Valmistauduin eilen (27.9.2015) kahden kaverini kanssa sieniretkelle Nuuksion kansallispuistoon pitkään ja hartaasti. Makoisat voileivät ja karjalanpiirakat pakettiin ja maitokahvi termospulloon. Sitten vielä sadevaatteet, kiikari, sienikirja ja isoin kori, joka huushollista löytyi. Lämmin syksy antoi lupauksen muhkeista mustatorvisienistä ja tanakoista kantarelleista sekä suppilovahveroista.
Toiveikkaana suuntasimme metsään. Reippaasti poluille ja vähän sivuunkin. Katse tiukasti maassa, jota paikoin täplitti harmittavasti kirjava lehtimatto.
Välillä otimme konttausasennon, nuuskimme mättäitä ja kopeloimme käsin.Minä löysin muutaman kantarellin, kavereilleni ei käynyt sen paremmin. Kopan pohja ei peittynyt kenelläkään. Minulla kaikkein vähiten, sillä korihan oli valtaisa, suorastaan mahtipontinen.
Muitakin sienestäjiä oli. Iso koppani keräsi huvittuneita katseita, sillä sienionni oli havaintojemme mukaan kaikilla yhtä huono.
Mutta mitäs siitä. Nuuksio lunasti lupauksensa. Se on iso, kaunis ja tervehdyttävä. Hiljaisuus ja paksusammalkuusikot hoitivat mieltä ja eväät maistuivat taivaallisilta. Tuntien tarpominen – aluksi kevyehkö hyppely – mättäältä mättäälle antoi lisäksi illalla varsinaisen nuijanukutuksen. Sieniä tuli kyllä etsittyä vielä unissakin.