Kirjoitus on jatkoa aiemmalle oikeusentomologian historiaa käsittelevälle tekstille Lihallista runoutta ja hyönteisten ratkaisemia kuolemia – oikeusentomologian historiaa (osa 1).

Edellisen kirjoituksen loppuvaiheilla esiin nousi sotilaseläinlääkäri Pierre Mégnin, joka avusti muumioituneen vastasyntyneen tapauksen selvittämisessä. Mégninin rooli oikeusentomologian kehittämisessä kasvoi huomattavasti laajemmaksi. Käytännön kokemukset ja havainnot kypsyttivät vuosien kuluessa ajatuksia, joista lopulta rakentui runko teorialle, joka mullisti hyönteisten avulla kerätyn tiedon hyödyntämisen.

Kuoleman kahdeksan aaltoa

Mégnin alkoi kehitellä mullistavaa teoriaansa hyönteisten ennustettavista lajien ja lajiryhmien aalloista ruumiilla. Teoriassaan hän nojasi vahvasti omaan 15 vuoden käytännön kokemukseensa oikeuslääketieteellisten ruumiinavausten parissa. Aluksi hän tunnisti ja mainitsi irrallisissa julkaisuissaan neljä erilaista aaltoa.

Mitä nämä aallot olivat? Eri lajien saapumista ruumiin luo tietyissä vaiheissa kutsutaan kokonaisuutena hyönteissukkessioksi. Jokainen sukkession vaihe valmistelee ruumista seuraavien eliöryhmien aalloille. Kyse ei ole pelkästään tietyistä ajanjaksoista vaan nimenomaisesti siitä, että hajoava ja mätänevä aines kypsyy sopivaksi voidakseen tarjota ravintoa seuraaville herkuttelijoille.

Ilmiö on tuttu myös muista yhteyksistä. Esimerkiksi kuoleva ja lahoava puu tarjoaa eri vaiheissa erilaisille hyönteisille, sienille ja pieneliöille ravintoa. Ravitseva nilakerros hyödynnetään yleensä ensin. Puun lahotaessa ja kemian muuttuessa paikalle saapuvat hajottavat sienet (sekä niitä ravintonaan hyödyntävät hyönteiset), syvemmälle puuainekseen kaivautuvat sarvijäärät ja lopulta multautuvaa humusta hyödyntävät lajit. Sama ekologinen periaate pätee ruumiiseen – ravinnon koostumus vain on toinen.

Vuonna 1894 Mégnin tiivisti vuosikymmenten kokemuksensa teokseksi La faune des cadavres (”Ruumiiden eläimistö”), josta muodostui alan kiistaton klassikko. Kirjassaan hän laajensi aiempaa hypoteesiaan vapaasti ulkoilmassa mätänevien ruumiiden neljästä hyönteisaallosta kahdeksaan. Maahan haudatuille ruumiille hän määritteli kaksi omaa, erillistä aaltoaan. Mégnin piirsi kirjaansa yksityiskohtaisia kaavioita hyönteisten ja niiden toukkien anatomiasta, joten se toimi samalla määritysteoksena. Lisäksi hän sisällytti mukaan useita todellisia tapauskertomuksia ja oikeudessa lausumiaan asiantuntijatodistuksia.

Mégnin määritteli kahdeksan hyönteisaaltoa seuraavasti:

• Ensimmäinen aalto – vasta kuollut ruumis, muutamia tunteja kuolemasta: Ruumis on vielä tuore ilman voimakasta mädäntymisen hajua. Ensimmäiset kärpäset (mm. huonekärpäset) saapuvat paikalle ja munivat luonnollisiin aukkoihin (silmät, nenä, suu).
• Toinen aalto – aktiivisen mätänemisen eli proteiinien käymisvaihe, muutamia päiviä kuolemasta: Kaasujen kertyminen saa ruumiin turpoamaan ja levittämään mätänemisen hajua. Paikalle saapuu raato-, liha- ja viherkärpäsiä.
• Kolmas aalto – rasvojen voihappokäyminen, 3–6 kk kuolemasta: Ruumiin rasvat hapettuvat tuottaen härskiintynyttä voihappoa. Paikalle saapuu ihrakuoriaisia (mm. vyöihrakuoriainen) ja koisaperhosia (mm. navettakoisa).
• Neljäs aalto – proteiinien juustokäyminen, n. 10 kk kuolemasta: Valkuaisaineet hajoavat juustomaisesti, pehmytkudokset nesteytyvät ja reuna-alueet alkavat kuivua. Paikalle saapuu mm. juustokärpäsiä ja luukuoriaisia.
• Viides aalto – musta ammoniakkikäyminen, 1–2 vuotta kuolemasta: Ruumis sulaa tummaksi, kuivuvaksi massaksi erittäen voimakasta ammoniakin hajua. Paikalle saapuu vaiheeseen erikoistuneet kärpäset sekä turkkilot, tylppökuoriaiset ja muut raatokuoriaiset.
• Kuudes aalto – kuivuminen ja muumioituminen, 2 vuotta kuolemasta: Pehmytkudokset ovat kuivuneet tiiviiksi, nahkamaiseksi massaksi. Valtaosan massasta ottavat haltuunsa erilaiset petopunkit ja syyhypunkin sukulaiset, jotka hyödyntävät ruumiin kuivia nesteitä ja sienikasvustoa.
• Seitsemäs aalto – kuivat jäänteet, 2–3 vuotta kuolemasta: Hajoamisen jälkeen jäljellä on lähinnä karvoja, hiuksia, kuivaa nahkaa ja kuituja. Paikalle saapuvat lisää koisaperhosia sekä haaskakuoriaisia, kuten museo- ja turkiskuoriaisia.
• Kahdeksas aalto – luurankoistuminen, yli 3 vuotta kuolemasta: Vain kuivat luut ja aiemman hyönteistoiminnan jätteet ovat jäljellä. Viimeisinä herkuttelemaan jäävät kuivaa orgaanista ainesta jyrsivät kuoriaiset, kuten jauhopukit ja lesiäiset.

Mégninin uraauurtava luokittelu ja teoriat herättivät tiedeyhteisössä runsaasti keskustelua ja kritiikkiäkin, minkä ansiosta oikeusentomologia kehittyi harppauksin. Tämä loi pohjaa nykyaikaiselle tutkimukselle, jossa ruumiin hyönteistoiminnan perusteella pystytään arvioimaan kuolinaikaa yhä täsmällisemmin.

Pierre Mégninin piirroksia teoksesta La faune des cadavres (1894). Vasemmalla raatokärpäsiin lukeutuva Calliphora vomitorian ja oikealla navettakoisan (Aglossa pinguinalis) kehitysvaiheet. Molemmat lajit tunnetaan myös Suomesta.

Harhauttavat hyönteiset

Vaikka hyönteisistä oli 1800-luvun lopulla yhä enemmän hyötyä oikeuslääketieteessä, ne saattoivat myös johtaa tutkijoita harhaan. Tuolloin opittiin tunnistamaan kuolemanjälkeisiä muutoksia, jotka muistuttivat hämäävästi rikosta.

Esimerkiksi Saksassa ja Itävallassa tutkittiin kuolleita lapsia, joiden ulkoiset merkit vaikuttivat viittaavan väkivaltaan tai jopa rikkihappomyrkytykseen. Frankfurtin alueella tapahtuneessa kuolemantapauksessa epäilyt kohdistuivat lapsen isään, joka vangittiin lisätutkimusten ajaksi.

Jatkotutkimuksissa selvisi, että lapsen kasvoilla ja vartalolla olleet laikut olivatkin hyönteisten aiheuttamia: torakat olivat nakerrelleet ihon pintakerrosta. Kuivuttuaan puremajäljet alkoivat muistuttaa hapon aiheuttamia syöpymiä. Uudet todisteet vapauttivat lapsen isän syytöksistä.

Toisessa tapauksissa samanlaisten jälkien aiheuttajiksi paljastuivat muurahaiset.

Aikuiset kärpäset voivat niin ikään johtaa tutkintaa harhaan maistellessaan verta ja liikkuessaan sen jälkeen rikospaikalla. Niiden jälkeensä jättämät eritteet, kuten oksennus ja uloste, muistuttavat hämäävästi korkealla nopeudella syntyneitä veriroiskeita.

Aina hyönteiset eivät myöskään saavu paikalle vasta kuoleman jälkeen. Vakavat hygienian puutteet ja laiminlyönnit voivat tarjota esimerkiksi kärpäsille otollisen elinympäristön jo ihmisen eläessä. Tästä on valitettava esimerkki Saksasta vuodelta 2000: maksamattomien vuokrien vuoksi häädetyn nuoren naisen asunnosta löydettiin kuollut vauva. Lapsen hoidon vakava laiminlyönti konkretisoitui, kun selvisi, että kärpästen toukat olivat iskeneet lapseen jo useita päiviä ennen tämän kuolemaa.

Parittelevia huonekärpäsiä (Musca domestica). Aikuiset kärpäset voivat johtaa tutkijoita harhaan maistellessaan verta ja jättäessään ympäristöön eritteitään, jotka muistuttavat hämäävästi veriroiskeita. Lisäksi ne hakeutuvat nopeasti paikkoihin, joissa hygienia on laiminlyöty. Naaraan eturaajan tyvessä näkyy ryhmä petopunkkien deutonymfejä, jotka hyödyntävät kärpästä levittäytyäkseen ja löytääksen sopivan ravinnonlähteen.

Kärpäset eivät sukella

Jos ruumis ei jääkään lojumaan maalle vaan päätyy syystä tai toisesta veden alle, kuolinajan määrittäminen mutkistuu – tai ainakin sen perusteet muuttuvat merkittävästi.

Kun kuollut henkilö löytyy vedestä, tutkijoiden katse kääntyy vesieliöihin. Yksi esimerkki ovat vesiperhoset, joiden toukat elävät erilaisissa vesistöissä. Toukat rakentavat itselleen suojaputken hiekasta, kasvinosista ja muusta ympäristöstään löytämästään materiaalista. Sopivan tilaisuuden tullen ne voivat hyödyntää suojansa rakentamisessa myös veteen vajonneesta ruumiista irtoavia osia, kuten vaatteiden kuituja, hiuksia tai irronneita ihonkappaleita.

Tämä antaa tutkijoille arvokasta tietoa. Toukkien kehitysvaiheesta ja suojaputkien rakenteesta voidaan päätellä, kuinka kauan ruumis on ollut vedessä. Lajisto puolestaan voi auttaa varmistamaan, onko ruumis liikkunut virran mukana vai sijaitseeko se alkuperäisessä uppoamispaikassaan. Samaan aikaan on hyvä muistaa, että myös vesiperhosten toukat voivat syödä kuolleen pehmytkudoksia ja aiheuttaa haavoja muistuttavia jälkiä, jotka puolestaan voivat saada tapaturmaisen hukkumisen näyttämään väkivallanteolta. Purokatkan puolestaan tiedetään aiheuttavan ihonpintaan neulanpistoja muistuttavia jälkiä.

Hampurin eläintieteellisen instituutin Hubert Caspers käytti vesiperhosten suojaputkia rikosselvityksessä 1950-luvulla julkaistussa tutkimuksessaan. Vuonna 1948 tuulimyllyn vallihaudasta löytyi säkkiin kääritty naisen ruumis, jolla oli yllään vain punaiset sukat. Tutkijat halusivat tietää, oliko ruumis heitetty veteen heti surman jälkeen vai säilytetty ensin muualla.

Sukkaan kiinnittyneen hirsiputkisirvikkään suojaputkesta löytyi punaisia kuituja vain aivan sen päädyistä, kun taas putken keskiosa oli rakennettu vallihaudan pohjamateriaalista. Caspers tiesi toukan pituuskasvun ja rakennusnopeuden kyseisessä vesiympäristössä ja pystyi laskemaan, että toukka oli hyödyntänyt sukkaa vasta noin 2–4 vuorokauden ajan.

Samaan aikaan oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus osoitti uhrin olleen kuolleena yli viikon. Pääepäilty oli rakentanut alibinsa sen varaan, että murha olisi tapahtunut eri aikaan ja että nainen oli päätynyt veteen heti henkirikoksen jälkeen. Toukka murensi epäillyn alibin ja vahvisti poliisin epäilyn: ruumista oli säilytetty kuivalla maalla ennen veteen upottamista.

Mainittu hirsiputkisirvikäs (Limnephilus flavicornis) esiintyy myös tämän kirjoituksen aloituskuvassa. Suomessa esiintyy lisäksi sellaisia vesiperhosia kuin kalmosirvikäs (Agrypnetes crassicornis) sekä Potamophylax-suvun kalmiosirvikkäät. Nimet viittaavat osuvasti lajien elintapoihin: toukat elävät mätänevässä orgaanisessa aineksessa ja pohjasedimentissä.

Loimuhiidekkään (nykyisin Agrypnia varia) toukka ja toukan rakentama suojaputki ja suurennettu hengityselin. Vesiperhosten toukat hyödyntävät suojissaan pikkukiviä, kasvinosia tai otollisessa tilanteessa jopa vedestä löytyviä vaatekuituja. (Piirros: L. C. Miall, The Natural History of Aquatic Insects, 1895 / Public Domain).

Kohti modernin ajan oikeusentomologiaa

1900-luvun puolivälin jälkeen oikeusentomologia alkoi vakiinnuttaa asemaansa osana arkipäiväistä rikostutkintaa. Belgialainen lääkäri Marcel Leclercq (1924–2008) oli yksi alan uupumattomista pioneereista. Leclercq analysoi yli kolmenkymmenen vuoden ajalta 141 ruumiin hyönteislöydökset ja tunnisti sata eri hyönteislajia, joita ihmisruumiilla saattaa esiintyä. Leclercqin valtava tapauskokoelma todisti lopullisesti entomologian toimivan luotettavasti todellisissa rikosepäilyissä.

Myös meillä Suomessa voidaan olla erityisen ylpeitä alan moderneista juurista. Ympäristönsuojelun professori ja biologi Pekka Nuorteva (1926–2022) kehitti 1960-luvulta lähtien yhdessä Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksen tutkijoiden kanssa alan menetelmiä. Metodit olivat osittain hyvin käytännönläheisiä. Nuorteva muun muassa kasvatti laboratoriossaan rikospaikalta kerättyjä toukkia aikuisiksi, jotta lajit oli mahdollista tunnistaa luotettavasti.

Nuortevan suurimpia saavutuksia oli tuoda tutkimukseen mukaan aiempaa tarkemmat biologiset analyysit. Hyönteisten kehitysnopeus on suoraan riippuvainen ympäristön lämpötiloista. Tämän vuoksi Nuorteva selvitti säätiedoista rikospaikan lähiympäristön toteutuneet lämpötilat ja kehitti matemaattisia kaavoja, joiden avulla kärpästen tarkat munintahetket oli mahdollista laskea. Tieto rajasi epäiltyjä ja auttoi poliisia vahvistamaan uhrin katoamispäivän kuolinpäiväksi.

Nuorteva julkaisi useita kansainvälisesti huomioituja tapauskuvauksia. Klassikoksi on muodostunut tutkimus, jossa henkirikoksen ajankohta määritettiin mätänevän paidan veritahroihin iskeneiden toukkien iästä. Nuorteva vertasi talosta löytyneitä kärpäsiä sekä paidan toukkien kehitysnopeutta laboratorio-oloissa ja pystyi todistamaan lausunnossaan, milloin veritahra oli syntynyt ja paita hylätty.

Nuortevan työ oli niin arvostettua, että hänelle omistettiin myöhemmin kansainvälisiä alan perusteoksia.

”Pohjanraatokärpänen” (Protophormia terraenovae) on viileisiin olosuhteisiin sopeutunut raatokärpäslaji ja yhtenä merkittävimmistä oikeusentomologisista indikaattorilajeista Suomessa sekä muissa Pohjoismaissa. Koska eri kärpäslajien kehitysnopeudet ja lämpötilakynnykset eroavat toisistaan, täsmällinen lajinmääritys – kuten Pekka Nuorteva työssään korosti – on ehdoton edellytys oikean kuolinaika-arvion laskemiselle.

Näkymättömät todistajat eilisestä huomiseen

Useiden satojen vuosien kuluessa oikeusentomologia on kasvanut varhaisista havainnoista ja alkeellisista lajilistauksista tarkaksi, monitieteiseksi rikostutkinnan haaraksi. Tänä päivänä perinteisen hyönteistunnistuksen rinnalla hyödynnetään muun muassa DNA-sekvenssejä.

Vaikka teknologia kehittyy ja analyysimenetelmät tarkentuvat, perusperiaate pysyy samana kuin Song Cin aikana 1200-luvun Kiinassa: luonto ehtii aina paikalle ensimmäisenä. Pienet mutta tärkeät hyönteiset tekevät hiljaista työtään ekosysteemin kiertokulussa ja tarjoavat sivutuotteena sanattoman mutta kiistattoman todistajanlausuntonsa.

Hyönteisten voiman kiteytti ruotsalainen luonnontutkija Carl von Linné osuvalla vertauksellaan jo vuonna 1767: ”Kolme kärpästä pystyy hävittämään kokonaisen hevosen yhtä nopeasti kuin leijona.”

Kiitos, että luit loppuun asti. Lisää hyönteiskuvia tarjolla Instagramissa: @hyonteismies – ota tili seurantaan ja voit myös antaa palautetta tai esittää lisäkysymyksiä tästä tai muista kirjoituksistani Instagramin kautta.

Tilaa Suomen Luonto

Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!

Alk. 3 numeroa 23,40 €.

Tilaa nyt!