Hirven kesyttämättömyyteen lienee monta syytä. Ajatellen hirven lähes koko pohjoisen havumetsävyöhykkeen kattavaa levinneisyyttä voisi olettaa, että edes jossakin olisi syntynyt kotieläinhirviin perustuva kulttuuri. Varsinkin siksi, että hirvi on pitkään ollut tärkeä pyyntikohde ja ravinnon lähde niin Euraasian kuin Pohjois-Amerikankin kansoille.

Tiedetään, että hirviyksilöitä on kyetty opettamaan vetoeläimiksi. Joskus 1950-luvulla Suomessa asunut itävaltalaissyntyinen Peter Krott kokeili hirven kesyttämistä ja onnistuikin valjastamaan hirven ainakin reen eteen. Neuvostoliitossa erään Ural-vuoriston länsirinteillä sijaitsevan suojelualueen erityisenä tutkimuskohteena oli hirven kesyttäminen pohjoisiin oloihin sopivaksi työjuhdaksi. Vuosikymmenien työ ei kuitenkaan johtanut toivottuun tulokseen, ja ohjelma onkin kuulemma nyttemmin lopetettu.

Vika ei siis aivan ilmeisesti ole ihmisen osoittaman kiinnostuksen puutteessa vaan hirven biologiassa. Hirvet eivät ole varsinaisia laumaeläimiä, vaikka ne saattavat talvisin kokoontua suuriksikin joukoiksi. Laumoissa ei kuitenkaan syntyne sellaisia yksilöiden välisiä suhteita, jotka loisivat edellytykset myös eläinyksilön ja ihmisen väliselle luottamussuhteelle. Hieman epäsosiaalista, yksilöllisiin ratkaisuihin sopeutunutta eläintä on vaikea totuttaa ihmisen tarjoamiin oloihin.

Vielä vaikeampaa olisi alistaa nöyräksi työjuhdaksi sellaista eläintä, joka kokee ihmisisäntänsä laumaa hallitsevaksi lajikumppaniksi. Vaikeuksia saattaisi aiheuttaa myös ruuansulatus, sillä hirvi on sopeutunut vuodenajoittain vaihtelevaan ravintoon, jonka riittävä tuottaminen ja varastoiminen olisi ihmiselle vaikeaa.

Kokemukset eläintarhoista osoittavat, että hirvi ei hevosen, nautaeläinten tai lampaan tavoin tulisi toimeen pelloilla tuotetulla heinällä ja viljalla. Jos taas hirven annetaan vapaasti laiduntaa ihmisen asuinpaikan lähistöllä, se ei mitä todennäköisimmin palaakaan ihmisen sille osoittamaan aitaukseen, koska eläin ei tunne olevansa millään tavoin riippuvainen toisista lajikumppaneista, ei siis ihmisestäkään.

Hirvieläinlajeistamme poron kesyttäminen tuotantoeläimeksi on parhaiten onnistunut niin, että poroja voidaan paimentaa. Samaan lajiin kuuluvan alalajin, metsäpeuran, laumojen hallitseminen paimennettaviksi ei sen sijaan ole onnistunut.

Poromme onkin alun perin avoimien tunturialueiden peura, jonka laumakäyttäytyminen on tehnyt mahdolliseksi sen paimentamisen. Ehkäpä metsien kätköissä asustelevat hirvi ja metsäpeura ovat laumojen sosiaalisissa suhteissa samankaltaisia, eikä niillä ole riittävää taipumusta alistua hallitsevan yksilön johdateltaviksi.