Kasvit ottavat kasvuunsa tarvitsemansa hiilidioksidin lehdillään, veden ja mineraaliravinteet juurillaan. Ravinteet siirtyvät kasviin hyvin pienimolekyylisinä yhdisteinä: metalliset aineet (kuten kalsium, kalium, rauta, magnesium) yksiytimisinä ioneina, fosfori fosfaatti-ionina ja typpi nitraatti- tai ammoniumionina.

Kun ravinteet tarjotaan kasville esimerkiksi lantana tai kompostina, pitää maaperän pieneliöitten ensin hajottaa orgaaniset yhdisteet pienemmiksi, ja kasvi ottaa ne vasta epäorgaanisina ioneina. Kasville ei ole siis mitenkään merkityksellistä, onko nitraatti peräisin karjan lannasta vai tehtaalta.

Varsinkin kasvihuoneissa kasveja viljellään usein täysin kemiallisten lannoitteitten varassa joko silkassa vedessä tai vuorivillassa, siis täysin vailla kosketusta normaaliin maaperään. Kun viljelijä huolehtii siitä, että juuriston ulottuvilla on ravinteita sopivasti, kasvit kasvavat erinomaisesti. Ne eivät siis tarvitse multaa siinä elävine tuhansine erilaisine otuksineen.

Ihmisravintona keinoympäristöissä tuotetut kasvit ovat täysin moitteettomia. Viljelyvirheet aiheuttavat yhtä lailla puutoksia ja vaurioita niin normaalissa maaviljelyssä kuin vesiviljelyksessäkin. Itse asiassa kasviravinteiden tasapaino ja oikea annostelu ovat nykyisin hallittavissa paljon tarkemmin vesi- ja keinoalustaviljelyssä kuin peltomaalla.

Suurin osa kaupan kasvisten vaurioista ja makuvirheistä johtuu huolimattomasta ja vääränlaisesta kuljetuksesta ja varastoinnista.

Sen sijaan maaperälle on aivan olennaista, missä muodossa ravinteet peltoon lisätään. Karjanlanta ja komposti lisäävät maaperän orgaanisen aineksen määrää. Jos peltoa lannoitetaan pelkillä tehdastuotteilla, maaperän multavuus vähenee aikaa myöten. Peltoon jäävät viljelykasvien juuret eivät riitä turvaamaan monipuolista maaperäeliöstöä ja humuksen kertymistä. Multavuus parantaa maan rakennetta sekä kykyä varastoida vettä ja ravinteita. Pitkään jatkuva yksioikoinen kemiallinen lannoitus siis heikentää pellon laatua.