken jalanjäljiltä, sillä Helteen mukaan heti ensimmäinen rinne pienen soistuman yläpuolella on pohjantikkojen suosiossa.

Ehdin tarpoa vain joitain kymmeniä metrejä, kun edestä kuuluu päättäväinen koputus. Hiippailen eteenpäin, jalat alkavat tutista.

Kuva: Anna Tuominen

Ohuella oksattomalla rangalla koputtelee tikka. Se kiertää verkkaisesti runkoa ylöspäin juuri kuten Helle kertoi pohjantikan tekevän.

Punaista ei näy missään. Tämä se on!

Ihailen tikan touhuja, se ei vaikuta kiinnittävän minuun mitään huomiota. Sitten vilkaisen hetkeksi muualle, ja samassa lintu on kadonnut. Yhtäkkiä tikka kurkkaa puun takaa ihan edessäni. Se tuntuu tarkastavan vielä muutaman viereisen puun ja lentää sitten kauemmas. Siivistä kuuluu viheltävä ääni.

Piiloleikki on päättynyt. Olo on riemastunut ja samalla ­häkeltynyt. Lintu oli täällä kuin odottamassa minua – miten sen löytäminen vei niin kauan? Katselen ympärilleni ja ­pohdin, miten paljon metsässä jää näkemättä, kun ei malta jäädä rauhassa tarkkailemaan. Ehkä palaan piankin taas pohjantikkametsään.

Pohjantikka

Picoides tridactylus

Ulkonäkö: Keskikokoinen mustavalkoinen tikka. Höyhenpuvussa ei punaista väriä, koiraalla keltainen päälaki.

Elinympäristö: Kuusimetsät, joissa on lahoavaa puuta. Levinneisyys kattaa koko Suomen.

Ravinto: Hyönteiset, erityisesti kaarnakuoriaisten toukat. Hakkaa kaarnaan reikiä ja kuorii sen lopulta irti.

Lisääntyminen: Nakuttaa pesäkolon lahoavaan tai kuolleeseen kuuseen, usein melko matalalle. Soidintaa rummuttamalla maaliskuusta toukokuulle. Munia on 3—6, molemmat emot hautovat. Suomessa 20 000–30 000 pesivää paria.

Tiesitkö? Pohjantikalla on muista tikoista poiketen vain kolme varvasta. Tätä tarkoittaa sen nimi tridactylus.

 

Kuva: Markus Varesvuo