Stereot humisevat, ja huoneeseen laskeutuu keskittynyt rauha: Hufvustadsbladetin taidemusiikkikriitikko Wilhelm Kvist sulkee silmänsä ja mutristaa huuliaan. Helsingin Sanomien Hannu-Ilari Lampila laskee päänsä käden varaan.

Pitää olla aivan hiljaa. Kaiuttimista helähtää herkkä ääni:

dudii fiFIU! fiii drrruuu drrruuu

Laulurastas. Sekametsien ja kuusikoiden laulutaituri ei ole ehkä aivan omimmillaan Sibelius-akatemian kirjastossa, mutta nyt sen suoritusta arvioidaankin puhtaasti musikaalisin perustein. Suomen Luonnon toimitus on valinnut laululintujen joukosta kahdeksan finalistia laulukilpailuun, mutta tarkempi taidekritiikki kuuluu muiden lehtien alaan. Lampila onkin jo valmis esittämään Helsingin Sanomien arvion:

”Laulurastas käyttää hyvin tehokkaasti taukoja. Sinne tulee lyhyitä, signaalimaisia pyrähdyksiä, ja ääni on kirkas ja kantava. laulurastas erottuu edukseen, koska sillä on erittäin hyvä rytmitaju ja timing. Laulu on hyvin musikaalista ja kaunista, mutta jollain tavalla myös maskuliinista.”

Hufvudstadsbladet pitää myös taukoja merkittävinä: ”Laulu etenee hitaasti ja on fragmentaarista. Tulee mieleen myös motiivinen kehittely: aloitetaan jostain pienestä ja sitten kasvetaan. Ilmaisu tulee yhä uljaammaksi ja nousee korkeampiin sfääreihin.”

Varsin lupaavaa laulurastaan kannalta. Vielä on kuitenkin seitsemän esiintyjää jäljellä.

Laulurastas. Kuva: Nimimerkki Irma / Ikkunasuomenluontoon.fi

Kellonkirkas soittorasia

Uusi yrittäjä laulaa sekin kirkkaasti:

iiuuu tjii tjii tju tju tju
tri tri tri pjot pjot pjot
drriiu drriiu drriiu drriiu
drjekotdrjekotdrjekotdrjekot!

Satakieli jatkaa rimpsuaan minuuttikaupalla ja saa siitä aivan mukavat arviot:

”Sen laulussa on jotain soittorasiamaista, mekaanista. Etu on kuitenkin se, että ääni on hyvin kuuluva ja kellonkirkas. Ilmaisuasteikon laajuus on aivan hämmästyttävän suuri – miten se pystyykin yhdistämään erilaisia motiiveja tuolla tavalla? Satakieli kutoo niin kauniit kuin mekaanisetkin äänet pitkäksi ketjuksi”, sanoo Helsingin Sanomat.

Hufvustadsbladet pitää satakieltä ennen kaikkea loistavana viihdyttäjänä:
”Se ottaa kaikki sävyt esiin. Se on uljas, ilmaisultaan monipuolinen ja tasaisempi kuin laulurastas; sillä on koko ajan sanottavaa. Runsaassa paletissa on myös karheita sävyjä. Ehdottomasti hyvin monipuolinen laulaja.”

Kovatasoinen on siis satakielenkin esitys. Aivan perusteetonta ei taida olla siis se, että tämä harmaatakki on kohotetetaan usein jopa laulajista parhaaksi.

Satakieli. Kuva: Jorma Laurila

Rytmitajuinen minimalisti

Heikompaa hirvittäisi jo nousta lavalle, mutta viitakerttusen esiintymisestä huokuu varmuus. Se aloittaa esityksensä tunnustellen:

ti-di-di dj! dj! fhuu
ti-di-di dj! dj!fhuu
fiii fyyy fiii faa docdocdocdocdoc
fiii fyyy fiii faa docdocdocdocdoc

Sävellys on, jos mahdollista, kaksi kertaa pitempi ja monipolvisempi kuin satakielellä. loppua kohden kriitikotkin naurahtelevat epäuskoisina.

”Aivan lumoava taituri! Viitakerttunen rakensi sävellykseensä hienon loppunousun, jossa se kokosi motiiveja. jotain samaa siinä on kuin satakielessä – samantyyppisiä sirkutuksia, huhuiluja ja lyömäsoitinmaisia naksutuksia. Ilmaisuasteikko ei ole aivan yhtä laaja, ja äänikin on hennompi, mutta mielikuvitusta riittää”, sanoo Lampila.

Kvist pitää ilmaisuasteikkoa päin vastoin hyvin laajana. Hänen arvionsa on haltioitunut:

”Jos alussa olikin vähän inisevää laulua, se laajeni aihe aiheelta. aiheet olivat aina selkeitä ja tulivat perä perään. Tässä on jotain stevereichmaisuutta, minimalistista estetiikkaa. Tämä svengaa! Tässä on hyvä groove!”

Epätasaisia energioita

Olisiko rima nyt sitten viimein asetettu liian korkealle? Seuraava esitys on nimittäin vähän vaisu.

dri dri dri dri diri diri diri diri
diri diri diri diri diri diri
djerr djerr djerr djerr
triidadada
fluifluifluifluifluiflui

Sinirinta. Kuva: Nimimerkki erakko / ikkunasuomenluontoon.fi

Tuomarien eleistä välittyy kärsivällinen keskittyminen ja yritys ymmärtää tulkintaa, mutta laulu jää yksinkertaisesti vieraaksi.

”Ensivaikutelma sinirinnasta on hyvin energinen ja vilkas, mutta joskus siltä sammui virta, ja piti miettiä, miten se saisi uuden motiivin päästä kiinni. Oma sanasto sillä on, mutta aika suppea. Niin viehättävä taituri kun onkin, se jää virtuoosisuudessaan ja runollisuudessaan kolmen ensimmäisen esiintyjän varjoon”, sanoo Helsingin Sanomat.

Hufvustadsbladet on samaa mieltä: ”Tämäkin laulaja on rytmikäs mutta ei kovin tasainen. On hyviä hetkiä, mutta kokonaisilmaisu ei vakuuta.”

Sinirinta ei siis taida oikein pärjätä.

Koiraspuolinen koloratuurisopraano

Seuraava yrittäjä on pukeutunut mustaan niin kuin taidemuusikon kuuluukin. Talven oma ääni, mustarastas, pääsee iskemään hyvään väliin. Odotukset eivät ole niin murhaavat kuin vielä hetki sitten.

Se laulaa:

viiu’u viu i FIF FI U fi!
dri lidi–dri lidi
dri lidi–dri lidi
FI FI FIIFI U
FI FI FIIFI U
FI FIU! FI FIU!

Huilumaisia ja sirkuttavia ääniä, vihellystä ja nopeita lurituksia. Tuomaristo on silmin nähden vaikuttunut:

”Mustarastas on näistä laulutaitureista kaikkein musikaalisin ja runollisin”, sanoo Helsingin Sanomat.

Mustarastas. Kuva: Nimimerkki seppo1 / Ikkunasuomenluontoon.fi

”Mustarastaan laulussa ei ole mekaanisia, lyömäsoitinmaisia ääniä niin kuin monilla muilla linnuilla, jotka ovat sinänsä hienoja. Tämä on puhdasta laulua! Kyseessä on tietysti koiraslintu, joten ei voi puhua mistään koloratuurisopraanosta, mutta mustarastas on loistava improvisoija: laulu rakentuu lyhyistä kaarista tai aaltoliikkeistä. On helisevä nousu, ja sitten se hetken kuulostelee sitä hetkeä. En yhtään ihmettele, että säveltäjä Olivier Messiaen piti mustarastaan laulua kauneimpana.”

Hufvustadsbladetin Kvist on laulun kuluessa kohotellut huvittuneena kulmakarvojaan:

”Todella sointuva ja pyöreä ääni. Mustarastas osaa olla notkea kaikessa siinä, mitä se tekee. Sillä on selkeät fraasit, ja kokonaisuuteen muodostuu hienoja kysymys–vastaus-asetelmia vahvojen fortejen ja pienten pianissimokaikujen muodossa. Kauneuden lisäksi siinä on jotain hyvin humoristista.”

Kuulostaa siltä, että mustarastas nousee tänään korkealle.

Hämäriä profiileja

Jäljellä on vielä kolme finalistia, mutta tuomariston ilmeet kertovat, että parhaat suoritukset on jo kuultu. Viimeisistä esiintyjistä puhuessaan Lampila on silmin nähden pettynyt, ja Kvist tuhahtaa pariin kertaan kesken laulun.

Pajulintua Lampila moittii taiteellisen kunnianhimon puutteesta. Kvist puolustelee, että se liikkuu pienellä ilmaisualallaan hienosti rekisteristä toiseen, mutta selvää on hänenkin mielestään, ettei pajulintua voi esityksestään palkita.

Mustapääkertun ohutääninen huilu viittaa ambient-musiikin suuntaan. Tilan tuntu on valtava, mutta laulun profiili jää hämäräksi, eikä mustapääkertunkaan taso tässä joukossa siis riitä.

Entä kultarinta? Finaalin viimeiseltä esiintyjältä toivoisi pientä loppukohotusta, jonka turvin jaksaisi elätellä uskoaan taidemusiikin tulevaisuuteen, mutta ei kultarintakaan ihmeitä esitä. Sen laulussa on hieno soundscape ja mielenkiintoista repetitiivisyyttä, mutta ääni on auttamatta liian karski. Palkintosijat ratkaistaan viiden ensimmäisen esiintyjän kesken.

Laulussa voittaa laulaja 

Erääseen klassiseen musiikkikäsitykseen kuuluu, että musiikin pohjalla on aina ihmisääni ja että soittimilla jäljitellään ihmislaulun luonnollisuutta. Ehkä siksi laulullisuus saa määrätä voittajan myös lintujen laulukilpailussa.

Lampilan listalla kolmen kärjessä ovat mustarastas, satakieli ja viitakerttunen, tässä järjestyksessä. Kvist arvostaa puolestaan eniten viitakerttusta, mustarastasta ja laulurastasta. Päätöksestä täytyy neuvotella.

”Jos haluaisi kaikkein klassisinta laulua, pitäisi ehkä poimia mustarastas, mutta viitakerttunen vetää pisimmän korren ilmaisuasteikon laajuudessa”, Kvist sanoo.

”Minulla mustarastas on ykkönen senkin takia, että pidän sitä runollisimpana ja parhaana improvisoijana”, Lampila puolustelee.

Kvist nyökyttää. Kumpikin on yhtä mieltä siitä, että mustarastas on laulussaan notkea. Se ei osaa yhtä monia kuvioita kuin viitakerttunen, mutta sen minkä se osaa, se osaa todella hyvin. Viitakerttusen osakkeita laskee hitusen, että se matkii muita lintuja ja improvisoi itse vain päälle. Satakieli ei taas improvisoi juuri lainkaan vaan esittää erilaisia kombinaatioita, jotka toistuvat kerrasta toiseen samanlaisina.

”Kai yhteinen voittaja on sitten mustarastas?” Kvist kysyy.

”Kyllä.”

”Ja viitakerttunen saa kakkostilan.” ”Niin se menee.”

”Olisiko kolmas tila jaettu?”

”Pakko varmaan tehdä niin. Minä pidän kaikesta huolimatta satakielen puolta ja sinä kannatat laulurastasta.”

Tämän sanottuaan Hannu-Ilari Lampila katsoo kilpailun järjestäjään. Tuomariston työ on tehty. Ero kärjen ja häntäpään välillä repeää niin suureksi, ettei kunniamainintojen jakaminen tunnu järkevältä.

Tuomarit muistuttavat kuitenkin, että taiteessa kaikki on subjektiivista. Ei ole kattavaa kauneuden määritelmää, vaan rumakin voi olla kaunista, jos oikein korvin kuunnellaan.

Pitää herätä varhain kevätaamuna ja seisoa hetki hiljaa metsän reunassa. Jokainen luo lauluun oman suhteensa.

Jouni Tikkasen artikkeli on julkaistu alun perin Suomen Luonnon numerossa 4/2011