vaan neljännessä kerroksessa sijaitsevan tyhjän toimistohuoneen tuuletusikkunan. Ujuttaudun ulos alle puoli metriä korkeasta ikkunasta. Se on kulkuväylä yhdelle tutkimusalueistani.

Toimistohuoneen hämärä vaihtuu auringonpaisteeseen. Seison pienellä niityllä. Jalkojeni juuressa keltamaksaruohomätäs aloittelee kukintaansa, paikoin pääsen kahlaamaan puna-apiloiden ja päivänkakkaroiden seassa. Niityn keskellä leijailee ruuan tuoksua, joka muistuttaa lähestyvästä lounasajasta, ja siitä että niitty sijaitsee katolla keskellä kaupunkia.

Monet maaseudun avoimista perinneympäristöistä tutut kasvilajit, kuten keltamatara, puna-apila, keltasauramo ja siankärsämö viihtyvät viherkatoilla. Kuva: Marja-Leena Hautala / Vastavalo

Kaupunkiekologin työn ei uskoisi vievän täysin kartoittamattomille alueille. Ympärilläni, niittykasvillisuuden kätköissä, piilottelee kuitenkin tuollainen lähes tuntematon mikrokosmos – viherkatoilla elävien hyönteisten, hämähäkkien ja muiden selkärangattomien maailma. Tehtäväni on selvittää mitkä hyönteiset näillä katoilla viihtyvät.

Minua katolla ympäröivä näkymä oli vielä joitain vuosikymmeniä sitten tyypillistä maalaismaisemaa. Nyt kukkien täplittämät niityt ja kedot ovat hälyttävää vauhtia häviämässä, sillä ilman laidunnusta tai hoitoa ne kasvavat umpeen. Lehmien ja lampaiden katoaminen tai niiton loppuminen muuttaa kasvilajistoa jo muutamassa vuodessa. Vuosikymmenessä kukkaloisto on saattanut jo jäädä pensaiden ja puuntaimien alle.

Jopa neljä viidestä suomalaisesta kedosta ja niitystä on hävinnyt alle sadassa vuodessa. Sen seurauksena ketoneilikka, kissankäpälä, ketokultasiipi ja moni muu vielä joitain vuosikymmeniä sitten yleinen ketokasvi ja -hyönteinen on nyt luokiteltu uhanalaiseksi. Tarvitsemme ripeitä toimia ja mielikuvituksellisiakin keinoja, jos haluamme näiden lajien säilyvän.

Yksi tapa lisätä niittyjä voisi olla kaupunkien kattojen valjastaminen apuun. Viherkatot, eli kasvillisuudella peitetyt katot, eivät ole uusi keksintö, mutta vasta 2000-luvulla ne ovat alkaneet vallata alaa suurkaupungeissa ympäri maailmaa. Suomessa viherkattojen yleistymistä jarruttaa vielä ajatus siitä, että täällä kyllä riittää luontoa muutenkin, eikä taloja ole siksi tarpeen kuorruttaa kasveilla.

Viherkatot lisäävät luontoa tiiviisti rakennettuun kaupunkiympäristöön. Kuva: Markus Sirkka

”Jos Suomessa yrität sanoa, että viherkaton avulla pyritään lisäämään kaupunkiluonnon monimuotoisuutta, on vastauksena, että eikö riitä, että sitä on tuolla maalla”, kertoo maisemasuunnittelija Taina Suonio, joka valmistelee parhaillaan maisterityötään viherkattorakentamisen ohjauskeinoista Suomessa.

Suonio kiinnostui viherkatoista 2000-luvun alussa opiskellessaan hortonomiksi Pohjois-Irlannissa. Tuolloin häntä inspiroi muun muassa Sheffieldin yliopiston urbaanin viljelyn ja kasviteknologian professori Nigel Dunnetin työ luonnon monimuotoisuutta tukevien viherkattojen parissa.

Eniten viherkattoja Suomessa on pääkaupunkiseudulla, nykyään noin pari sataa. Helsinkiin syntyy uusia kattoja 10 000–15 000 neliön vuositahdilla. Videolla pääsee tarkastelemaan viherkattoja Helsingin Arabianrannassa. Video: Markus Sirkka

Itse löysin viherkattojen pariin kiinnostuttuani kaupunkiekologisesta tutkimuksesta ja keinoista lisätä kaupunkiluonnon monimuotoisuutta. Viherkatoissa minua viehättivät kiipeilyä ja korkeita paikkoja sisältävät maastotyöt sekä mahdollisuus tarttua hyvin vähän tutkittuun aiheeseen. Tutkimukseni keskittyy yksinkertaisiin peruskysymyksiin ja luo pohjaa soveltavalle tutkimukselle.

Työtä monimuotoisuuskattojen parissa riittääkin, sillä kaupunkiluonnon monimuotoisuuden lisääminen on harvoin ensisijainen syy rakentaa viherkatto.

”Yksityiset ihmiset kiinnostuvat viherkatoista yleensä esteettisistä syistä”, Suonio toteaa. Katoille halutaan kukkia, väriä ja näyttävyyttä. Tai sitten toivotaan, että viherkaton avulla talo tai mökki sulautuu paremmin osaksi maisemaa.

Maksaruohoja suositaan viherkatoilla, sillä ne kestävät hyvin kuivuutta. Kasvien voimakas punainen väri kertoo kuitenkin, että korkealla, tuulisella ja auringonpaahtamalla katolla nekin voivat kärsiä kuivuudesta. Kuva: Kukka Kyrö

Rakennusurakoitsijoille taas pakko on tyypillisesti paras motivaatio. Viherkatto voi olla saneltuna kaavassa tai rakentamisen ehtona on hulevesistä huolehtiminen tontilla, jolloin viherkatto nousee varteenotettavaksi vaihtoehdoksi.

Viherkaton kasvillisuus voidaan perustaa kylvämällä siemeniä, istuttamalla taimia tai käyttämällä valmiita, esikasvatettuja kasvimattoja. Kaikki perustamistavat ovat mahdollisia monimuotoisuuskatoilla, mutta se, että katolla on kasveja, ei riitä takaamaan erityistä luontoarvoa. Siksi keinoja tukea kasvien ja eläinten monimuotoisuutta pitää miettiä tarkoin viherkaton suunnittelussa.

Kaikki alkaa kasvien valinnasta.

”On tärkeää, että suunnittelija tuntee kasvit. Ei riitä, että osaa tehdä myyviä esitekuvia, vaan lähtökohtana on tietää, mitä kasvi vaatii. Huonosti voiva kasvi myös altistuu helpommin kasvitaudeille ja tuholaisille”, Suonio kertoo. Hän kertoo esimerkin katosta, jolle oli suunniteltu istutettavaksi alppiruusuja. Siis varjoisen paikan kasveja auringon paahtamalle katolle. Lisäksi on kasveja, joita katoille ei pitäisi laittaa, vaikka ne viihtyisivät siellä.

”En käytä lainkaan vieraslajeja, jotka on todettu aggressiivisiksi leviäjiksi.”

Tyypillisesti viherkatoilla menestyvät kasvit, jotka eivät kärsi suorasta auringonpaisteesta, kestävät kuivuutta ja viihtyvät vähäravinteisessa maassa. Yksinkertaisin vaatimukset täyttävä ratkaisu on maksaruohokatto. Se tehdään valmiista kasvimatosta, jonka kasvillisuus koostuu maksaruohojen lisäksi sammalista.

Isomaksaruoho on vankka ja näyttävä ketokasvi. Se on myös kahden uhanalaisen perhoslajin, apolloperhosen ja kalliosinisiiven, ravintokasvi. Kiehtova kysymys on, voisivatko nämä perhoslajit elää viherkatoilla, jos katoilla kasvaisi isomaksaruohoa. Kuva: Kukka Kyrö

”Maksaruohokatto kiinnostaa monia helppohoitoisena ratkaisuna, joka tekee katosta heti vihreän”. Muutamasta maksaruoholajista koostuva kasvillisuus ei kuitenkaan ole paras ratkaisu, jos haluamme lisätä kaupunkiluonnon monimuotoisuutta.

”Muitakin vaihtoehtoja on”. Suomalaisille katoille erityisen hyvin sopiva ja kauniina kukkiva, mutta silti helppohoitoinen ratkaisu on niitty- tai ketokasvillisuus.

”Sanon ihmisille, että maksaruohokatto on parempi kuin bitumikatto, mutta jos pystytte laittamaan niitty- ja ketokasvillisuutta, niin heti mahdollistatte tiivistyvässä kaupunkiympäristössä luonnon monimuotoisuuden tukemisen.”

Kaupunkien katot voivat siis olla osa ratkaisua, jolla turvaamme niitty- ja ketokasvien säilymisen, mutta voidaanko viherkattojen avulla auttaa myös perinnemaisemien harvinaistuvia hyönteisiä? Löytävätkö hyönteismaailman maalaisserkut kaupunkiin, jos niille tarjotaan sopivia elinympäristöjä, vai koostuuko kattojen lajisto vain olemassa olevista yleisistä kaupunkiötököistä? Nämä ovat kysymyksiä, joihin etsin tutkimuksessani vastauksia.

Kukkivat maksaruohot houkuttelevat katoille kimalaisia. Kuva: Kukka Kyrö

Siitä, millaisen elinympäristön katot tarjoavat hyönteisille ja muille selkärangattomille, tiedetään vasta vähän. Tutkimukseni on ensimmäinen, jossa selvitetään suomalaisten kattojen lajistoa.

Tutkin kattoyhteisöjä ensin karkealla tasolla ja selvitän eri lajiryhmien esiintymistä ja runsautta katoilla. Kiinnostava kysymys on, puuttuuko joku maanpinnan avoimille elinympäristöille tyypillinen lajiryhmä viherkatoilta kokonaan. Lajistoselvityksiä teen hämähäkeistä, luteista ja muurahaisista. Koostuuko lajisto katto-oloihin sopeutuneista, kuivien ja avointen elinympäristöjen lajeista, vai keräävätkö viherkatot kaikenlaisia ötököitä lähiympäristöstä? Entä löytyykö katoilta harvinaisia lajeja?

Tulokset ovat yllättäneet tutkijat iloisesti.

Muualla Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa vastaavia selvityksiä on tehty kourallinen. Niissä on tutkittu muun muassa kovakuoriaisiin kuuluvia maakiitäjäisiä, hämähäkkejä ja pölyttäjiä. Tulokset ovat yllättäneet tutkijat iloisesti: viherkatoilla todella elää niittyjen, ketojen ja paahdeympäristöjen lajistoa ja joukosta löytyy myös harvinaisia ja jopa uhanalaisiakin lajeja.

Brittiläisessä tutkimuksessa jopa 10 prosenttia Lontoon katoilta kerätyistä ötököistä oli luokiteltu kansallisesti harvinaiseksi tai vähälukuiseksi. Suomen tähän mennessä merkittävin löytö koostuu väitöskirjatyön ohjaajani Ferenc Vilisicsin löytämästä kahdesta harvinaisesta kotilolajista, torvikotilosta (Succinella oblonga) ja karvakotilosta (Pseudotrichia rubiginosa).

Kasvivalinnat määrittelevät millaiseksi elinympäristöksi katto muotoutuu hyönteisille. Esimerkiksi pölyttäjille on tärkeää, että katoilta löytyy kukkivia mesikasveja varhaisesta keväästä syksyyn saakka. Sopivan kasvillisuuden lisäksi hyönteisten pitäisi löytää katoilta pesä- ja piilopaikkoja. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että viherkatto tarjoaa niitä. Jos katto on vaikkapa perustettu kasvimattojen avulla, eivät hyönteiset välttämättä pääse kaivautumaan kasvualustaan, sillä mattoja pitää koossa tiheä nylonverkko. Silloin tarvitaan muita ratkaisuja.

Kotilot viihtyvät viherkaton kasvillisuuden suojissa. Kuva: Kukka Kyrö

”Olen suunnitellut katoille esimerkiksi vanhoja kiviaitoja muistuttavia kivikoreja, jotka on tehty selkärangattomien talvehtimista varten, mutta ne toimivat myös istuimina.”

Myös hyönteishotellien ja lahopuun lisäämisestä voi olla paljon hyötyä. Ne ovat visuaalisesti kauniita elementtejä, jotka sopivat oleskeluunkin tarkoitetuille katoille.

Talonomistajat eivät kuitenkaan ole aina innoissaan hyönteisiä houkuttelevista katoista. Jotkut saattavat pelätä, että viherkatot tuovat mukanaan rakennukselle haitallisia ötököitä.

”On vain hyvä, jos pystymme viherkattojen avulla lisäämään selkärangattomia, kuten pölyttäjiä ja perhosia, kaupunkiympäristöön. Niillä on tärkeä ekologinen merkitys”, Suonio sanoo. Eivätkä niittyjen lajit ole rakennuksille haitaksi.

Hyönteisten huomioiminen viherkattorakentamisessa on tärkeää, koska niiden unohtamisella voi olla yllättäviä, epätoivottuja seurauksia. Tämä huomattiin Sveitsissä, jossa töyhtöhyypät alkoivat pesiä suurten rakennusten viherkatoilla. Lähes kaikki pesinnät epäonnistuivat, koska katoilta ei löytynyt poikasille tarpeeksi ravintoa. Kun hyypät jatkoivat sinnikkäästi pesintäyrityksiä, hälytettiin viherkattotutkijat apuun. He selvittivät miten katot voisivat tarjota riittävästi ruokaa poikasille. Töyhtöhyyppien ravinto koostuu pienistä selkärangattomista eläimistä, joten ratkaisuna oli parantaa niiden selviämistä katoilla. Kasvualustan paksuutta lisättiin, kasvillisuutta monipuolistettiin ja joillekin katoille luotiin jopa pieniä vesilampareita. Työ tuotti tulosta ja hyypänpoikaset selviytyivät lentokykyisiksi. Viherkattoekosysteemi ei siis ole toimiva ilman monimuotoista hyönteislajistoa.

Katot voivat ylipäätään olla tärkeä osa ratkaisua, kun suunnitellaan hyönteisystävällistä kaupunkia. Tämä on huomattu Helsingin ydinkeskustassa sijaitsevassa ravintola Savoyssa, jonka kattotasanteella asuu puoli miljoonaa mehiläistä. Mehiläisillä on pesälaatikoiltaan hulppea näköala merelle asti, mutta harva kadulla kulkija huomaa kävelevänsä mehiläistarhan ohi. Katoilla hyönteiset saavat olla rauhassa ihmisiltä ja toisinpäin.

Ravintola Savoyn kattoterassilla viljellään yrttejä ja syötäviä kukkia. Mehiläistarha sijaitsee heti kattoterassin yläpuolella, mutta mehiläiset eivät häiritse terassilla ruokailevia ihmisiä. Kuva: Kukka Kyrö

”Mehiläistarha sopii erittäin hyvin kaupunkiympäristöön”, toteaa keittiömestari Olli Kolu. Savoyssa mehiläisten pidosta on jo seitsemän vuoden kokemus. Ravintolaan perustettiin vuonna 2010 syötävien kasvien kattopuutarha ja puutarhan viereen, tosin kerrosta ylemmäksi, tuotiin kokeilumielessä 50 000 mehiläistä.

Mehiläistarha sopii erittäin hyvin kaupunkiympäristöön.

Alkuun henkilökuntaa arvelutti, miten mehiläisten ja kattopuutarhassa ateriaansa nauttivien asiakkaiden yhteiselo sujuisi. Huoli osoittautui turhaksi.

”Kattopuutarhassa voi olla aivan huolettomasti. Tarhamehiläinen ei ole lainkaan aggressiivinen.”

Vaikka mehiläisten määrä on pikkuhiljaa kymmenkertaistunut, saavat ruokailijat edelleen nauttia ateriansa rauhassa yrttien ja syötävien kukkien lomassa. Myös ravintolan henkilökunnan ja mehiläisten välit ovat mutkattomat.

”Olemme tottuneet siihen, että jos joku mehiläinen on tiellä kun puutarhasta haetaan yrttejä, sen voi vain työntää pois. Ne ovat aika leppoisaa porukkaa”, Kolu kertoo.

Tarhamehiläiset ovat keittiömestari Olli Kolulle mieluisia työkavereita. Kuva: Kukka Kyrö

Aivan huomaamaton näin suuri mehiläisyhdyskunta ei toki ole. Aurinkoisena kesäpäivänä terassilta voi nähdä pesälaatikoistaan lähtevien mehiläisten kiitoradan, väylän jota pitkin ne lähtevät ravinnonhakuretkilleen. Mistä pölyttäjät sitten löytävät ravintoa kaupungissa? Savoyn hunajasta tehdyt siitepölyanalyysit paljastavat, että mehiläiset ruokailevat muun muassa villiviinillä sekä luumu- ja kirsikkapuiden kukilla. Tarkkaa käsitystä siitä, mistä ne hakevat mettä ei ravintolassa ole, mutta pulaa ravinnosta niillä ei tunnu olevan. Hunajaa ahkerat mehiläiset ehtivät kesän aikana tuottaa noin 300 kiloa.

Muutaman kerran mehiläiset ovat aiheuttaneet ylimääräistä työtä, kun ne ovat karanneet joukolla pesälaatikoistaan, eli lähteneet parveilemaan.
”Kokit ja tarjoilijat ovat päässeet seuraamaan parven muodostumista aitiopaikalta, keittiön ikkunasta”, Kolu kertoo. Ilmiö on kiehtova, muttei varsinaisesti toivottava, sillä parven on tarkoitus etsiä itselleen uusi koti. Kantakaupungissa ei kuitenkaan ole vaaraa, että parvi pääsisi häviämään. Kun kymmenet tuhannet karanneet mehiläiset ovat asettuneet yhdeksi valtavaksi kasaksi, on tieto mehiläisten olinpaikasta löytänyt ravintolaan nopeasti. Parvia on noudettu takaisin esimerkiksi kadunvarteen pysäköidyn auton päältä ja rakennuksen seinältä.

”Kun karkulaiset löytyvät, ne voidaan lakaista kaikessa rauhassa pahvilaatikkoon ja kuljettaa takaisin kotipesään”. Kunhan kuningatar saadaan laatikkoon, työläiset seuraavat kyllä perässä.

Täysin urbaaneja Savoyn mehiläiset eivät ole, vaan ne viedään syksyn tullen maaseudun rauhaan talvehtimaan. Villipölyttäjillä tätä vaihtoehtoa ei ole, joten ne tarvitsevat kaupungin, jossa riittää niille talvehtimispaikkoja. Yksittäinen hyönteishotelli viherkatolla ei vielä riitä pitkälle, mutta jos saamme kaupungit innostumaan hyönteisystävällisistä viherkatoista, ja jopa tavoittelemaan ötökkäystävällisiä keto- ja niittykattojen verkostoja, voi kaupungeista tulla turvapaikkoja monelle harvinaistuvalle hyönteislajille. Tämä työ on tosin Suomessa vasta alkutekijöissään.

Ferenc Vilisics kerää katolta näytteitä hyönteisimurilla. Kuva: Kukka Kyrö

Kattoniitty, jota olen saapunut tutkimaan, on ilahduttava esimerkki kasvillisuudeltaan monimuotoisesta viherkatosta. Näkyykö se selkärangatonlajistossa? Kukkien seassa hyörii kymmeniä kimalaisia, ja kun pengon hetken aikaa kasvillisuutta, löydän hämähäkkejä, kovakuoriaisia, muurahaisia, luteita sekä pieniä kotiloitakin. Mitä ne tarkalleen ottaen ovat?

Sen selvittämiseksi kerään katolta hyönteisimurilla näytteitä. Imuri on lehtipuhaltimelta näyttävä, meluisa ja painava laite, jolla imuroin ötököitä kasvillisuuden seasta. Kun työ katolla on valmis, odottaa tutkimuksen aikaa vievin vaihe vielä edessäpäin.

Syksy ja talvi menevät laboratoriossa näytteitä puhdistaen ja lajitellen. Lajitellut näytteet taas lähetän eteenpäin eri lajiryhmien asiantuntijoille tunnistettaviksi. Selkärangattomien tutkiminen on valtavan työlästä, mutta lopulta keräämäni näytteet muuttuvat yksilömääristä kertoviksi numeroiksi ja kiehtoviksi lajinimiksi, ketojänöluteiksi ja piiskariipukeiksi.

Ne auttavat meitä ymmärtämään, millaisia elinympäristöjä viherkatot ovat ja millaisia niistä pitäisi tehdä, että ne parhaiten tukisivat luonnon monimuotoisuutta kaupungeissa.

Monilajinen ketokasvillisuus tekee viherkatosta hurmaavan väriläiskän kaupunkiympäristöön ja hyödyttää myös hyönteisiä. Kuva: Kukka Kyrö