Koskaan ei tiedä, keitä niityn laidalta vanhan aitan seinältä tapaa. Päivähotellilla porukka vaihtuu tiuhaan. Siellä on vieraillut tuoreenkirjavia liekokieppisiä, usein sammalkoisia, kerran aitoporapistiäinen asuttamassa jälkeläisiään, joskus pussikkaiden toukkia, keväällä upea kirjoruusumittari. Isosurviainen kävi luomassa nahkansa ja jätti vanhat kamppeet hotellille. Kaikille on löytynyt omaa rauhaa.

Sen sijaan niityllä on päiviä, jolloin joka puolella vain paritellaan. Kimalaiskuoriaiset päällekkäin, samoin nelivyöjäärät ja nuijakärpäset, keihästytönkorennot tandemissa, veriluteet vaunuparina, keisarinviitat yhtyneinä, niittyheinäsirkat kiinni toisissaan. Monotonista touhua, ellei sitten ylly vielä tylsemmäksi sähläykseksi kilpakosijan pyrkiessä kimppuun.

Niin tai näin, ravinnotta ei suvunjatkaminen onnistu. Viime vuonna horsmikosta kitkettyyn pelto-ohdakebaariin on heinäkuussa valtava ryntäys: päiväperhosia, kukkakärpäsiä, monenlaisia pistiäisiä, kovakuoriaisia. Keskittynyttä meden imemistä, toisinaan vähän tönimistä, eri pöydissä kiertämistä ja niihin sammumista.

Maitohorsmaakin kasvaa yhä aaritolkulla. Kimalaiset ja mehiläiset ahkeroivat kukissa. Kun kukaton ja lehdetön varsi sojottaa kaljuna huutomerkkinä seassa, osoittautuu syylliseksi pullea matarakiitäjän toukkapötkylä. Tämä on jo tutummassa keltapallollisessa asussaan, kun toisaalta löytyi aiemman vaiheen vihreä pilkkuraitainen pienokainen.

”Kauhujen kauhu olen tietenkin minä: iso rumilus, joka talloo kaikkea.”

Toukista puheen ollen: joskus lapset ovat vähän sottaisia. Mutta jos ulostetta päälleen kasaavia liljakukon ja kilpikuoriaisten toukkia ei lasketa mukaan, hyönteisistä voi hyvinkin ottaa oppia siisteydessä. Ensin puhdistetaan eturaajat toisiaan vasten hankaamalla, sitten pestään niillä huolellisesti verkkosilmät ja leuat ja huulirihmat ja imukärsä ja mitä osia nyt kenenkin naamassa on. Takimmaisella jalkaparilla siistitään peitinsiivet ja peräpää.

Tätä kaikkea tarkkailee pensaskaskas metsäruusun oksalta. Se näyttää tuikealta, vaikka onkin nivelkärsäisenä oletettavasti ilman inhimillisiä tunnetiloja. Se kääntyilee hidastetusti ja uhkaavasti ja tuijottaa kiinteästi kohdettaan. Tulee epämukava olo.

Paljon kaskaita pelottavampia niityn asukkaita ovat kuitenkin vaikkapa räikeän oranssinpunainen sirppipistiäinen ja nymfinä samanvärinen piikkilude tai salamannopea saalistaja, ruskoukonkorento. Kauhujen kauhu olen tietenkin minä: iso rumilus, joka tallon kaikkea tielleni osuvaa ja surmaan kauniin suppupaarman vertani nauttimasta. Voin hyvittää ainoastaan välttelemällä vielä pahempia tuhotoimia sekä pitämällä niityn niittynä niin kauan kuin elän ja metsää sen suojana, sen vähän mitä omistan.