Ei ole ollut montaa tuuletonta tai edes vähätuulista päivää Saaristomerellä tänä talvena. Eikä talvesta ole voinut edes puhua, sillä sen elementit — pakkanen, lumi ja jää — uupuvat tyystin. Vihdoin sääennuste näytti koviin tuuliin hetkeksi höllennystä, joten oli seurattava meren kutsua ja lähdettävä yön yli -retkelle autiolle saarelle.

Olin melonut Kemiönsaaren Taalintehtaan kylästä, uljaana korkeuksiin kohoavan Purunpään nimen ohi, Sandönin hiekkasaarelle hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Muutaman tunnin melontamatka oli ollut vastatuuleen puskemista, mutta matka taittui suurelta osin saarten tarjoamassa suojassa. Vain viimeinen ylitys Purunpään niemeltä Sandöniin oli avoimempaa, enkä ollut aikonut lähteä ylitykselle, mikäli aallokko tuntuisi vähääkään epäilyttävän. Kylmät olosuhteet kasvattavat melonnan riskejä ja vaikeuttavat toimintaa, jos jotain sattuisi. 

Päästessäni viimeiselle etapille, oli navakka tuuli jo puhkunut osan voimistaan pois, eikä aallokossa kirmaillut enää vaahtopäitä. Aallokko oli tasaantunut pidemmiksi mainingeiksi ja pikaisen riskiarvion jälkeen jatkoin meren keinussa levollisin mielin kohti Sandönin hiekkarantoja.

Sandönin sijainti kartalla.

Auringon kurkisteli matalalta puiden katveesta ja pystytin leirini hiekkarannalle. Vaihdoin pärskeistä kastuneen kuivapuvun lämpimiin vaatteisiin. Saaren männikkö toimi erinomaisena puskurina viimaa vastaan; yöpaikka oli täysin tuulelta suojassa.

Leiripaikka saaren itärannalla.

Saaren mäntymetsä antaa hyvän tuulensuojan.

Lähdin kävelemään saarta ympäri sen rantoja koluten. Sandön on monelle veneilijälle tuttu Saaristomeren kansallispuiston luonnonsatama, josta löytyy tulentekopaikka ja telttapaikka. Kesällä saarella riittää kävijöitä, mutta vain aniharva tuntee sen toiset kasvot; saaren seesteisen yksinäisyyden kesäsesongin ulkopuolella. Harjusaari on osa kolmatta Salpausselkää, ja tunnettu sen pitkästä ja kapeasta koilliseen kurottavasta hiekkasärkästään. Nyt korkea merenpinta peitti hiekkasärkkää ja näkyvillä vedenpinnan yläpuolella oli särkästä vain muutamia metrejä.

Sandönin pitkä hiekkasärkkä oli jäänyt nousseen meriveden alle.

Jatkoin kulkuani saarta vastapäivään. Löysin ainakin kolme laitonta tulipaikkaa ja lisäksi komeita kelomäntyjä oli sahattu polttopuiksi. Miten joku raaskii koskea sahalla komeisiin keloihin? Olin harmistunut ihmisten typeryydestä ja ajattelemattomuudesta. Tulenteko ei kuulu jokamiehenoikeuksiin, eikä myöskään polttopuiden ottaminen metsästä. Eikä varsinkaan luonnonsuojelualueella. Onneksi harmistus kaikkosi pian, sillä saavuin saaren länsirannalle juuri oikeaan aikaan ihailemaan auringon painumista mailleen. Se teki vaikutuksen.

Saaren länsirannalla.

Aurinko laski meren syliin ja sen hehku maalasi taivaanrannan, pilvet ja laineiden pärskeet oranssein siveltimen vedoin. Näky oli komea, mutta tiesin sen sisältävän myös pienen varoituksen; sadekuuron uhka oli läsnä. Kun aurinko painui kokonaan horisontin taaksen, jatkoin matkaani takaisin saaren läpi teltalle, ennen kuin pimeys verhoaisi kaiken alleen. Ehdin juuri parahiksi teltan suojiin, kuin synkän näköinen pilvenriekale alkoi vihmoa alas jäätävää tihkua.

Auringonlaskun värejä ja suolapärskeitä tuulenpuoleisella rannalla.

Iltapäivän vastatuulimelonta ja lähes neljän kilometrin kävelylenkki saaren ympäri olivat saaneet hien nousemaan pintaan, joten kävin tihkusateessa jääkylmässä meren sylissä pulahtamassa päivän hiet pois.

Sen jälkeen maistui lämmin tee ja söin iltapalani kuunnellen pisaroiden hentoa ja tunnelmallista ropinaa teltan kattoon. Sadetta ei kuitenkaan kestänyt kauan. Ja kun raotin teltan ovea, huomasin tuijottavani  hämmentyneenä ja lumoutuneena pilvenriekaleiden lomista tuikkivaa tähtitaivasta. Pilvien väistyminen taivaalta sai myös lämpötilan laskemaan. Kajakin kannelle ja telttakankaalle pudonneet pisarat muuttivat olomuotonsa jääksi.

Taivas kirkastuu.

Puin lisää lämpimiä vaatteita ja lähdin kulkemaan uudestaan rannoille otsalampun himmeässä valokeilassa. Tähtitaivasta ei kesällä saaristossa retkeilevä juuri näe, joten tästä ihanuudesta oli päästävä kunnolla nauttimaan! Ja vaikka tämäkään kolkka saaristosta ei ole täysin valosaasteelta turvassa, maan ääriin ulottuva meri ja äärettömyyksiin jatkuva tähtitaivas herättää silti syvää kunnioitusta. Sen äärellä myönsin nöyrästi oman mitättömyyteni maailmankaukkeudessa.

Tallailin rantoja linnunradan lumoissa pitkän tovin vain ihmetellen ja ihastellen, ennen kuin uneliaisuus otti vallan, ja kömmin onnellisena pakkasta piiloon teltan sisään ja makuupussin uumeniin turvalliseen lämpöön.

Leiri tähtitaivaan alla.

Aamulla taivas on muurautunut pilveen, mutta idän suunnalla, juuri metsänrajan yläpuolella, oli pieni kaistale pilvetöntä taivasta. Pian auringonkehrä nousi kajastamaan metsänreunan ylle värjäten hetkeksi rantojen puut ja hiekan punaisella. Alhaalta loistava aurinko toi esiin myös matalan merenpohjan ja sen pyöräksi hioutuneet kivet.

Auringonnousu.

Sitäkin kauniimpaa luonnon tekemää taidetta löytyi kajakkini kannelta. Kosteus oli jäätynyt kauniiksi ornamenteiksi kansiluukkuihin. Väliaikaista, hetkessä katoavaa kauneutta.

Pakkasen koristelema kajakin kansiluukku.

Tuuli oli yön aikana kääntynyt puhaltamaan koillisesta, mutta haipunut entisestään. Aamun aikana se menetti loputkin voimansa. Meren luonne oli eilisestä muuttunut: se oli nyt tyyni ja levollinen. Tiesin, että se oli vain väliaikaista, ja iltapäivällä tuuli taas sikiäisi uusiin voimiin. Purin siis leirini ja lähdin paluumatkalle.

Jatkoin melomista verkalleen jokaisesta melanvedosta nauttien yksinäisen saarivaltakunnan sokkeloissa, kirkkaista vesistä nauttien. Sellaista hiljaisuutta ja rauhaa voi harvoin kokea merellä. Saaristomeri oli antanut taas kerran äärimmäisen kauniita luontokokemuksia, jotka lumosivat ihmismielen pitkäksi aikaa.

Rauhan tyyssija.