Kuvat: Heikki Willamo

Yhtäkkiä se ei enää näytä metsältä, vaan on kuin katsoisin kaukoputkella valovuosien taakse, tähtisumuun, joka ha­joaa vihreän sävyiksi. Siellä kajastaa menneisyys, maailma, joka on lähes kadonnut, mutta lähettää vielä heikkoja signaaleja, kerran komeasti loistanutta valoa. Siristän silmiäni. Haluan syvemmälle tuohon maailmaan. Haluan uskoa siihen. Ja niin kuvittelen taas kerran väsyneen haaveeni: että olisi vielä metsiä, silmien ja jalkojen kantamattomiin luonnontilaisia metsiä, joissa saisin vaellella viikkoja ja vuosia ymmärtämättä täysin kaikkea, päätymättä koskaan kahta kertaa samaan paikkaan.

Sitten kuulen nimeäni huudettavan. Yhteys menneisyyteen katkeaa.

”Joo! Mä tuun!” huudan takaisin, ja metsän pehmeä arkkitehtuuri sieppaa ääneni. Saan vielä viimeisen aavistuksen: tältä se varmaankin kuulosti. Tältä sen täytyi kuulostaa, kun ihmiset huusivat toisilleen tuhansia vuosia sitten näissä samoissa metsissä. Tai kun Simeoni huusi Lauria.

Lähden ääntä kohti, ja pian puiden välistä näkyy Heikki Willamon hahmo. Hän on palannut omalta jaloittelultaan ja odottelee pienellä hiekkatiellä. Olemme Sinivuoren luonnonpuistossa, yhdessä Etelä-Suomen harvoista aarniometsistä.

Olemme ajautuneet erilleen, sillä olen lähtenyt seuraamaan pohjantikan ääntä.

Sinivuoren rauhaa. Kuva: Heikki Willamo

Kyp, se on sanonut metsästä, aivan läheltä, hiljaa. Olen lähtenyt etsimään lintua, vaikka ensi askeleista olen ollut varma, että en sitä tässä viidakossa tavoittaisi. Mutta se on lintu, jonka aina haluan nähdä. Vanhan metsän sielu, jonka ääntä tunnen mieluisaa velvollisuutta seurata.

Ja kun tikka sitten on vaiennut, kadonnut metsän kerroksiin, olen yhtäkkiä huomannut olevani yksin vihreässä huoneessa, joka on kalustettu epätavallisen suurilla huonekaluilla. Mutta minua ei harmita. Löytäisimme uusia tikkoja ennen päivänlaskua etelän metsissä.

Pohjantikka suosii vanhoja metsiä. Kuva: Juha Kauppinen.

Korpikolvan mailla

Hyönteistieteilijä Carl Sahlbergin retkipäiväkirjat vuodelta 1828 ovat yhdenlainen legenda. Luin niistä ensi kerran edesmenneen akatemiaprofessori Ilkka Hans­kin teksteistä. Hanski oli kaivanut esille Sahlbergin muistiinpanot Yläneen Kolvaan metsästä, jossa maineikas Sahlberg löysi kahden vaivaisen kesäpäivän aikana opiskelijoidensa kanssa hämmästyttävän valikoiman kovakuoriaislajeja.

Paitsi että seurue löysi yhden entuudestaan koko maailmalle tuntemattoman kovakuoriaislajin, joka sittemmin sai nimekseen korpikolva juuri Kolvaan metsän mukaan, muistiinpanoihin päätyivät 17 muuta lajia, joista yksi on sittemmin hävinnyt sukupuuttoon koko Suomesta, neljä on uhanalaisia ja kahdeksan on kadonnut kokonaan tai lähes kokonaan Etelä-Suomesta.

Siristän silmiäni. Haluan syvemmälle tuohon maailmaan.

Sahlbergin lajilista on merkittävä kurkistus menneeseen, siihen, miltä etelän metsissä näytti parisataa vuotta sitten.

Tuolle Kolvaan aarniometsälle, jonka Sahlberg itse omisti, kävi muuten sittemmin hieman oudosti: Sahlberg hakkautti sen ja perusti tilalle hedelmätarhan nimeltä Huvitus. Se on yhä olemassa Säkylän Pyhäjärven länsirannalla.

Kolvaan metsän kohtalolla on symbolista merkitystä. Toki Sahlbergin ratkaisu kuvastaa 1800-luvun esteettisiä ihanteita: omenatarha upean luonnonmetsän tilalle? No totta kai!

Toisaalta meidän on käsitettävä, että aarniometsät eivät Sahlbergin elinaikana olleet tarunomaisine kovakuoriaisyhteisöineen mikään harvinaisuus. Niitä oli jäljellä paljon, vaikka Suomessa oli poltettu kaskia vuosisatoja ja hakattu metsiä kiihtyvään tahtiin koko 1800-luvun alku. Taajamien ympärillä oli jopa pulaa tukkipuusta, mutta missä vain kulkija jaksoi kävellä vähän kauemmaksi asutuksen piiristä, takamaille, hän tuli väistämättä luonnontilaisiin aarniometsiin. Oikein laajoja sellaisia oli jäljellä esimerkiksi Suomenselän harvaan asutulla vedenjakajalla ja Pielisen takaisissa erämaissa.

Metsät eivät tietenkään olleet yhtenäisiä, eivätkä kaikki vanhojakaan. Oli palaneita alueita, ehkä kaskista karanneita tai salaman synnyttämiä. Mutta oleellista oli, että valtavan laajat metsäalueet saivat kasvaa rauhassa.

Suomen metsistä on löydetty yli 20 000 lajia, ja vaikka ei ole yhtään metsää, jossa ne kaikki eläisivät, metsissä on paljon elämää, joka on sopeutunut miljoonien vuosien aikana elämään valtavan tarkasti tietynlaisessa puussa, tietynlaisessa paikassa, ja tällä elämällä kestää kauan kerrostua metsiin.

Raidankeuhkojäkälää ja haavankääpä. Kuva: Heikki Willamo

Metsä ei ole valmis sadassa vuodessa. Elämällä on jatkuva pyrky uusiin paikkoihin, mutta se kestää aikansa. Kovakuoriainen lentää surahtaen metsässä aurinkoisena kesäpäivänä. Käävät pössäyttävät itiöitä ilmoille. Nämä päätyvät erilaisiin paikkoihin, joista likikään kaikissa ne eivät voi asettua elämään, koska niiden sopeumat eivät ole riittävän hyviä juuri siihen paikkaan.

Ne joutuvat väistymään toisten elämänmuotojen tieltä, joilla on vallitseviin oloihin paremmin sopivat piirteet. Ja tulee uusia yrityksiä, uusien lajien surahduksia ja pössähdyksiä, joiden avulla voi levitä vain tietyn matkan yhdessä kesässä. Jos vaikka 200 vuotta odotellaan, sitten erilaiset elämänmuodot ovat ehkä jo ehtineet kerrostua mukavasti. Metsään ovat kerinneet saapua ne kaikki elämänmuodot, jotka sillä seudulla sattuvat olemaan tarjolla, katalogissa, tyrkyllä asettumaan osaksi juuri sen metsän rikasta eliöyhteisöä.

Metsän syntymä on siis hidas. Ja juuri sen nykypäivänä kaikkialle yltävä metsänhoito estää.

Nyt Suomen metsien ikärakenne on tyystin toinen kuin 1800-luvulla. Valtaosa metsistä on nuoria. Varttuneet metsät on korvattu taimikoilla, ja niistäkin kasvavat talousmetsät hakataan Etelä-Suomessa 60–80 vuoden välein tai jopa nopeammin.

Näissä oloissa metsä ei ehdi edes syntyä, kun se jo hävitetään.

Kotinen, Vesijako, Sinivuori

Luonnontilaisia metsiä, niitä, joista Sahlberg seurueineen löysi kovakuoriaisaarteensa, on jäljellä enää kolmisen prosenttia koko Etelä-Suomen metsäpinta-alasta.

Näistä syistä innostuin pari vuotta sitten kotiseutuni vanhoista metsistä. Hämeen ja Pirkanmaan rajaseuduilla on muutamia aarniometsiä hakkuiden ja talousmetsien keskellä. Nuo metsät ovat tietysti monelle upeita luonnonmuodostelmia, jopa pyhä paikka. Minulle ne ovat dokumentti. Dokumentti, joka hiljaisella voimalla todistaa, että tuo maailma, jossa Sahlberg teki retkensä aurinkoisina päivinä 1800-luvun alkupuolella, on oikeasti ollut olemassa. Ja uskon, että jos toimimme oikein, voimme sen vielä elvyttää.

Kaksi näistä metsistä Lammin Evolla, Kotisten aarnialue ja Sudenpesänkangas, ovat kaikille avoimia retkipaikkoja. Kaksi muuta, Padasjoen Vesijako ja Oriveden Sinivuori, ovat luonnonpuistoja, yleisöltä suljettuja ja jo sellaisenaan kiehtovia reservaatteja.

Olemme alittaneet puomin aamun varhaisina tunteina ja tulleet hiekkatielle, joka kulkee Vesijaon luonnonpuiston läpi. Heikki Willamo sihtaa kameransa läpi komeaa, iäkästä sekametsää.
”Tässä olis seitsemän veljestä voineet kulkea!”, sanon naurahtaen. Onneksi retkikaveri on tuttu ja vähän hassu samalla tavalla kuin minäkin, ja varmaan juuri siksi vapaudun puhumaan tällaisia.

Metsä on eri-ikäisrakenteinen: siellä on kaiken ikäisiä puita pienestä taimesta jättiläisiin, jotka saattavat olla vaikka parisataavuotiaita. Ja siellä on monia puulajeja, kuusia, mäntyjä, koivuja, joitain haapojakin, vaikka vähemmän täällä Vesijaossa kuin eräissä muissa aarniometsissä. Metsä on siis monilajinen. Ja kaikki nämä erilajiset, eri-ikäiset puut elättävät seuralaisinaan omanlaistaan lajistoa, juuri sitä yhteisöä, yli 20 000 lajia, jotka Suomen metsissä elävät.

Kotisten aarialueella erityistä ovat haavat.

Astumme tieltä metsän puolelle, jättiläisten katveeseen. Ei ole sanottua, että näin voimme tehdä, sillä tämä on luonnonpuisto, ja lain mukaan täällä ei saa astua tieltä sivuun. Mutta meillä on lupa, Metsähallitukselta hankittu tätä juttua varten, näiden luonnon dokumenttien tarkastelua varten.

Jossain kohdassa Willamo pysähtyy kuvaamaan. Jättiläiskuusia, kilpikaarnamäntyjä. Kaatuneita mammuttipuita, joiden kylkiä pitkin elämä versoo ja kipittää. Kuvauksellista kuin mikä!
”Metsä on vaikea kuvattava”, Willamo sanoo kuitenkin. ”Ellei vaikein kaikista.”

Esimerkiksi puiden koko: se katoaa kuviin. Se, minkä silmä näkee mahtavaksi, ei aina antaudu kameralle. Huomasin sen kerran itsekin täällä Vesijaolla: paikassa, jossa kuuset olivat poikkeuksellisen jyhkeitä, mittailin niiden ympärysmittoja, ja totesin, että siinä oli yli kymmenen minun syliäni suurempaa runkoa. Mutta kun otin näkymästä kuvan, puut muuttuivat riu’uiksi muiden joukossa.

Metsässä on paljon sellaista, joka on itse koettava.

Tämän juuri Willamo on huomannut pian 30 vuoden metsändokumentoijan urallaan. Ensimmäinen puhdasverinen metsäkirja, Haukkametsä, ilmestyi 1998, ja uusin, retrospektiivinen Metsä minussa, tänä vuonna. Valokuvaaminen on hidasta rakentamista. Ensin on käsitettävä, mitä näkee, kun sulkee silmänsä, saatava ote omasta suhteestaan metsään. Vasta sitten sen voi vangita kuviin.

”Alkaa mennä hankalaksi”, Willamo sanoo.

Kun kello on jo kymmenen, aikaisen aamun kauniiden valojen taika on tiessään. On liikaa valoa ja vääränlaista, turhan terävää, sellaista joka saa metsän näyttäytymään valon ja varjon kontrastikkaana sekasotkuna kuvissa.

”Tulen tänne vielä sitten itsekseni uudelleen kuvaamaan”, Willamo sanoo, ”ehkä parikin kertaa.”

Joten lähdemme pitämään siestaa metsäretkeilystä keskipäivän kovan valon tunneiksi. Vietämme lounastauon Kuhmoisten kirkonkylällä, joka on kätevästi matkan varrella Padasjoen Vesijaosta kohti Evon retkeilyaluetta Hämeenlinnan Lammilla.

Evon Kotisiin saavumme illansuussa. Metsä sijaitsee kahden järven, Valkea- ja Musta-Kotisen ympärillä. Järvien välissä on korpista, kosteaa painannetta, rinteessä valtavia jättiläispuita. Ja kaikkialla, niin kuin luonnonmetsässä lähes aina, suuri osa puista on kyljellään maassa. Täällä kuolema on osa elämää.

Evon Kotisten aarnialue. Kuva: Heikki Willamo

Kotisten aarnialueella erityistä ovat haavat. Niitä on täällä enemmän kuin ehkä missään toisessa vanhassa sekametsässä Suomessa. Kuolleiden mammuttihaapojen kuoren alla elävät myös punahäröt, harvinaiset, kirkkaanpunaiset kovakuoriaiset, joita tavataan koko Suomessa vain täällä ja Kärppäjärven vanhassa metsässä muutaman kymmenen kilometrin päässä.

Kotisten alue, järvet ja metsät, tunnetaan erityisen hyvin, koska Helsingin yliopiston ja valtion tutkimuslaitosten tutkijat ovat systemaattisesti selvitelleet niiden saloja kymmenien vuosien ajan.
Siksi Kotisten haapojen suurelle määrälle on myös numeerinen viite: haapoja on täällä 277 kappaletta hehtaarilla, kun niitä ympäröivillä talousmetsäalueilla on 2,7 hehtaarilla. Eri-ikäisten haapojen jatkumo on ollut Kotisissa satojen vuosien ajan katkeamaton ja punahärö on täällä selvinnyt, kun se on miltei kaikkialta muualta Suomesta ehtinyt hävitä metsien murroksessa.

Ajatus, josta en päässyt eroon, oli se, että etelässä metsät ovat erityisiä. Että metsät, jotka ovat liki kadonneet Etelä-Suomesta, ovat erilaisia kuin metsät jo hiukankaan pohjoisempana. Ja että kun nuo metsät on miltei hukattu, on hukattu luonnon ainutlaatuisia yhdistelmiä. Eteläsuomalaista vanhaa metsää ei voi korvata suojelemalla metsiä vaikkapa Keski-Suomessa, vaan ne metsät siellä ovat ihan oma juttunsa.

Suomi on pitkä maa, ja metsävyöhykkeitä on useita.

Aivan eteläisimmällä rannikolla, Helsingistä Turkuun, on hemiboreaalinen vyöhyke, joka on vähän kuin kaistale Viroa tai Etelä-Ruotsia meille pudotettuna. Sitten ovat eteläboreaalinen, keskibo­reaalinen ja pohjoisboreaalinen havumetsävyöhyke, joissa on omat vähittäin muuttuvat piirteensä.

Vaikkapa Kainuussa, keski- ja pohjoisboreaalisen metsävyöhykkeen rajoilla, vaikutelma metsässä on toinen kuin etelän metsissä, kuuset kapoisia, harvemmassa. Ja Lapissa maisemaa reunustavat kuuluisat kynttiläkuuset. Ne ovat samaa lajia kuin etelässä, mutta paikallisesti sopeutuneita suureen lumikuormaan kapealla muodollaan.

”Etelän luonnonmetsät ovat järeäpuustoisempia, runsaspuustoisempia ja sulkeutuneempia kuin Lapin metsät”, sanoi Petri Keto-Tokoi metsätutkijan kielellä, kun hain selkänojaa ajatuksilleni. Keto-Tokoi on Tampereen ammattikorkeakoulun lehtori ja toinen palkitun Suomalainen aarniometsä -kirjan kirjoittajista.

Etelän metsissä on eliölajeja enemmän, ja ne ovat merkittävältä osin eri lajeja kuin pohjoisessa. Tämänkin Keto-Tokoi kertoi. Mutta halusin tietää tarkemmin.Kirjoitin Luonnontieteellisen keskusmuseon sammaltutkija Sanna Laaka-Lind­bergille ja pyysin listaa sammal­lajeista, joita elää Etelä-Suomen kuusivaltaisissa vanhoissa metsissä, mutta ei Lapissa. Näitä ovat esimerkiksi erittäin uhanalaiset etelänraippasammal, kantopaanusammal ja kalliokaulussammal sekä äärimmäisen uhanalaiset hitupihtisammal, kantopihtisammal ja kantokinnassammal.

Petri Ahlrothilta puolestaan kysyin, mitkä kovakuoriaisistamme ovat sellaisia, että niitä eläisi vain Etelä-Suomen metsissä, ei Lapissa. Ahlroth on Suomen ympäristökeskuksen biodiversiteettikeskuksen johtaja ja vihkiytynyt useiden hyönteisryhmien tuntija.

Etelän kovakuoriaisia ovat esimerkiksi kulokauniainen, korpikolva, karvakukkajäärä, nahkuri, lahokapo ja liekohärkä, kaikki joko uhanalaisia tai lähes kadonneita lajeja, joita on ennen tavattu Etelä-Suomen vanhoissa männiköissä ja kuusikoissa, ja kulokauniaisia paloalueilla. Mitään niistä ei tavata Lapissa.

Korpikolva. Kuva: Teemu Rintala

Liekohärkää, joka viihtyy vanhoissa kuusimaapuissa, eli ennen siellä täällä Etelä- ja Keski-Suomessa, ja harrastajat ja tutkijat ehtivät nämä populaatiot löytää ennen kuin ne yksi kerrallaan katosivat. Nyt liekohärkä elää koko Suomessa enää Koivusuon luonnonpuistossa itärajalla. Se on huono leviämään.

”Se mieluiten kävelisi seuraavalle sopivalle maapuulle”, Ahlroth kuvaili liekohärän elämää.

Miksi tällainen huonosti liikkuva elämänmuoto on olemassa? Miksi liekohärkä ei lennähtäisi tai juoksisi nopeasti uusille puille?

Koska sen ei ole koskaan miljoonien vuosien aikana tarvinnut tehdä niin.
Sen ei ole tarvinnut investoida hyvään liikkumiskykyyn, koska uusi asuinpuu on löytynyt aina kävelymatkan päästä. Oikeassa metsässä on kaatuneita, eriasteisesti lahonneita puita sikin sokin.

Liekohärälle on tärkeää se, miltä metsä näyttää. Ja sitä ennen ovat eläneet omina aikakausinaan kymmenettuhannet muut lajit. Metsiä on ollut maapallolla 380 miljoonaa vuotta, pohjoisia, havupuuvaltaisia taigametsiäkin jo 10–20 miljoonaa vuotta. Vasta äskettäin, viime vuosisadalla Etelä-Suomen hallitsevaksi maisemaksi tuli ihmisen hoitama talousmetsä. Tämän myötä metsien lajit ovat alkaneet kadota: 200 vuodessa on hävinnyt 88 lajia, uhanalaisia lajeja metsissä on yli 800.

Sata tai parisataa vuotta on evoluutiolle liian lyhyt aika, jotta lajit olisivat ehtineet sopeutua ihmisen metsiin. Siksi ne ovat kadonneet kokonaan tai niistä on jäljellä rippeet näissä etelän metsien saarekkeissa kuten Kotisissa, Vesijaolla, Sinivuoressa ja Koivusuolla.

Todellinen metsä on täynnä puuta

Etelä-Suomen luonnontilaisissa aarniometsissä kasvoi tyypillisesti paljon puuta. Kaikkein runsaimmista metsistä ei tosin ole enää vähiäkään dokumentteja jäljellä. Ne on kauan sitten raivattu pelloiksi.

”Kotisten aarnialue on toki hyvä esimerkki, mutta ei missään nimessä riittävä”, kertoi Timo Kuuluvainen, Helsingin yliopiston metsätutkija, toinen Suomalainen aarniometsä -kirjan tekijöistä.
”Nyt peltoina olevat alueet olisivat metsinä erilaisia”, hän sanoi viitaten kaikkein rehevimmillä paikoilla kasvaneisiin metsiin. ”Niillä puustomäärät voisivat olla paljon suurempia.”

Mutta on näissä jäljellä olevissa etelän metsissäkin paljon puita. Vesijaolla on mitattu hehtaarilta 700 kuutiota puuta. Se on paljon. ”Runsaspuustoiseksi” kutsutaan Suomessa virallisesti metsää, jossa puuta on yli 300 kuutiota hehtaarilla.

Yhden suusta suuhun kulkeneen legendan mukaan Sinivuoren luonnonpuistossa metsäylioppilaat olisivat mitanneet puuta jopa yli tuhat kuutiota hehtaarilla, mutta tätä tietoa en ole saanut varmistettua. Se voi olla tarua, mutta ei ehkä mahdottomuus.

Loppukesästä, yhtenä sateisena päivänä, palasin noihin metsiin, Vesijaolle ja Sinivuoreen. Tällä kertaa otin mukaani Jyväskylän yliopiston tutkijan, Panu Halmeen. Minua kiinnosti, onko metsälajeillamme toivoa. Niitä kyllä autetaan. Metsiä ostetaan suojeluun valtion Metso-ohjelmalla. Talousmetsiin on luonnonhoidon nimissä jätetty 1990-luvulta lähtien riistatiheikköjä ja lahopuuta.

Onko näistä toimista pelastamaan etelän metsien erityistä lajistoa?

Kuvioita kaarnan alta. Kuva: Heikki Willamo

Vesijaon luonnonpuiston länsilaidalla Halme pysähtyi ja nojasi lähemmäksi monisatavuotiasta männynkeloa, ikään kuin vain näyttääkseen, että täältä sitä löytyy, diversiteettiä.
”Nokineuloja”, Halme sanoi.

Kumarruin katsomaan. Kelon kyljessä törrötti pystyssä aivan pieniä, mustia neuloja, niin kuin siilitukkaa harvassa ja jokaisen ”hiuksen” päässä nuppineulan pompulakärki. Nokineula symboloikoon tuntemattomuutta.

Nokineuloista tiedetään, että niitä on useita eri sukuja. Ja että niihin kuuluu sekä sieniä että jäkäliä. Oikeastaan niillä ei ole edes virallista suomenkielistä nimeä, mutta tutkijat puhuvat nokineuloista tai -nuppisista. Nokineulojen lajimäärää ei tiedetä. Ne ovat metsien kätkettyä diversiteettiä, johon saisi nykyistä useampi tehdä tutkimusmatkojaan.

Nokineuloista jotkin hajottavat pihkaa tai tervaa, Halme kertoi. Näin ne avaavat tietä muille hajottajille murtamalla männyn pihkapuolustusta.

Kelon kyljessä törrötti aivan pieniä, mustia neuloja.

Halme kertoi pikku kokeestaan: kun hän teki tutkimusta Keski-Suomen Muuramen Kuusimäen vanhassa metsässä, omassa ”kulttimetsässään”, hän viritti toisten tutkijoiden kanssa metsään itiöiden keräimen. Kevään ja syksyn 2010 välillä keräimeen ei tullut yhtäkään nokineulojen itiötä. Se oli erikoista, ja voi kertoa esimerkiksi siitä, että niiden itiöt leviävät vain eläinten mukana.

”Jonkun kovakuoriaisten mahakarvojen tai ehkä pohjantikan pyrstösulkien mukana. Siis ehkä”, Halme tähdensi.

Tikka, vanhan metsän sielu, lehahtaisi rungolta toiselle, auttaisi hitaampia eläviä leviämään uusiin paikkoihin.

Toisessa tutkimuksessa Halmeen työryhmä vuoli nokineulakasvustosta palan pois. Kun vuoltua kohtaa palattiin katsomaan viiden vuoden päästä, siihen ei ollut vieläkään kasvanut uusia nokineuloja, vaikka niitä kasvoi kaikkialla ympärillä. Metsän verkkaisuus!

”Jos mun pitäisi veikata kokonaisia eliöryhmiä, jotka metsätalous saattaa hävittää, nokineulat voisivat olla semmoinen”, Halme sanoi. ”Ehkä.”

Vesijaon aarniometsän uumenissa Halme ilahtuu.”Katos, siinä on pohjanrypykkä.”

”Se on malliesimerkki lajista, johon luonnonhoito tepsii”, Halme sanoi. Kirjoitin tämän sateen kastelemaan vihkooni.

Pohjanrypykkä oli ennen vaarantunut, uhanalainen kääväkäslaji. Uusimmassa uhanalaisuusluokittelussa se on elinvoimainen. Se on pelastettu.

”Pohjanrypykkä vaikuttaisi olevan laji, jolle riittää iso kuusilahopuu. Ja piste. Siis vaikka talousmetsän säästöpuuryhmät, vaikka keskellä hakkuuaukkoa.”

Evoluutio on tehnyt joistain lajeista tällaisia, että metsätalouden luonnonhoito auttaa niitä. Hyvin suurta osaa ei luonnonhoito auta. Luonnonvalinta ei varaudu tulevaan, se karsii tässä ja nyt. Siksi metsätalous on syössyt monet pitkälle erikoistuneet lajit tuhon tielle.

Pohjanrypykkäkin on erikoistunut, mutta ei niin erikoistunut.

”Jos hakkuukypsä, 80-vuotias metsä suojellaan, ja kuluu 20 vuotta ja myrsky kaataa vähän puita, tälle se jo riittää”, Halme sanoi osoittaen pohjanrypykkää.

Suomen metsistä on tavattu yli 20 000 lajia. Onko jossain listaa lajeista, joita luonnonhoito auttaa?

”Ei”, Halme vastasi. Myöskään sitä ei tarkkaan tiedetä, mitä lajeja luonnonhoidolla ei voi auttaa.

”Mutta paljon niitä lajeja on. Uskaltaisin väittää, että suurin osa metsien erittäin uhanalaisista ja äärimmäisen uhanalaisista lajeista on sellaisia, joita luonnonhoito ei auta, vaan ne vain yksinkertaisesti tarvitsevat luonnontilaista, kauan rauhassa kasvanutta metsää. Ja sitten on ne lajit, joista ei tiedetä vielä edes sitä, ovatko ne uhanalaisia vai eivät.”
Halme kääntää puheen nokineulaan.

”Miten sä autat tollaista lajia luonnonhoidolla? Et mitenkään. Mikään luonnonhoitotoimenpide ei auta sitä. Mikään lahopuulisä ei riitä. Täytyy olla 200–300-vuotias mänty, joka saa kuolla rauhassa pystyyn. Siis kelo. Sellaisia ei synny nykyisiin talousmetsiin, valitettavasti.”

Mitä nyt pitäisi tehdä? Ekologisesti katsottuna se on melko selvää: Kaikkien noiden Etelä-Suomen jäljellä olevien dokumenttien, aarniometsän sirpaleiden, ympärille pitäisi nopeasti perustaa suojelumetsiä. Tässä tavoitteessa auttaa nyt istuvan hallituksen esitys perustaa kansallispuisto Evolle.

Se olisi lottovoitto näille etelän metsien harvinaisuuksille, kuten Kotisten aarnialueen punahäröille. Aarnialueiden ympärille varttuisi vähitellen, jo lähivuosikymmeninä, metsiä, joihin herkinkin elämä voisi levitä, ja sen elon jatkuminen ja säilyminen etelän metsissä ei olisi niin ohuen langan varassa. Jollain aikavälillä nuo lajit voisivat hiljalleen alkaa levittäytyä yhä laajemmalle Etelä-Suomeen metsiin, joista ne ovat kadonneet. Koska suuri osa tästä aarnioiden elämästä on hitaasti ja huonosti leviävää, nämä leviämisalueet saisivat olla aivan noiden aarniometsien kyljessä. Ja siitä eteenpäin, metsäkuvio kerrallaan!

Sinivuoren peikkometsää. Kuva: Heikki Willamo

Nyt tätä järkevää toimintaa ei juuri ole. Esimerkiksi Vesijaossa, Padasjoella, Metsähallitus hakkasi joitain vuosia sitten vanhan kuusikon hyvin lähellä luonnonpuiston pohjoisrajaa.

Näin ei pitäisi tehdä. Näin toimien noiden aarniometsien eliöiden populaa­tiot jäävät yhä etäisemmiksi, yhä eristyneemmiksi muusta maailmasta, kunnes ne kuihtuvat ja katoavat kokonaan, niin kuin pienille, eristäytyneille populaatioille tutkitusti on tapana käydä. Ja tämä on monimuotoisuuden suojelemista ajatellen aivan älytöntä, ja se tulee kasvattamaan metsien kadonneiden lajien listaa Suomessa. Sen sijaan pitäisi toimia niin, että nuo lajit pääsisivät leviämään uusiin paikkoihin, ja mitä lähempänä näitä uusia paikkoja olisi, sen useammalle lajille niistä olisi apua.

Jälkinäytöksissä on tapana sanoa jotain rohkaisevaa. Ja siksi sanon, että uskon, että tässä asiassa tulemme toimimaan viisaasti.

Uskon, että etelän metsien lajeja saadaan pelastettua. Nyt niiden puolella on jotain, mitä ei aiemmin ole ollut: yleinen mielipide, kulovalkean tavoin leviävä tahto pelastaa ja säästää elämän monimuotoisuutta.

Juha Kauppinen on toimittaja ja kirjailija. Jutun kirjoittamisen saatiin Suomen luonnonsuojelun säätiön apuraha. Jutun metsäkuvat ottanut Heikki Willamo on luontokuvaaja ja -kirjailija.

AarniometsätevokorpikolvaKotinenPohjantikkaSiivuoren luonnonpuistoSinivuoren luonnonpuistovanhat metsätVesijaon luonnonpuisto

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!