Makaan vatsallani ja katselen kivikkoon. Kiven päällä vastaan tuijottaa sisilisko parinsadan kehitysvuosimiljoonan viisaudella kuin ajatellen, mitä tuokin ukko elämästä tietää. Kohta silmä kääntyy alaviistoon, lisko hyökkää, kieli vilahtaa ja jotain hävisi parempiin suihin. Painan kameran laukaisijaa. Myöhässä, totta kai.

Kuvauspaikka on mitä otollisin. Viitisen metriä ulko-ovelta kivikon reunustamalle terassille. Tänne jaksaa raahautua laiskempikin ihminen ihmettelemään muinaista nykyistä elämää.

Liskot käyttävät kivikkoa lämmittely- ja saalistuspaikkana, ja elikoiden seurantaa on saanut harrastaa pitkin kesää. Kantavia ja synnyttäneitä naaraita, pieniä poikasia ja koiraita totta kai. Ja tuossa viilettää taas yksi häntänsä hävittänyt. Värikirjoa kivikon paistattelijoilla on nuorison vihreästä ja mustasta aikuisten vaalean oliivinvihreään ja ruskeaan. Yhdellä on kainalossa punkki, toisella käynnissä palttoon vaihto.