Ketun kosiomenot alkavat tammikuussa
Aurinko on juuri laskenut Vuosaaren sataman lähistöllä. Kävelytien vierestä pensaikosta jolkottaa sulavaliikkeinen tuuheaturkkinen eläin. Se nuuhkaisee tien piennarta, pysähtyy ja katsahtaa suuntaani. Onko se vapaaksi päässyt koira? Huomaan paksun tuuhean hännän. Eläin kääntyy ja sujahtaa aidan rakosesta rinteeseen, missä kasvaa runsaita männyntaimia. Tajuan eläimen olleen kettu. Etsin sen kohdan, mistä kettu luikahti rinteeseen. Mäntytaimikko on niin tiheä, ettei ole toivoakaan nähdä enää piileksivää repolaista. Jäljet hangessa kertovat ketun suunnan.
Kettu on yleinen koko Suomessa. Sen voi tavata myös asutuksen lähellä. Kettu on helppo tunnistaa sen punertavasta turkista, jonka sävy saattaa vaihdella punaisesta kullanruskeaan. Kaulan ja rinnan karvoitus on valkeaa. Häntä on tuuhea ja korvat ovat pitkät ja suipot.
Kettu etsii kumppania tammi-maaliskuussa. Näinä aikoina saattaa kuulla urosten kutsuvan naarasta haukahduksin.
Kaupunkien ketut löytävät ravinnokseen kaneja, rottia, hiiriä ja lintuja. Hyvin pitkälle siis samoja asioita kuin luonnossakin. Sille maituvat myös sammakot, marjat, sienet, madot, raadot ja ihmisen jätteet. Kyseessä on siis kaikkiruokainen eläin. Kettu on asutusalueella altis liikenneonnettomuuksille. Sitä houkuttelee tien varteen muut autojen uhreiksi joutuneiden eläinten raadot. Ketut saalistavat useimmin hämärän tultua.
Paitsi, että kettu on peto, se päätyy myös itse toisinaan ruokalistalle. Luonnollisia vihollisia ketulle ovat ilves ja susi, joiden ateriaksi varomaton repolainen tai utelias pentu saattaa päätyä. Näiden lisäksi tietysti ihminen. Kettuja metsästetään Suomessa vuosittain 40 000 – 65 000 yksilöä.
Ketut sopeutuvat helposti moneen. Myös ihmisten läheisyyteen ja erityisesti siihen jos niitä ruokitaan. Mikäli ruokit kettua takapihallasi, se saattaa jättää osan reviiristään, sillä se luottaa ruokahuollon pelaavan jatkossakin.
Luonnossa ketut majoittuvat usein maahan kaivetuissa koloissa, jotka yleisimmin sijaitsevat etelärinteessä. Pesäkolon voi päätellä kuuluvan ketulle ympäristön pistävästä hajusta, sillä kettu merkitsee reviiriään ulosteella. Kolon läheltä saattaa löytyä paitsi kikkaroita, myös merkkejä aterioinnista, kuten höyheniä ja luita. Koloa asuttaa yleensä vain yksi kettuperhe.
Kettu
Vulpes Vulpes
Luokittelu: Koiraeläimet (Canidae).
Koko: Pituus ilman häntää 56–80 cm; tuuhea häntä 30–55 cm. Paino 3–10 kg, mutta keskimäärin 5–7 kg.
Jäljet: Noin munan muotoiset ja noin 5,5 x 4 cm. Neljä selkeästi erottuvaa varvasanturaa, jotka ovat erillään keskusanturasta. Etukäpälät ovat takakäpäliä suuremmat. Ravijäljet ovat yleisimpiä, niiden askelväli on 60 cm – 100 cm. Laukassa askelväli on noin 100 cm ja kävellessä noin 30 cm.
Ravinto: Kettu on kaikkiruokainen. Se saalistaa pieniä nisäkkäitä, esimerkiksi myyriä sekä lintuja ja selkärangattomia. Ketulle maistuu myös raadot, marjat ja siemenet.
Lisääntyminen: Kettu parittelee yleensä tammi-maaliskuussa ja pentuja syntyy touko-kesäkuussa 3-5. Pennut syntyvät sokeina, kuuroina ja hampaattomina. Sukukypsyyden kettu saavuttaa noin 10 kuukauden ikäisenä.
Levinneisyys: Kettua tavataan melkein koko maassa. Tiheiten sitä esiintyy maan lounaisosassa.
Tiesitkö? Sanojen synty -kirjassa (Veijo Meri, 2002) epäillään sanan repo, olleen ketun alkuperäinen nimi. Muissa kielissä on samankaltaisia nimiä ketulle kuten portugalin raposa, muinaisnorjan refr ja turkkilaisen osseetin rubas ja robas.
Ketuista löytyy useita havaintoja mm. Suomen Luonnon havaintokirjasta.