Metsäkeskusteluun on juurtunut virheellisiä mutta sitkeähenkisiä myyttejä luonnonmetsien ekologiasta. Ne ovat perintöä 1960–1990-lukujen värikkäistä metsäkiistoista, joissa tieto ja mielipiteet menivät iloisesti sekaisin.

Osa myyteistä on ollut alun perinkin propagandaa; tiettyjä luonnonmetsien kehitykseen kuuluvia ilmiöitä on korostettu ideologisista syistä. Osa myyteistä taas perustuu vanhentuneisiin tieteellisiin näkemyksiin, jotka uusi tutkimus on osoittanut vääriksi.

Myyttejä on syytä vähän purkaa.

Myytti 2: Luonnonmetsät ovat palaneet kerran vuosisadassa.

Metsätalouden äänitorvet ovat korostaneet myös sitä, että pohjoiset havumetsät palavat luonnostaan usein, noin kerran vuosisadassa. Siksi metsätalouden käyttämät kiertoajat jäljittelisivät hyvin tätä luonnonmetsien ”suurta kiertoa”.

Arviot metsäpalojen esiintymistiheydestä perustuvat pääasiassa vanhojen mäntyjen, kelojen ja kantojen palokorojen iänmäärityksiin. Niitä tutkimalla onkin saatu selville, että Fennoskandian mäntyvaltaiset metsät ovat palaneet 1600-luvulta 1800-luvulle keskimäärin 20–60 vuoden välein, kuusivaltaiset metsäalueet selvästi harvemmin kuin mäntyvaltaiset.

Palokorotutkimusten avulla palojen esiintymistä voidaan selvittää kuitenkin vain viimeisten 300–600 vuoden ajalta, ja tuona ajanjaksona kaskeaminen ja muu ihmisen tulenkäyttö lisäsi huomattavasti metsäpalojen määrää.

Luonnonmetsätutkija Tuomo Walleniuksen mukaan näyttää epätodennäköiseltä että salamaniskut voisivat synnyttää usein mainitun ”sadan vuoden palokierron” millään laajemmalla alueella. Salamaniskut sytyttävät Suomessa noin sata metsäpalon alkua vuodessa. Mikäli salamoista syttyneet metsäpalot olisivat polttaneet vuosittain sadasosan Suomen metsäpinta-alasta, palojen keskikoon olisi pitänyt olla 2000 hehtaaria. Mikään ei viittaa tähän.

Vuosina 1865–1899 palojen keskikoko valtion mailla oli 80 hehtaaria. 1800-luvun aikalaisarvioiden mukaan valtaosa metsäpaloista olikin ihmisen sytyttämiä. Näin on nykyisinkin: vain noin joka kymmenes metsäpalo saa alkunsa salamasta.

Pienten suoaltaiden turvekerroksiin tallentunutta hiiltä ja siitepölyä tutkimalla paikallista palohistoriaa voidaan selvittää jopa tuhansia vuosia taaksepäin. Nämä tutkimukset ovat osoittaneet, että ennen asutuksen ja kaskeamisen leviämistä metsäpalojen tiheys oli paljon alhaisempi kuin kaskikauden aikana. Väitteet sadan vuoden luontaisesta palotiheydestä ovatkin karkeita yliarvioita. Selvää on sekin, että luonnontilaisten metsäalueiden pinta-alasta valtaosa on ollut vanhaa metsää.

Lue sarjan aikaisempi osa:
Myytti 1: Luonnonmetsiä uudistavat voimakkaat metsäpalot ja avohakkuut jäljittelevät metsäpalojen vaikutuksia.