Suomen Hyönteisseuran kevätretki suuntautui tänä vuonna Viroon. Vaikka kohteena oli vain Tallinnan lähiympäristö – jonne on Helsingistä lyhyempi matka kuin Hämeenlinnaan – lahden takana avautui todellinen hyönteisharrastajan paratiisi täynnä lajeja, joista kotimaan kamaralla voi vain haaveilla.
Pörrökki (Agalenatea redii).
Virossa esiintyy lukemattomia hyönteislajeja, jotka eivät ole vielä päässeet leviämään maahamme meren yli. Lisäksi monet meillä erittäin harvinaiset lajit ovat siellä huomattavasti yleisempiä. Ei siis ihme, että ilmoittautumislomakkeen avautumisesta ei ehtinut montaakaan minuuttia kulua, ennen kuin oma nimeni oli jo listassa.
Suomen Hyönteisseuran virallinen yhteisretki kesti vain lauantaista sunnuntaihin. Pelkän viikonlopun takia auton laivaamiseen ja siirtymisiin liittyvä vaivannäkö tuntui turhan suurelta, joten päätimme pidentää matkaa parilla päivällä ja hypätä autolauttaan jo torstaina. Oma auto osoittautuikin korvaamattomaksi: se takasi täydellisen liikkumisvapauden majapaikkojen välillä ja mahdollisti spontaanit piipahdukset otollisimmilla merenrannoilla juuri silloin, kun sääikkuna näytti edes hetkellisesti suotuisalta.
Esiretkemme majapaikka valikoitui hieman sokkona pelkän karttahaun perusteella. Koska etäisyyksien hahmottaminen ruudulta on toisinaan mitä on, päädyimme varaamaan yösijan Murastesta, vain parisenkymmentä kilometriä Tallinnan satamasta länteen. Jälkikäteen ajatellen olisimme hyvin voineet huristella torstaina reilusti pidemmällekin länteen, mutta valinta ei todellakaan osoittautunut pettymykseksi.
Loo kodu & köök oli nuoren pariskunnan ylläpitämä, äärimmäisen lämminhenkinen B&B-tyyppinen majatalo. Majoitusrakennuksen historia ulottuu aina vuoteen 1901 asti. Vanha pihapiiri suorastaan huokui maalaisidylliä puutarhoineen. Majoituimme siistiin, vanhaan aittarakennukseen isäntäväen asuessa viereisessä päärakennuksessa. Autolla liikkuvalle luontoharrastajalle paikka oli täydellinen rauhallisen sijaintinsa, ilmaisen parkkitilansa ja erinomaisen aamupalansa ansiosta. Lähimpään kauppaan ei kävellyt muutamaa minuuttia pidempään. Kaupan vieressä sijaitsi kievarityylinen ravintola, jonka pitäjä osasi välttävää suomea.
Sää oli torstaina hieman sateinen ja kolea, toisin sanoen hyönteisten näkökulmasta aavistuksen haastava. Jonkin verran haavia kuitenkin pääsi heiluttelemaan, ja majoituspaikan lähistöltä löytyi useiden puutiaisten lisäksi muun muassa pörrökki. Tämä ristihämähäkkeihin kuuluva otus on täydellinen esimerkki siitä, miksi lahden taakse kannatti lähteä: pörrökki on Suomessa vielä vakiintumaton ja luokiteltu silmälläpidettäväksi, kun taas Virossa se on huomattavasti yleisempi. Kirjoituksen otsikkokuvasta on helppo ymmärtää, mistä tämä pallero on saanut suloisen nimensä. Hämähäkin nimestä saisi myös erinomaisen tietovisakysymyksen. Kuinka moni arvaisi sen perusteella, että kyseessä on hämähäkki eikä jokin pörröinen pikkunisäkäs?
Hieman myöhemmin silmät osuivat maassa kipittävään mustaan maakiitäjäiseen, jonka päätin ottaa talteen. Loppukesästä tai syksyllä nämä hankalasti määritettävät, tasaisen mustat kiitäjäiset sivuuttaa helposti ilman sen suurempaa huomiota, mutta keväällä innostus on vielä niin suurta, että lähes jokainen vastaantuleva otus herättää uteliaisuuden. Niinpä tämäkin sysikiitäjäisiin lukeutuva kuoriainen päätyi purkkiin myöhempää kuvaussessiota odottamaan.
Sysikiitäjäiset (Pterostichus-suku) ovat tunnetusti tummanpuhuvaa joukkoa, jonka lajilleen saattaminen vaatii usein tarkkojen makrokuvien tihrustamista ja hyvän määrityskaavan kahlaamista. Tällä kertaa vaivannäkö palkittiin, sillä kyseessä oli itselleni täysin uusi tuttavuus: kantosysikiitäjäinen. Tämä vanhojen metsien varjoissa ja lahopuiden kuoren alla viihtyvä peto luokitellaan Suomessa harvinaiseksi, joten kohtaaminen oli erittäin tervetullut valonpilkahdus epävakaiseen retkipäivään.
Kantosysikiitäjäinen (Pterostichus aethiops). Monet sysikiitäjäislajit muistuttavat toisiaan suuresti. Niiden luotettava määrittäminen vaatiikin usein tarkkaa yksityiskohtien arvioimista. Olennaisimmat tuntomerkit löytyvät etuselän muodosta – erityisesti sen takareunassa olevista uurteista ja painanteista – sekä peitinsiipien pistekuoppien määrästä ja sijainnista. Myös raajojen ja tuntosarvien väritys auttaa rajaamaan mahdollisia lajeja.
Majoituspaikkamme Loo Kodu & Köök. Omistajaperhe asui vasemmalla olevassa omakotitalossa. Vierasmajoitustilat sijaitsivat oikealla näkyvässä, viihtyisässä, 125 vuotta vanhassa aitassa.
Itseäni poltteli eniten päästä koluamaan merenrantahietikoita. Vastaavia ei ollut ollut luvassa Hyönteisseuran kohteissa. Illalla sää selkeni hieman. Ilma pysyi kuitenkin viileänä, eivätkä kastuneet heinikot ehtineet kuivua. Olosuhteista huolimatta kannatti lähteä liikkeelle. Liejuisemmalta rannalta löytyi hietatöyryläs. Laji on Suomessa uhanalainen. Sitä esiintyy lähinnä Kokkolan ja Oulun välisellä rannikolla, mutta myös Vantaankoskelta on yksi havainto parinkymmenen vuoden takaa.
Hietatöyryläs lukeutuu liejukuoriaisten heimoon. Nimensä mukaisesti liejukuoriaiset ovat erikoistuneet möyrimään mutaisissa ympäristöissä. Ne kaivautuvat voimakkailla eturaajoillaan helposti lietteen sekaan. Maan alla ne elävät tiheissä yhteisöissä kaivaen mutaan sokkeloisia tunneleita. Ravinnokseen ne siivilöivät hiekanjyvien välistä levää, orgaanista ainesta sekä pieniä mikrobeja.
Erityisen kiehtovaa on se, että sekä aikuiset että toukat kykenevät tuottamaan sirittävää ääntä hankaamalla ruumiinosiaan yhteen. Siritys auttaa yksilöitä löytämään toisensa pimeissä käytävissä. Tarvittaessa se toimii myös saalistajia säikyttelevänä pelotteena.
Hietakeräkärsäkkäitä löytyi suhteellisen helposti. Niitä tapaa Suomessakin usein merenrannoilla. Pullean ja lyhytkuonoisen ulkonäön vuoksi kuoriaiset ovat yksiä sympaattisimpia kärsäkkäitä.
Samalla reissulla vastaan tullut isorytikärsäkäs puolestaan on aivan toisesta puusta veistetty. Sen ruumis on pitkänomainen ja kärsä muodostaa kokonaispituudesta noin kolmanneksen. Kärsällään kuoriaiset jyrsivät tiensä syvälle järviruo’on, sarojen ja kaislojen sitkeiden varsien sisään päästäkseen käsiksi mehevään ydinmaltoon. Kapean ja olkimaisen muotonsa ansiosta kuoriainen sulautuu ruovikon sekaan täydellisesti piiloon saalistajien katseilta.
Murasten pohjoispuolella sijaitsevan Merikülan rantaa. Tämäntyyppisten rantojen kaiveluun voisi käyttää viikkokaupalla aikaa.
Hietatöyryläs (Augyles hispidulus). Vaatimattomasta koostaan huolimatta laji on varsin mielenkiintoisen näköinen lähikuvassa. Töyryläät ovat lietteen mestarikaivajia, jotka viihtyvät tiheissä maanalaisissa yhteisöissä.
Hietakeräkärsäkäs (Philopedon plagiatum). Tämä sympaattisen pullea kärsäkäs on sopeutunut elämään karuilla hiekkadyyneillä ja merenrannoilla. Se viihtyy piilossa hiekan sisässä tai rantakasvillisuuden suojissa.
Isorytikärsäkäs (Thryogenes festucae) on sopeutunut elämään erilaisten vesistöjen äärellä Sen toukkakehitys tapahtuu sara- ja kaislalajeilla, luultavasti myös järviruo’olla. Toukat elävät ja ruokailevat kasvien varsien sisällä usein kokonaan vedenpinnan alapuolella, kun taas aikuiset viettävät elämänsä pinnan yläpuolella.
Ensimmäisen päivän rantatutkimukset päättyivät hämärtyvään iltaan. Matka oli alkanut loistavasti, mutta perjantaina oli aika suunnata auton keula kohti uusia seikkailuja, murenevia kalkkikivijyrkänteitä sekä tyrskyrantojen salaperäisiä asukkaita. Siitä lisää matkakertomuksen seuraavassa osassa!
Kiitos, että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: @hyonteismies – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tai esittää lisäkysymyksiä tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.
Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!
Alk. 3 numeroa 23,40 €.