Kävi ihmeellinen TUURI: meloin suoraan kuoriutuvan korentoharvinaisuuden viereen Iijoki-soudussa heinäkuussa. Kivellä vastakuoriutuneena kököttänyt kirjojokikorento (Ophiogomphus cecilia) on EU:n luontodirektiivin tiukasti suojelema laji, jonka elinpaikkoja ei saa heikentää. Sama suojelustatus on esimerkiksi apolloperhosella ja saimaannorpalla.

Löytöpaikka, Iijoen Vuormankoski, on alueella, joka muuttuisi paljon, jos voimayhtiö Pohjolan Voima (PVO ) saisi tahtonsa läpi ja saisi rakentaa Kollajan altaan. Allas imaisisi Iijoen virtaamasta 40 kilometrin matkalta valtaosan suurimmaksi osaksi vuotta. Samalla veden laatu huononisi, koska jokeen valuvat aineet laimentuisivat aiempaa pienempiin vesimassoihin. Tulvat eivät puhdistaisi jokea.

Tämä ei voisi olla heikentämättä kirjojokikorennon elinympäristöä. Ja sen kieltää laki. Korento on siis jonkinlainen este altaan tiellä.

Nyt kuuluu puuskahdus: että yksi ötökkäkö voi torpata kokonaisen allashankkeen? Miksi? Jotta asia ei unohdu, muistutetaan, että Kollajan allas on monen mutkan takana.

Iijoen hienoimpia koskia suojaa koskiensuojelulaki vuodelta 1987. Lisäksi ympäristöviranomainen, Pohjois-Pohjanmaan ely-keskus, on todennut, että altaan vaikutukset olisivat haitallisia joen luontoarvoille. PVO kuitenkin lobbaa allasta raivokkaasti. Yhtiö ei tule koskaan luovuttamaan, sen edustaja on sanonut.

Paljon ratkaistaan ensi vuoden eduskuntavaaleissa. Jos Keskusta voittaa ne ja nousee pääministeripuolueeksi, PVO saa tukea: Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä on julkisuudessa sanonut kannattavansa koskiensuojelulain purkamista ja Kollajan rakentamista.

Kuvitellaan, että näin kävisi. Kollaja-hanke saisi vauhtia. Silloin joku muistaisi kirjojokikorennon. Joku muu ehkä kysyisi: miksi sitä pitää suojella? Eikö niitä ole muilla joilla? Eikö maailma ole ötököitä täynnä?

Näihin kysymyksiin sain vastauksen ystävältäni nettikeskustelussa. Kirjoitin kirjojokikorennon löytymisestä jutun Suomen Luonnon nettisivuille. Kun jaoin jutun Facebook-sivullani, korento keräsi odotetusti tykkäyksiä. Tämä ystäväni, ei-luonnonsuojelija, kommentoi: ”Yksi pieni korentokanta ei sinänsä yksin merkitse paljon, mutta asuinpaikakseen se ei valitse mitä tahansa ympäristöä.”

Ihastelin, kuinka hyvin kommentti kiteyttää lajien suojelun ajatuksen: säästämällä paikat, joissa vaatelias laji elää, suojelemme jotain, mitä on jäljellä vain vähän. Kirjojokikorentoja eli sata vuotta kaikkialla Suomen joissa. Sitten tulivat vesien säännöstely ja rakentaminen ja asutuksen ja maatalouden jätevedet. Jokilajit lähes hävisivät.

Juuri tämä on se luonnon monimuotoisuuden tuho, josta päättäjät ovat huolissaan. Massatuho, jota valtiot koettavat estää. Jotta jotain säilyisi, valtaa ei voi antaa PVO :lle ja muille suuryhtiöille, joiden muodossa ihminen levittäytyy joka puolella joille ja metsiin padoten ja raivaten tieltään kaiken.

Meidän on ajateltava kirkkaasti ja kysyttävä: haluammeko säilyttää ripauksen luontoa, muistoja menneestä maailmasta, joka joskus kukoisti? Jos vastaus on kyllä, silloin meidän on lakattava närkästyneinä kysymästä: miksi tuota jokea ei voisi rakentaa? Sen sijaan on kysyttävä: Miksi juuri tuota jokea, jossa kirjojokikorento vielä elää, ei voisi säästää?