Jos minulta kysyttäisiin, yksi television rikossarjojen mielenkiintoisimmista hahmoista on alkuperäisen CSI-sarjan oikeusentomologi Gil Grissom. Näin halloweenin kynnyksellä ajattelin avata tieteenalan historiaa, joka sisältää suorastaan lihallisen mehukkaita yksityiskohtia aina 1200-luvulta lähtien.
Hyönteiset ovat auttaneet rikosten selvittämistä jo useiden vuosisatojen ajan. Varhaisin dokumentoitu havainto on peräisin 1200-luvun Kiinasta, jossa lakimies ja kuolinsyytutkija Song Ci (1186–1249, vanhemmissa lähteissä Sung Tz’u) tallensi sen teokseensa Xiyuan Jilu (vapaasti suomennettuna ”Vääryyksien oikaiseminen”).
Vuonna 1247 julkaistua teosta pidetään maailman ensimmäisenä järjestelmällisenä oikeuslääketieteen käsikirjana. Song Ci kokosi siihen omia kokemuksiaan sekä historiallisia tapauksia tarjotakseen tutkijoille käytännön ohjeita ruumiinavausten suorittamiseen, vammojen tunnistamiseen, myrkytysten selvittämiseen ja rikospaikkojen tutkimiseen. Teoksen päätarkoituksena oli varmistaa syyttömien suojelu ja estää virheelliset tuomiot.
Kirjan oppihistoriallisesti hätkähdyttävin tapauskertomus liittyy kuitenkin juuri hyönteisiin:
Riisipellon laidalta löydettiin kuoliaaksi puukotettu maanviljelijä. Motiivista tai tekijästä ei ollut minkäänlaista tietoa. Uhrin tarkempi tutkimus paljasti, että puukotukseen oli käytetty sirppiä. Havainto kohdensi suurimmat epäilykset muihin maanviljelijöihin. Tutkijat kutsuivat kaikki lähialueen työntekijät koolle kylän aukiolle ja pyysivät heitä laskemaan työkaluinaan käyttämänsä sirpit riviin maahan. Selvät verijäljet olisivat paljastaneet tekijän hetkessä, mutta yhdessäkään sirpin terässä ei näkynyt pisaraakaan verta. Murhaaja oli ehkä ehtinyt pestä työkalunsa. Hetken päästä yhden sirpin ympärillä alkoi kuitenkin parveilla raatokärpäsiä. Terässä olevat näkymättömät verijäljet olivat herättäneet niiden kiinnostuksen. Hyönteisten paljastamat todisteet olivat kiistattomat. Sirpin omistaja murtui, tunnusti tekonsa ja pyysi armoa hakaten päätään maahan.
Teon tarkempi motiivi lienee hautautunut historian hämärään. Ehkä kyseessä oli kiista maa-alueiden rajoista tai ojituksista, ehkä kyse oli köyhyyden tai pelihimon synnyttämistä veloista tai suvun kunnian puolustamisesta. Sattuma oli kuitenkin mahdollistanut uuden tavan löytää rikoksiin liittyviä todisteita.
Ihmiskehon anatomiaa ja luuston nimikkeistöä Song Cin Xiyuan Jilu -teoksen painoksesta vuodelta 1843. Teoksen myöhempiin laitoksiin lisättyjä puukaiverroksia ja keholuetteloita käytettiin kuolinsyytutkijoiden apuna murtumien, vammojen ja kriittisten iskukohtien dokumentoinnissa.
Kiinalaisesta esimerkistä oli vielä pitkä matka oikeusentomologian kehittymiseen tieteenalana. Sitä ennen kuolemanjälkeisiä tapahtumia, kuten ruumiin mätänemisprosessia, kuvattiin taiteilijoiden ja runoilijoiden toimesta. Tämä tapahtui jopa hämmästyttävän tarkasti.
Charles Baudelaire on ehdoton lempirunoilijani ja hänen tuotannostaan nousee kaikkein rakkaimpana kirjoituksena 1850-luvulla julkaistu Une Charogne – Raato. Runo kertoo kuinka kaksi rakastavaista törmää kävelyllään mätänevään eläimen raatoon.
Tekstissään Baudelaire ei tyydy vain yleiseen kuoleman kuvaukseen, vaan hän pysähtyy tallentamaan ruumiin ympärillä hyörivän elämän raadollisen yksityiskohtaisesti. Olen tainnut samaa katkelmaa siteerata aiemminkin, mutta se on niin osuva tähän yhteyteen, etten malta olla toistamatta:
“Löyhkä oli niin pistävä, että sanoit pyörtyväsi nurmelle; kärpäsparvet piirittivät visvaista vatsaa, josta tummat toukkapataljoonat paksuna nesteenä vuotivat mädän lihan riekaleisille helmoille.”
(Charles Baudelaire: Une Charogne, suomentanut Antti Nylén).
Tämän groteskin näyn äärellä runon puhuja kääntyy rakastettunsa puoleen ja muistuttaa tätä siitä, että tämäkin tulee kokemaan saman kohtalon. Samalla kertoja korostaa, että se on vain elämää, eikä muuta mitään. Vaikka naisen fyysinen ruumis mätänee ja katoaa, taide ja muistot tulevat säilyttämään hänen jumalallisen olemuksensa ikuisesti.
Voiko kauniimmin kenellekään luvata? Lihallisesta ja häpeilemättömästä kielestään huolimatta runossa on äärimmäisen syvä ja romanttinen sävy. Tekstissä kuvataan loppujen lopuksi vain luonnollista elämän päättymistä – miksi se ei olisi yhtä kaunis tapahtuma kuin syntymämme? Samalla runo muistuttaa omasta kuolevaisuudestamme ja inspiroi meitä elämään sekä rakastamaan silloin, kun siihen vielä on mahdollisuus.
Kohtasin kuolleen ketun Montenegron metsissä ollessani kartoittamassa alueen hyönteislajistoa maahan perustettavia Natura-alueita varten. Mädäntyvän eläimen pään alueella näkyy oppikirjamaisesti hyönteisten ensimmäiset aallot. Raatokärpäset (luullakseni Calliphora -sukua) ovat hakeutuneet munimaan luonnollisiin aukkoihin. Suuontelossa ahkera toukkamassa puurtaa omaa osuuttaan. Olen varma, että jotain tällaista Baudelairekin oli kohdannut kävelyillään ja inspiroitunut kirjoittamaan runonsa. Raadolla hääri kärpästen lisäksi monenlaisia kovakuoriaisia. Olimme jo lähdössä seuraavalle kohteelle, eikä aikaa löydön pidemmälle tutkimiselle harmillisesti ollut.
Kuvataiteessa visualisoitiin jo ennen Baudelairea ruumiin luonnollista hajoamista. 1400-luvun lopulla ilmestynyt teos, Der Doten dantz mit figuren, koostuu kymmenistä puukaiverruksista, joissa esiintyy luurankomaisia hahmoja. Monilla kalmoilla on lihaa vielä sen verran luidensa päällä, että seassa mahtuu luikertelemaan toukkia. Teokset kuvaavat osuvasti, miten keho muuttuu luurangoksi mätänemisprosessin edetessä. Luut alkavat paistaa tyypillisesti ensin pään alueelta ja vasta myöhemmin muualta kehosta.
Lääkäri ja Kuolema saksalaisessa Der Doten dantz mit figuren -teoksen puukaiverruksessa (1480-luvulta). Kirja on painettu mustavalkoisena, mutta ajalle tyypillisesti rikkaille ja kirjastoille päätyneitä kappaleita väritettiin käsin. Niin ikään tyypillistä oli tuohon aikaan, että hajoavan kehon toukat kuvattiin lähes käärmemäisinä olioina, jotka luikertelevat silmäaukoista ja vatsaontelosta. Lääkäri pitelee kädessään virtsapulloa – virtsan analysointi oli keskiajalla merkittävässä roolissa sairauksien diagnosoinnissa. Tässä teemassa se kuitenkin symboloi lääketieteen ja oppineisuuden avuttomuutta kuoleman edessä. Kuvassa Kuolema pilkkaakin lääkäriä siitä, että tämä kyllä osasi ottaa sairailta rahat ja parantaa muita, mutta ei muistanut ajatella oman sielunsa pelastusta. Lääkäri vastaa myöntäen, ettei häneltä löydy ainuttakaan yrttiä Kuolemaa vastaan. Hän voi ainoastaan anoa jumalallista armoa.
Baudelairen ja muiden varhaisten ja tietyllä tapaa myös edistyksellisten taiteilijoiden havainnot pysyivät pitkään ainoastaan kiehtovina, luovina kuvauksina. 1800-luvun puolivälissä tieteilijöiden ajatuksissa alkoi kiteytyä kysymys: entä jos nämä ”kiehuvat toukkamassat” eivät olisikaan pelkkää groteskia estetiikkaa, vaan niiden avulla voitaisiin löytää keinoja henkirikosten selvittämiseen?
Ranskassa ja Saksassa 1700- ja 1800-luvuilla tehtyjen joukkohautojen avauksien yhteydessä oikeuslääkärit havaitsivat, että haudatuissa ruumiissa eli monenlaisia niveljalkaisia. Kuuluisa Ranskassa uransa tehnyt espanjalainen lääkäri Mathieu Orfila ymmärsi 1830-luvulla lukuisten ruumiiden ylöskaivamisia seurattuaan, että etenkin kärpäsentoukilla oli merkittävä rooli ruumiiden hajottamisessa.
Rikostutkinnan ja hyönteistieteen yhdisti ensimmäisen kerran ranskalainen lääkäri Louis François Étienne Bergeret vuonna 1855. Kyseessä oli tapaus, jossa pariisilaisen kerrostalon remontin yhteydessä takan rakenteista löytyi muumioitunut lapsen ruumis. Koska asunnossa oli asunut vuosien varrella useampia perheitä, tutkijoiden oli selvitettävä täsmällinen kuolinaika syyllisen nimeämiseksi.
Paikalle kutsuttu Bergeret tutki ruumiin ja löysi sen pinnalta raatokärpästen tyhjiä koteloita ja yöperhosten toukkia. Hyönteisten elinkaaria hyödyntäen hän päätteli kärpästen iskeneen ruumiiseen ensimmäisenä vuonna ja perhostentoukkien vasta seuraavana. Kyseessä oli historian ensimmäinen kerta, kun hyönteisten kehitysvaiheista laskettiin rikosoikeudellinen kuolinaika-arvio.
Bergeretin laskelmissa oli kuitenkin kriittinen ajatusvirhe, sillä hän oletti hyönteisten muodonvaihdoksen kestävän aina kokonaisen vuoden. Lisäksi hän uskoi naaraiden munivan pääsääntöisesti kesäisin ja toukkien koteloituvan vasta seuraavana keväänä aikuistuakseen taas kesällä. Virheistä huolimatta uusi oivallus oli syntynyt: hyönteiset eivät saapuneet ruumiille sattumanvaraisesti, vaan ne noudattivat omaa, ennustettavaa elinkaartaan.
Oivalluksen myötä oli selvää, että tietoa oli mahdollista hyödyntää kuolinajan määrittämisessä laajemminkin. Syy, miksi Bergeretin arviot menivät niin metsään, oli ennen kaikkea siinä, ettei hänellä ollut riittävää entomologista tietämystä. Osumatarkkuuden parantamiseksi piti ymmärtää, kuinka eri hyönteislajien elinkaaret erosivat toisistaan. Vasta tätä kautta voitaisiin kehittää tarkempi ja luotettavampi kaava, jos sellainen oli olemassa.
Tässä kuvassa ei ole riisinjyviä vaan raatokärpäsen munia. Jätin lihanpalan ulos houkutellakseni paikalle hyönteisiä. Kärpäset löysivätkin herkun hetkessä. Munat olisivat pian muuttuneet niiksi toukiksi, joiden Orfila havaitsi olevan avainasemassa ruumiiden hajottamisessa. Ainoa vain, että lintu tai muu eläin taisi napata koko lihapalan evääkseen.
Vuonna 1878 Ranskan oikeuslääketieteellisen yhdistyksen puheenjohtaja Paul Brouardel joutui tekemisiin toisen yhtä hätkähdyttävän tapauksen kanssa. Ruumiinavaukseen tuotiin muumioitunut vastasyntynyt lapsi, jonka kehossa vilisi useita erilaisia niveljalkaisia. Brouardel ymmärsi tutkimuksen vaativan syvempää entomologista asiantuntemusta, joten hän pyysi avukseen Luonnontieteellisen museon professorin Perier’n sekä sotilaseläinlääkäri Pierre Mégninin.
Tutkijakaksikko jakoi urakan: Perier keskittyi hyönteisiin ja Mégnin muihin niveljalkaisiin. Ruumiista löytyi muun muassa kärpäskoteloita sekä pienten koisaperhosten toukkia, joiden perusteella kuolinaikaa alettiin hahmotella.
Kaikkein pysäyttävimmän havainnon teki punkkeihin erikoistunut Mégnin. Lapsen kehoa peitti rusehtava kerros, joka koostui yksinomaan punkkien luomista toukkanahkoista ja ulosteesta. Elävän punkkikolonian hän löysi ruumiin kallon sisältä. Mégnin teki huikean tieteellisen arvion: pienen vauvan ruumiilla oli elänyt ja lisääntynyt kaikkiaan noin 2,4 miljoonaa punkkia. Yksittäiset punkit olivat alun perin kulkeutuneet ruumiiseen todennäköisesti muiden hyönteisten kyydissä ja muodostaneet muumioon kukoistavan populaation. Tarkennettakoon, että kyse ei ollut puutiaisista.
Löydökset osoittivat, miten paljon tieteellinen tarkkuus oli kehittynyt Bergeret’n päivistä. Tapaus oli merkittävä läpimurto myös siksi, että se osoitti ruumiille muodostuvan ajan kuluessa monimuotoisia niveljalkaisyhteisöjä. Kuolinaika-arvioissa ei voitu enää nojata pelkästään kärpäsiin.
Perier arvioi löytämiensä koisaperhosten toukkien perusteella lapsen kuolleen edellisenä kesänä – noin 6–7 kuukautta ennen ruumiinavausta.
Mégninin rooli oikeusentomologian kehittämisessä oli kuitenkin vasta alkanut.
Pierre Mégninin piirros Tyroglyphus siro -punkin eri kehitysmuodoista teoksesta La faune des cadavres (1894). Tyroglyphus -suvun punkkeja esiintyy mätänemisen kuivumisvaiheessa. Juuri samasta suvusta oli kyse myös vuoden 1878 kuuluisassa tapauksessa, jossa Mégnin arvioi muumioituneessa lapsessa olleen peräti 2,4 miljoonaa punkkia.
Ennen kuin siirrytään sarjan toisessa osassa Mégninin luomaan järjestelmälliseen ”aalto-oppiin” ja modernin oikeusentomologian syntyyn, loppuun on nostettava eräs historian hätkähdyttävimmistä raatoihin erikoistuneista kärpäslajeista.
Saksalainen tutkija O. Hofmann raportoi vuonna 1886 löytäneensä maahan haudatuista arkuista ryhäkärpäsiä, jotka hän sijoitti alun perin Phora-sukuun. Kärpäset saivat varsinaisen tieteellisen kuvauksensa vasta vuonna 1925, lajinimeksi annettiin Conicera tibialis. Laji sai myös englanniksi osuvan nimen ”coffin fly” – ruumisarkkukärpänen.
Tämän Suomessakin esiintyvän lajin elintavat ovat käsittämättömät: naaraat kykenevät kaivautumaan jopa kahden metrin syvyyteen maan alle muniakseen mätänevään kudokseen. Jos ravintoa riittää, useat sukupolvet voivat elää, lisääntyä ja suorittaa koko elinkaarensa täysin pimeässä arkkujen sisällä. Vuonna 2011 julkaistun tutkimuksen mukaan lajin elävää kantaa löydettiin arkusta peräti 18 vuotta hautaamisen jälkeen.
Johann Wilhelm Meigenin kuvitusta ryhäkärpästen Phora- ja Conicera-suvuista teoksesta Systematische Beschreibung der bekannten europäischen zweiflügeligen Insekten, 1830.
Kiitos, että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: @hyonteismies – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tai esittää lisäkysymyksiä tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.
Lue seuraavaksi Kuoleman aaltoja ja vedessä mätäneviä ruumiita – oikeusentomologian historiaa (osa 2).
Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!
Alk. 3 numeroa 23,40 €.