Riippuvat jäkälät tarjoavat luontoretkien vetäjille tilaisuuden. Naavan ja lupon ero paljastuu venyttämällä. Naavan keskusjänne venyy kuminauhamaisesti, lupolla sitä ei ole.

Luppo ja naava ovat silti enemmän kuin kaksi lajia. Naavoja on Suomessa kymmenkunta, luppoja lähes parikymmentä. Lajien väliset erot ovat kuitenkin niin pieniä, jopa dna-­tasolla, joten riittänee kun jokamies erottaa toisistaan suvut Usnea (naavat), Bryoria (tummalupot) ja Alectoria (viherlupot).

Keskusjänteen lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota väriin. Usniinihappo antaa jäkälälle keltaista väriä, ja siksi naavat ovat kellanvihreitä.

Tummalupoilla usniinihappoa ei ole, ja ne ovat ruskeita tai harmaanvihertäviä. Pakkaa sekoittavat viherlupot, joilla usniinihappoa taas on. Tähän sukuun kuuluu muun muassa yleinen korpiluppo, joka sekoitetaan herkästi naavaan.

”Alan lehdissäkin olen nähnyt naavaksi nimettyjä korpilupon kuvia”, intendentti Leena Myllys Helsingin yliopiston Luonnontieteellisestä keskusmuseosta sanoo.

Jäkälät ovat levän ja sienen yhteenliittymiä. Monet lajit kasvavat puiden rungoilla epifyytteinä (päällysvieraina), mutta ne eivät ime puun ravinteita vaan ainoastaan kiinnittyvät siihen. Jäkälät saavat kaikki ravinteensa sadevedestä ja ilmasta.

Myllyksen mukaan kasvualustalla on kuitenkin jonkinlainen merkitys: runkoa pitkin valuva vesi liuottaa puun pinnasta ravinteita, joita jäkälä sitten hyödyntää.

”On huomattu, että osa jäkälistä suosii emäksistä pintaa, toiset taas hapanta ja jotkin voivat kasvaa vaikkapa betonilla.”

Puhtaassa ilmassa lupot venähtävät pitkiksi. Kuva: Mikko Kuusinen

Lupot ja naavat lisääntyvät lähinnä kasvullisesti jäkälämuruistaan. Kun eläimet kuten porot hamuilevat rihmoja tai linnut hakevat niitä pesäänsä, jäkälä murenee ja pienet osaset lentävät sinne tänne – myös puiden rungoille.

Lupoista yleisin on harmaaluppo, naavoista tupsunaava, riippunaava ja tukkanaava.

”Ennen luultiin, että tummaluppo on myös hyvin yleinen, muttei se ole”, Myllys sanoo. ”Kun taksonomia pistettiin uusiksi, huomasimme että Bryoria vrangiana on sitä selvästi yleisempi.” Lajilla ei ole vielä suomenkielistä nimeä. Saloluppoa on soviteltu.

Myllyksen tutkimus toi esiin muutakin yllättävää. ”Huomasimme, että harmaaluppo, tummaluppo, taigaluppo ja muutama muu ovat geneettisesti aivan samanlaisia”, hän sanoo.

”Emme kuitenkaan halunneet yhdistää niitä samaksi lajiksi, koska niillä on muun muassa erilainen levinneisyys.”

Harmaaluppo esimerkiksi on yleinen Etelä-Suomen laji, kun taas taigaluppo elää keski- ja pohjoisboreaalisella vyöhykkeellä.

Ilmansaasteet hävittivät lupot, naavat ja muut epifyyttijäkälät kaupunkien keskustoista ja teiden varsilta jo 1800-luvulla. Tilanne paheni teollisuuden ja liikenteen kasvaessa. 1900-luvun alussa alettiin puhua jäkäläautioista. Muutos parempaan alkoi 1980-luvulla, jolloin savukaasuja ryhdyttiin puhdistamaan. Rikkidioksidin vähenemisen myötä naavat ja lupot palasivat kaupunkeihin, joskaan eivät alkuperäisessä laajuudessaan.

Saasteiden lisäksi naavat ja lupot ovat kärsineet vanhojen metsien häviämisestä. Useat lajit vaativat pitkää jatkumoa ja kosteaa pienilmastoa. Myös varjostus vaikuttaa.

”Mitä harvinaisempi laji, sen selkeämmin se kytkeytyy vanhoihin metsiin ja mitä yleisempi, sen enemmän sitä löytää myös talousmetsistä”, Myllys sanoo.

Hänen mukaansa esimerkiksi yleistä harmaaluppoa kasvaa talousmetsissä selvästi enemmän kuin muita luppoja. ”Se ilmeisesti kestää hyvin varjostusta.”

Naavojen ja luppojen runsaus on vähentynyt, mutta yleislevinneisyys on selvillä. Naavojen kasvupaikat ovat etelässä ja painottuvat keskiseen Suomeen, lupot viihtyvät selkeästi pohjoisempana.