Tuijotan keskipäivän taivasta. On pilvistä, mutta keväinen aurinko loistaa pilvimassan läpi. Valkoista taustaa vasten ei näy mitään. Läheisestä pensasaidasta kuuluu varpusten sirkutus, mutta yksikään linnuista ei pyrähdä näkösälle, mikään ei liiku.

Tunnen kuitenkin selvästi, että taivas ei ole tyhjä. Silmiäni kutittaa. Nenäni vuotaa, ja välillä yskittääkin: Jokakeväinen siitepöly on palannut kaupunkiin. Aivan pian ilman halki matkaavan elonkirjon määrä on räjähtämässä.

Näkymätöntä monimuotoisuutta

Siitepöly on kasvien levittäytymiseen keskittyvä elämänvaihe; se minkä itse tunnen allergiana, on koivulle tuiki tärkeää geenivirtaa alueelta toiselle. Myöhemmässä vaiheessa vuodenkiertoa koivu vapauttaa myös kypsyneet siemenensä tuulen kuljetettaviksi.

Pähkinäpensaan kukka. Kuva: Henri Koskinen / Vastavalo

Siitepölyä ja muita ilmassa matkaavia mikroskooppisia eliöitä kutsutaan joskus ilmaplanktoniksi. Ne täyttävät yllämme avautuvan näennäisesti tyhjän tilan samoin kuin vesien plankton täyttää järvi- ja merivedet.

Tuulen kuljettaman siitepölyn määrää ei hahmota ennen kuin miljoonat hiukkaset laskeutuvat autojen ja terassipöytien pinnoille keltaiseksi matoksi tai rantavesiin paksuksi puuroksi. Moni allergikko tarkkailee koivun ja pähkinäpensaan kukintaa, mutta nuo näköhavainnoiksi asti yltyvät siitepölymäärät ovat peräisin kuusesta.

Alkukesän otollisimpaan siitepölyaikaan kaupunki-ilmassa lentää jopa satoja kasvilajeja, sekä puita että ruohovartisia kasveja.

Leijailijoita ja melojia

Toki myös eläinkunta on edustettuna ilmaplanktonissa. Jos kevät on erityisen lämmin, saattaa pihakoivu yhtäkkiä täyttyä kirvoista, jotka ilmestyvät kuin tyhjästä. Ne lentävät Suomeen etelätuulen mukana Baltiasta saakka suurina pilvinä, jotka joskus näkyvät tutkassakin.

Kaupungin suihkulähteen yllä puolestaan surviaissääsket täyttävät ilman pyörteilevillä parvillaan.

Kaupungin yllä, näkymättömissä, leijuu helposti miljoonia niveljalkaisia. Auringon kuumentama betoni synnyttää ylöspäin kohoavia lämpimiä ilmavirtoja, joiden avittamina hyönteiset lentävät korkealle. Samojen ilmavirtausten varassa surffaavat myös niitä metsästävät tervapääskyt.

Tervapääsky poimii ruokansa ilmasta. Kuva: Ari Seppä / Vastavalo

Kaikilla ilman niveljalkaisilla ei ole siipiä. Esimerkiksi hämähäkit nousevat lentoon silkkirihmojensa varassa. Niitä ei nosta ylös tuuli tai pelkkä ilmavirta, vaan luontainen sähkökenttä, jonka hämähäkit herkästi aistivat. Ilman varaus on positiivinen, kun taas maan ja seittirihmojen varaus on negatiivinen. Oikean hetken tullen hämähäkin erittämä rihmakimppu suorastaan tempaisee otuksen mukaansa poispäin maasta.

Pikkiriikkisimmillä lentävillä hyönteisillä, kuten ripsiäisillä, hiukepistiäisillä, kääpiökuoriaisilla ja pienimmillä mikroperhosilla, on hapsuiset tai sulkamaiset siivet. Kun otus on tarpeeksi pienikokoinen, ilmanvastuksen läpi liikkumisesta tulee enemmän uimisen kuin lentämisen kaltainen suoritus. Silloin keveämpi siipikalusto on näppärämpi kuin isojen hyönteisten laakeat siivet.

Pienimmätkään niveljalkaiset eivät suinkaan vain kulje minne tuuli vie, vaan melovat päämäärätietoisesti ilman halki joko siivillään tai jaloillaan.

Etelätuulet tuovat keväisin Suomeen kirvoja. Kuva: Tommi Kiiskinen / Vastavalo

Elämää sateessa

Sateen jälkeen maailma tuoksuu erityisen elävältä. Maahan iskeytyvät sadepisarat nostavat ilmaan eloperäistä ainesta ja sen molekyylejä, näkymättöminä mutta hajuaistilla havaittavina määrinä. Kasveistakin irtoaa erilaisia tuoksuvia yhdisteitä.

Sateella ilmaan nousee myös eläviä bakteereja ja sieni-itiöitä, jotka leijailevat kosteassa ilmassa aero­soleina vielä taivaan jo seljettyäkin. Toisaalta pilvien korkeudelle nousevat sieni-itiöt puolestaan synnyttävät itse sadetta, kun vesipisarat alkavat muodostua niiden ympärille!

Ilman lajirikkaus heijastelee maaperän lajistoa: vehreän pihakadun ilmassa on enemmän lajeja kuin asfaltoidulla keskusaukiolla. Kosteassa ilmassa on enemmän elämää kuin kuivassa.

Tutkimusten mukaan immuunipuolustuksellemme ja jopa mielenterveydellemme on hyväksi altistua maaperän bakteereille. Hengitä siis syvään aina, kun haistat ilmassa sateen tuoksun.

Kirjoitus on osa juttusarjaa Arkiluonnon aarteita.