Käännän auton kajaanilaisen omakotitalon pihaan. Paikka on lähellä Talaskangasta, jossa käytiin 1980-luvun lopulla tiukkaa vääntöä luontoarvoiltaan arvokkaiden metsien hakkuista.

Talo on iso, ja pihalla omassa tarhassa haukkuu kaksi koiraa tervehdyksensä minulle. Nousen portaat ylös ja kolkutan oveen. Hetken kuluttua sen avaa vanhempi herrasmies, joka toivottaa minut tervetulleeksi.

Ilmo Juntunen on tarkkaillut ystäviensä kanssa lähialueen ahmoja jo kymmeniä vuosia, ja hänellä on teorioita muun muassa ahman tulevaisuuden levittäytymisestä Suomessa. Itse olen pitkään nisäkkäitä tutkinut biologi, ja Juntusen teoriat kiinnostavat minua ammatin vuoksi.

Tiedän omasta kokemuksesta, että silloin tällöin kulkija saattaa metsässä tai tunturissa törmätä erikoiseen jälkijonoon: isot tassut suhteellisen lyhyin hypyin tekevät lumeen telaketjumaisen jäljen. Ahman jälkeä, tuorettakaan, ei välttämättä kannata lähteä seuraamaan eläimen näkemisen toivossa, koska ahma kulkee melko kovaa vauhtia ja todella pitkiä matkoja.

Jos jälkiä löytyy enemmän, saattaa jossain lähellä olla kuollut poro, jota ahma käy syömässä. Pakkanen on hyvä keino säilyttää liha syömäkelpoisena, eikä eläimen tarvitse lähteä metsästämään itse pitkään aikaan.

Ahma on näätäeläimiin kuuluva peto, ja pienikokoisin suurpeto Suomessa. Etenkin poronhoitoalueella ahmaa on vihattu, koska se saattaa hyvissä olosuhteissa tappaa useita poroja kerralla. Raadonsyöjänä se kuitenkin pystyisi käyttämään lopulta kaikki tappamansa porot.

Peurat kuuluvat ahman ruokavalioon, mutta monesti sarvipään on kaatanut jokin toinen peto. Tämä metsäpeura kuoli kiimataistelussa. Kuva: Antti Leinonen

Tuntureilta taigametsiin

Ilmo Juntunen on koulutukseltaan metsänhoitaja. Eläkkeelle siirtymisen jälkeen hänen kiinnostuksensa metsiä kohtaan ei ole suinkaan laimentunut.

Heti tervehdysten jälkeen siirrymme keskustelussa Ilmon intohimon kohteeseen – ahmaan. Hänen mielestään kirjoitukset ahman kömpelyydestä ja siitä, että kyse on arasta erämaan pedosta, ovat molemmat liioittelua.

Juntunen tuttavineen on jo vuosien ajan kerännyt ahmoista karvanäytteitä omanlaisella karvankeräilijällä. Näistä kerätyistä karvoista voisi saada tietoa ahmojen sukulaisuussuhteista ja vaelluksista.

Kerron olevani innokas näkemään Juntusen ja kumppaneiden ahmamaastot. Hän kuitenkin toppuuttelee ja kutsuu sisälle taloon juomaan kaffet ensin.

Jos kysyttäisiin suomalaisilta, missä ahma elää ja mitä se käyttää ravinnokseen, keskimääräinen vastaus olisi varmaankin tunturialueet, joissa laji saalistaa poroja. Tällaista ajatusta on ylläpidetty muun muassa oppikirjoissa viime vuosikymmeninä.

Ahma on maineestaan huolimatta melko kehno saalistaja.

Totuus on kuitenkin hieman toisenlainen. Tällä hetkellä arvioidaan, että selvästi yli puolet Suomen ahmoista elää poronhoitoalueen eteläpuolella, ja pohjoispuolellakin asuvista eläimistä suurin osa viihtyy lähinnä metsissä. Tuntureilla porot ovat ahmalle tärkeä ravintokohde, mutta vain harvoin se itse saalistaa niitä.

Lisääntymisaikaan, ja silloin kun ahmat sattumoisin kohtaavat toisensa, ne päästelevät erilaisia mörinöitä ja murinoita. Pentujen seurassa ahmaemolla on käytössä omat äänensä, joiden on arveltu sekä kertovan pennuille emon läsnäolosta että rauhoittavan niitä.

Äänet eivät kuitenkaan ole ahmojen keskeisin kommunikointimuoto, vaan tuoksut.

Näätäeläimille tyypillisesti niillä on hyvin kehittyneet anaalirauhaset, joiden eritteellä ne merkitsevät oman reviirinsä. Samansukupuoliset yksilöt eivät tule toimeen keskenään, ja siksi reviirien merkkaus on tärkeä viesti naapurille.

Kuten monilla muillakin näätäeläimillä, ahmoilla sukupuolet eroavat kooltaan merkittävästi toisistaan. Ahmaurokset painavat keskimäärin lähes kolmanneksen enemmän kuin naaraat. Aikuisten ahmojen paino vaihtelee kahdeksasta jopa kolmeenkymmeneen kiloon.

Viime vuosikymmeninä ahmoja on nähty enenevässä määrin poronhoitoalueen eteläpuolella ja muutamia on havaittu aina Varsinais-Suomessa asti.

Ahmat eivät suinkaan ole siirtyneet poronhoitoalueelta etelämmäksi pelkästään omin jaloin. Muutama vuosikymmen sitten päättyneissä siirtoistutuksia tuolloinen riistan- ja kalantutkimuslaitos pyydysti ja siirsi parikymmentä ahmaa erämaisille alueille Pohjanmaalle ja Keski-Suomen pohjoisosiin.

Siirrot, ja tietysti myös ahmojen omatoimiset vaellukset, ovat toimineet hyvin. Nykyisin peräti 250 arviolta 390 maassamme elävästä ahmasta elää poronhoitoalueen eteläpuolella.

Ahma kätkee löytämänsä ravinnon jopa sisaruksiltaan. Kuva: Antti Leinonen

Karva-ansoilla leviämisen seurantaa?

Ilmo Juntusen talo huokuu elämänkokemusta. Eränkäynti- ja muistoesineet kielivät hyvin runsaista matkailukokemuksista ympäri maailman. Erityisesti afrikkalaisia esineitä on Ilmon kodissa paljon.

Kahvipöydässä hän aloittaa pitkän alustuksen ahmoista. Ilmo puhuu metsäahmojen ja tunturiahmojen eroista sekä siitä, että tulevaisuudessa muun muassa Lounais-Suomessa tulisi varautua ahmojen määrän lisääntymiseen.

Tämä siksi, että ainakin tällä hetkellä ahmoille sopivaa ruokaa on erittäin hyvin tarjolla etelämpänä. Valkohäntäkauriiden ja metsäkauriiden kannat ovat suurimmat etelä- ja länsirannikolla. Lisäksi Ilmolla on näppituntuma siitä, että alueilla, joilla ahma on runsastunut, ovat supikoirat lähes kadonneet.

Luonnonvarakeskuksen tutkimustulosten mukaan ilveksen on todettu vähentävän supikoirakantaa, ja jos ahmalla on samantyyppinen vaikutus, olisi sen leviäminen eteläiseen Suomeen hyvä asia esimerkiksi vesilintukannoille.

Vielä 1700-luvulla saattoi tavata ahman missä päin Suomea tahansa. Vainoamisen seurauksena se säilyi vain harvaanasutuilla seuduilla Pohjois-Suomessa, ja sielläkin sen kannat olivat hyvin lähellä kuolla sukupuuttoon. Tiukoilla suojelutoimilla laji kuitenkin säilyi, ja viime vuosikymmeninä sen kannat ovat hieman elpyneet.

Ahman liikkeet ovatkin tulevaisuudessa mahdollisesti samansuuntaisia kuin ne ovat olleet susilla viime vuosina. Tämän vuoksi Ilmo ehdottaa minulle tutkimusprojektia, jossa hänen yhdessä tuttaviensa kanssa kehittämiä karvapyydyksiä sijoitettaisiin pohjois-eteläsuunnassa noin 50 kilometrin välein pitkin Suomea.

Kolme tai neljä linjaa voisi olla Juntusen mukaan riittävä määrä. Karvaloukku toimii kuulema erinomaisesti, ja sen avulla saataisiin selville yksilö- ja sukulaisuustasolla ahmojen liikkeet.

Itse pohdin, olisiko karvaloukkujen tiheys riittävä, jotta jonkinlaista kannan koon arviota voisi tehdä… Tiheämmässä olevien loukkujen koenta vaatisi tosin hurjan määrän kokijoita.

Ilmo Juntunen on seurannut ahmoja jo kymmeniä vuosia. Kuva: Paavo Hellstedt

Ilmo Juntunen on myös sitä mieltä, että suomalainen metsäahma ja tunturiahma poikkeavat toisistaan niin paljon, että ne tulisi pitää erossa toisistaan, eikä esimerkiksi siirtoistutuksilla sekoittaa populaatioita.

Tässä voi olla perää – osittain. Ahman käyttäytyminen eri populaatioissa saattaa kyllä poiketa, mutta tällä hetkellä tiedeyhteisössä on vankka yksimielisyys siitä, että maailman kaikki ahmat ovat samaa lajia, ja ne pystyvät monipuolisina petoeläiminä sopeutumaan erilaisin ympäristöihin, jos vain resursseja on tarjolla riittävästi.

Anni Koskela teki 2013 Oulun yliopistossa väitöskirjan, jonka mukaan tunturialueiden ja metsäalueiden ahmojen osapopulaatiot ovat lisäksi suhteellisen pieniä, minkä vuoksi geenivirtaa alueiden välillä pitäisi ennemminkin lisätä kuin vähentää.

Arktinen hyeena

Ahmaa kutsutaan monilla eri nimillä. Sana ahma viittaa ahmimiseen, ja lajia onkin kutsuttu jopa vainoavan nälän ruumillistumaksi. Kansantaruissa kerrotaan esimerkiksi, että ahma syö itsensä täyteen, käy puristautumassa kahden puun välissä tyhjäksi ja sitten jatkaa syömistä.

Muita ahman nimityksiä ovat muun muassa osma, kätkä ja karhun neljäs pentu – viimeisin nimi viittaa aavistuksen karhumaiseen ulkonäköön.

Ahma on maineestaan huolimatta melko kehno saalistaja. Se hyötyykin merkittävästi suden saalistamista eläimistä, niin poroista kuin hirvistäkin. Suurin osa ahman ravinnosta tulee raadoista ja pikkunisäkkäistä. Raadonsyöjänä sitä on joskus kutsuttu myös arktiseksi hyeenaksi.

Ahman hurja maine porotokkien tuhoajana on tullut siitä, että se saattaa joskus tappaa kerralla useita poroja. Tämä onnistuu silloin harvoin, kun lumi on niin pehmeää, että se pettää poron alta mutta kantaa vielä ahmaa. Ahmalla on kanta-astujana omaa ruumiinsa kokoon nähden isot tassut, jotka ovat kuin tehdyt lumelle.

Tapettuja poroja ahma voi käyttää ravintonaan pitkälle kevääseen.

Ahman tassut toimivat lumikenkien tavoin. Kuva: Antti Leinonen

Ahmalle lajien välinen yhteistyö on tuttua. Ahma tarkkailee korppeja ja variksia, jotka johdattavat sen susien ja karhujen jättämien raatojen luo. Korpit ja varikset taas hyötyvät ahmasta siten, että ahma avaa ja paloittelee isompien eläinten ruhot, jolloin linnut pääsevät helpommin syömään.

Ahmaan liittyy ristiriita poromiesten intressien ja uhanalaisen lajin suojelutarpeen välillä. Ahmalle on annettu viime vuosina joitain kannanhoidollisia poistolupia poronhoitoalueella. Lisäksi on vahvoja epäilyksiä, että ahmaa salametsästetään jonkin verran.

Ahman ekologinen vaikutus, yhdessä muiden suurpetojen kanssa, on merkittävä monelle muullekin lajille, aina laiduntajista kasveihin ja maaperän ravinteisiin saakka. Esimerkiksi Fennoskandian naaleille suurpedot ovat tärkeitä talven aikaisen selviytymisen kannalta. Susilta ja ahmoilta jää omista saaliistaan aina joitain rippeitä niillekin.

Vanhoina aikoina myös jutaavat saamelaiset jättivät syötävää tunturiin. Nyt suurpedot ovat liki hävinneet alueelta ja porot teurastetaan siististi teurastamoissa, joten naalien selviytyminen talvesta on tullut yhä epävarmemmaksi.

Kainuun ahmamies

Kahvit on juotu ja olemme valmiita lähtemään Ilmo Juntusen pitämille ahmojen ruokintapaikoille.

Ilmo ajaa ensin hyvää pikitietä, mutta pian hän kääntyy liki ajokelvottomalle metsäautotielle. Hän ajaa tottuneesti itselleen tuttua reittiä.

Lopulta pysähdymme ja jatkamme jalan. Ilmon vauhti ei hyydy, vaan hän painelee märässä metsässä kuin hirvi. Taitaa hän kuitenkin hieman hidastaa, kun meinaan jäädä jälkeen.

Saavumme ensimmäiselle ahmojen ruokintapaikalle, jossa on myös piilokoju sekä karva-ansoja.

Ahmoja ei luonnollisestikaan näy, mutta niiden läsnäolon voi kyllä aistia. Sen näkee kuluneista poluista ja kaivetuista kuopista.

Syöttiraadot ovat kaltereilla lukituissa laatikoissa, joista saa kyllä ammennettua apetta, mutta joista ei saa vietyä koko ruhoa pois. Ilmassa leijuu vahva mädäntyvän lihan haju.

Ilmo esittelee karvaloukun, tai oikeastaan kaksi erilaista loukkua. Toinen on puutunneli, jonka reunoilla on teräsharjan piikkejä. Ohi mennessään ahmalta jää karvoja harjaksiin, ja ne voidaan kerätä siististi talteen. Toinen vakuuttavampi karva-ansa on vinoon laitettu männynrunko, jonka puolessa välissä on kaksi pystykeppiä, joihin harjakset on kiinnitetty. Pystykeppien yläpuolella vinorungossa on pultattu haaska. Kun ahma jälleen tavoittelee ruokaa rungolta, se kulkee harjasten ohi.

Täytyy sanoa, että karva-ansat ovat yksinkertaisuudessaan nerokkaita.

Käymme vielä muutamalla haaskapaikalla, ja Ilmo kertoo jatkuvasti sekä ahmoista että ihmisistä, jotka ovat tulleet ympäri maailmaa kuvaamaan kojuista näitä eläimiä.

Huoleton erämaiden kulkuri

Ahma tunnetaan yleisesti todellisena kulkurina. Pesimäajan ulkopuolella se saattaa liikkua lyhyessä ajassa erittäin pitkiä matkoja löytääkseen raatoja syötäväksi.

Altassa, Pohjois-Norjassa, tutkijat panivat ahmalle satelliittipaikantimen ja päästivät eläimen vapaaksi. Vajaassa viikossa se ilmaantui Hetan eteläpuolella oleville Ounastuntureille, jonne on matkaa linnuntietä 180 kilometriä.

Eläin viipyi joitain öitä Ounaksilla ja lähti jälleen liikkeelle. Muutaman päivän päästä se oli Kilpisjärvellä, jonne on matkaa Hetasta 140 kilometriä. Niin liikkuva eläin ahma voi olla.

Pärjäisikö aito erämaan asukas tiheämmän asutuksen liepeillä?

Ahma on yksineläjä, mutta pennut seuraavat emoa synnyinkesästä seuraavaan syksyyn asti. Paritteluaika on kesällä, mutta viivästyneen alkionkehityksen vuoksi poikaset syntyvät vasta seuraavana keväänä. Yleensä naaras saa poikueen joka kevät, mutta heikossa ravintotilanteessa alkionkehitys voi keskeytyä ja naaraan pitää odottaa seuraavaa mahdollisuutta vuoden päähän. Suomessa ahma saa yhdestä viiteen poikasta, tavallisimmin kuitenkin kaksi.

Pennut ovat aluksi avuttomia, ja syntyessään ne painavat alle sata grammaa. Noin kolmen kuukauden iässä emo vieroittaa pennut maidosta, mutta ne seuraavat emoa vielä joidenkin kuukausien ajan.

Vieroituksen jälkeinen aika on erittäin tärkeä ahman poikasille, koska niiden pitää osallistua tarkkaavaisesti emon järjestämiin saalistusopetuksiin, jotta ne osaisivat tulla itsenäisesti toimeen.

Eliöyhteisön tasapainottajaksi

Kun palaamme Ilmon talolle, hän pyytää minua katsomaan karva-ansojen läheisyyteen sijoitettujen riista-kameroiden kuvia.

Riistakameran kellosta huomaamme, että heti poistumisemme jälkeen ahma on tullut karva-ansalle.

Ilmo kertoo, että ahmat kuulevat saapumisemme haaskapaikalle, ja yleensä lähistöllä olevat ahmat tulevat etsimään uusia herkkuja heti, kun ihmisäänet poistuvat.

Hyvästelen Ilmon. Kainuusta kohti pohjoisia tunturialueita ajaessa pohdin suuren näätäeläimen kiehtovuutta ja tulevaisuutta.

Voisiko ennen vihatun ja erittäin uhanalaisen lajin pelastus Suomessa olla siirtyminen etelämmäksi, vai tulisiko sille maalikylillä samantyyppisiä ongelmia, joita susi on kohdannut? Pärjäisikö aito erämaan asukas tiheämmän asutuksen liepeillä?

Vaikka ahma on suurpeto, siitä ei yleensä ole vaaraa esimerkiksi koirille. Toisaalta tiedetään, että ahma voi hermostuessaan ja ahdistetuksi joutuessaan olla hurja peto. Ahman tiedetään karkottaneen muun muassa puuman ja karhun tiehensä.

Kaikkia lajeja tarvitaan, ja erityisesti luonto tarvitsee lajien tasapainon vuoksi petoja, jotka pystyvät saalistamaan suuriakin saaliseläimiä.

Ahma ei ole vain tuntureiden asukki, vaan se on vuosikymmeniä sitten joutunut väistämään ihmisen vainoa. Minä ajattelen, että sen tulisi elää koko maassamme ja pitää osaltaan tasapainossa suomalaista luontoa.

Tervetuloa takaisin.

Kuva: Antti Leinonen