Lämpö porautuu valkoiseen hankeen. Ilmassa on vesihöyryä, joka auringon alkaessa painua mailleen näyttää hyytyvän metsän reunaan. Rantatiellä on vaikea kävellä. Lumi on pehmennyt päivän aikana ja kengät uppoavat syvälle märkään sohjoon. Lumi on niin märkää, että siitä voisi puristaa vettä.

Merta peittää vielä jää, mutta sen päällä ollut lumi on jo sulanut. Jääkansi on harmaan laikukas, aivan kuten taivas. Maisemaan alkavat vaihtua kevään värit.

Istahdan laiturin päähän ja mittailen jäätä katseellani. Milloinkahan nuo lähtevät? Ilma tuoksuu kostealle. Vaikka päivä on ollut lämmin, on ilta viileä.

Saaren takaa alkaa kuulua kukerrusta. Teeret siellä virittelevät soidinääniään. Paikalla on ainakin kolme urosta.

Tämän kaiken pystyy aistimaan, mutta piilossa maan allakin tapahtuu. Routa alkaa sulaa.

Routa vapauttaa maaveden

”Routa syntyy, kun maaperässä oleva kosteus, maavesi, jäätyy”, sanoo tutkija Mirjam Orvomaa Suomen ympäristökeskuksesta.

Suomessa on 120 routa-asemaa, joissa mitataan roudan syvyyttä kolmesti kuussa. Mittaustulosten mukaan aivan maamme eteläkärjessä oli helmikuun alussa routaa nollasta viiteen senttiä ja Lapissa 60–80 senttiä. Muualla Suomessa lukemat ovat 30–50 senttiä. Tutkijan mukaan kyseessä on varsin keskimääräinen routavuosi. Vain etelän ohut routakerros on hieman poikkeuksellinen. Se johtuu paksusta lumipeitteestä, joka toimii hyvänä eristeenä.

”Roudan paksuuteen vaikuttavat monet eri tekijät: maaperän maalajit, sijainti, tuuliolot, haihdunta, maaperän veden liikkeet ja lämpötila. Kaikkia siihen vaikuttavia tekijöitä ei välttämättä edes tunneta.”

Hienojakoisemmat savimaa ja hiesumaa, joihin sitoutuu enemmän vettä, myös routivat syvemmin. Karkea maa-aines kuten sora puolestaan läpäisee vettä. Kaikki maalajit kuitenkin routaantuvat jossakin määrin.

Routahuiput ajoittuvat etelässä helmi–maaliskuulle ja pohjoisessa maaliskuulle.

”Routaa esiintyy edelleen, vaikka päivälämpötilat kääntyvät nousuun.”

Vedet alkavat virrata

Routa alkaa sulaa Etelä-Suomessa maalis–huhtikuun ja Lapissa huhti–toukokuun vaihteessa. Joissakin paikoin se sulaa vasta kesäkuussa.

”Mittauspisteistämme Kittilässä on mitattu Suomen routaennätys, joka oli kahden metrin luokkaa, eikä maa välttämättä ehtinyt sulaa kesän aikana”, Orvomaa toteaa.

Kun lumipeite ohenee, alkaa myös maaperä sulaa. Routa sulaakin sekä ylhäältä että alhaalta.

Routatilannetta seuraamalla voidaan tehdä keväisiä tulvaennusteita. Maan kosteuden liikkeet kiinnostavat näin keväisin myös tielaitos Destiaa, sillä routa moukaroi teihin kelirikkoja.

”Suomen ympäristökeskus seuraa vain luonnontilaisia alueita, emme tee routamittauksia esimerkiksi tieverkostosta”, Orvomaa selventää.

Maa voi olla jo täysin lumeton, mutta silti se voi olla roudassa. Tällöin kasvit saattavat kärsiä, esimerkiksi havupuut, joiden juuret kulkevat lähellä maan pintaa. Aurinko saattaa porottaa jo lämpimästi, jolloin kasvi haihduttaa paljon kosteutta. Se ei kuitenkaan saa jäisestä maasta vettä tilalle ja saattaa kuivua.

”Roudan lisäksi kuivumiseen vaikuttaa myös edellisen kesän kuivuus. Routa yksistään ei aiheuta sitä.”

Routaa on tutkittu vähän

Suomessa maan routimista alettiin tutkia osassa maata 1970-luvulla, mutta esimerkiksi Helsingissä routatutkimukset aloitettiin vasta 2000-luvulla.

”Routa ilmiönä on edelleen osittain mysteeri, esimerkiksi miten se vaikuttaa pohjaveden liikkeisiin”, Orvomaa sanoo. ”Pohjavesi luovuttaa lämpöä, joten jos pohjaveden pinta on korkealla, on routaakin vähemmän.”

Jos maa ei talvella jäätyisi, kasvukausi pitenisi, koska kasvien nestevirtaus keväisin helpottuisi.

”Routa on ainutlaatuinen ilmiö täällä Suomessa ja muissa Pohjoismaissa, kun se vielä suhteutetaan erittäin erikoiseen maa-ainesjakautumaamme”, Orvomaa toteaa ja lisää, että onhan meillä ikiroutaakin eli maajäätä pohjoisen palsasoilla.

Paksuinta ikirouta on arktisilla alueilla, joilla on mitattu jopa 250 metrin routakerroksia.

Jos routa on maassamme ainutlaatuista, niin sitä ovat myös Itämeren jääolot. Niitä seuraa Ilmatieteen laitoksen Jääpalvelu.

Merijää on heikompaa kuin järvien jää

”Tällä hetkellä, helmikuun alussa, Suomenlahti on täysin sula, mutta se ehtii vielä jäätyäkin”, sanoo jääasiantuntija Jouni Vainio. Helmikuun puolessavälissä Suomenlahti pamahtikin kokonaan jäähän. Vainio tietää jään liikkeet, hän laatii Jääpalvelun jääkarttoja merenkulkijoille.

”Ulkomaisista laivayhtiöistä saatetaan soittaa ja kysyä: Millaista jäätä teillä on? Milloin se tulee? Milloin se lähtee? Kuinka paksua se on? Kysymyksiin ei ole olemassa ihan yksinkertaisia vastauksia. Jääolot vaihtelevat paljon.”

Jotakin yhdenmukaisuutta jäätalvissa kuitenkin on. Merijäät lähtevät keskimäärin huhtikuun puolessavälissä, Helsingistä, Raumalta ja Turusta samaan aikaan. Viimeisenä meri vapautuu Suomenlahdella Kotkan, Haminan ja Viipurinlahden suunnalta. Perämeren pohjukasta viimeiset jäät häviävät touko–kesäkuun vaihteessa. ”Viimeistään ne lähtevät juhannukseksi”, Vainio naurahtaa.

Järvet vapautuvat huhtikuun lopussa tai toukokuun alussa. Sulaminen alkaa heti maaliskuussa, kun aurinko alkaa lämmittää. Suomessa se paistaa maaliskuussa keskimäärin 130 tuntia.

”Syksyllä jäätymisen alkamisajankohta voi vaihdella eri puolilla maatamme kolmekin kuukautta, mutta sulaminen alkaa aina aika säännönmukaisesti maaliskuun puolenvälin paikkeilla.” Lämmön lisäksi myös sateet ja tuulet vaikuttavat jonkin verran sulamisvauhtiin.

Merijää on suolaisuutensa vuoksi heikompaa kuin järvien jää. Suola ei levity tasaisesti jäähän, vaan se on täynnä suolataskuja, ohuen ohuita kanavia, joissa on vahvaa suolaliuosta. Merijäästä voi maistaa suolan maun. Sen suolapitoisuus, kaksi promillea, on noin kolmasosa veden suolapitoisuudesta.

”Merijää sulaa myös alta päin liikkuvan veden vaikutuksesta. Suolataskut avautuvat ja suolaliuos valahtaa meriveteen. Myös jään pinnalta valuvat sulamisvedet laajentavat taskuja ja niiden välit murtuvat. Samalla jää puikkoutuu ja heikkenee nopeasti.”

Vainio vertaakin merijäätä nipuksi imupillejä, jotka sivuttaissuunnassa saattavat kestää suurenkin puristuksen, mutta jos pillien päälle astuu, ne antavat periksi.

Kevätjää on mätää

Kevätjäätä sanotaan hauraaksi jääksi, mutta esimerkiksi ruotsiksi ja englanniksi sitä kutsutaan mädäksi jääksi (rutten is, rotten ice).

”Kevätjäätä kuvaa hyvin sana mätä. Jos sitä vertaa vaikkapa mätään omenaan: se on ihan oikean muotoinen, väri vain on tummunut ja kun siihen koskee, se on vain inha märkä läiskä. Jäätä ei havainnoidakaan nenällä vaan katseella”, Vainio muistuttaa.

Tieteellinen jäätalvien seuranta aloitettiin maassamme 1900-luvun alussa. Nyt jääpeitettä tarkkaillaan satelliittikuvista, mutta myös vapaaehtoisia havaitsijoita, kairaajia ja mittaajia tarvitaan. Tilastojen mukaan paksuinta merijää on ollut Tornion edustalla huhtikuussa 1985, peräti 122 senttiä.

”Jää paksunee vain alapinnaltaan, ja kylmän on usein päästävä sekä lumikerroksen että jään läpi jäädyttämään vesipintaa. Pakkasen täytyy siis olla melko kireää ja kestää useampia päiviä, jotta se vaikuttaisi jään vahvuuteen.”

Maaliskuun kirkkaus on vasta alkamassa, mutta tulevan kevään eteneminen kiinnostaa. Millainen jääkevät on luvassa?

”Vähän samanlainen kuin viime kevät. Rantajäät ovat heikompia kuin ulapat rantojen jäätymisen jälkeen sataneen lumen vuoksi. Veikkaan, että jäät lähtevät mereltä täällä etelässä pääsiäiseksi.”

Jäätalvet ovat hieman lyhentyneet viime vuosikymmenien aikana, mutta edelleen esimerkiksi Kemin seudulla se kestää jopa yli puoli vuotta.

”Lopultahan jäiden sulaminen on pelkkää fysiikkaa: tietty lämpömäärä sulattaa tietyn määrän jäätä. Ja luonto on aina tämän tapahtuman kanssa tekemisissä”, Vainio sanoo.

Artikkeli on julkaistu alunperin Suomen Luonnossa 2/2011.