Hiidenkirnujen valtakunnassa
Hiidenkirnujentien varrella oleva metsä Askolan kunnassa kätkee upean geologisen nähtävyyden. Siellä on noin hehtaarin alueella 20 hiidenkirnua. ”Tämä on ainutlaatuinen hiidenkirnuesiintymä Suomessa, sillä kirnuja on niin paljon pienellä alueella”, sanoo Askola-seuran puheenjohtaja Asko Jäntti, kun kävelemme puolen kilometrin polkua parkkipaikalta kohti kirnuja.
Polun varrella nököttää päätä muistuttava järkäle, jolla on suu ammollaan. Sinne on aseteltu pieniä kiviä hampaiksi ja käpyjä ruuaksi.
”Siinä on hiisi. Aika ajoin kivet sen suusta on heitelty pois, mutta sitten ne taas ilmestyvät sinne.” Maahisten puuhia?
Polun varrella nököttää päätä muistuttava järkäle, hiisi. Kuva: Liina Toiviainen
Seura osti Kirnukallion alueen vuonna 2005 paikalliselta maanomistajalta. ”Halusimme, että kirnut säilyvät kaikille avoimena nähtävyytenä, niin kuin ne ovat olleet nyt jo runsaat 40 vuotta.” Seura huolehtii hiidenkirnualueen ylläpidosta ja huollosta, muun muassa kirnujen tyhjennyksestä keväisin.
Nousemme jyrkän kalliorinteen Kirnukalliolle lehtikuusesta tehtyjä rappusia. ”Nämä kestävät, eikä tarvitse käyttää painekyllästettyä puuta.”
Kallion laella on pieni suo, jolla on nähty syksyisin usein hirviä. Ihmettelen, miten tällaisella kalliolla voi olla suokin. Jospa se onkin suuren suuri hiidenkirnu. ”Niin, olisikohan sellaista laitetta, jolla voisi mitata, kuinka syvä se on ja onko pohjalla kalliota”, alkaa Jänttikin miettiä.
Jatkamme matkaa. Opaste näyttää, että kirnuille on vielä 150 metriä. Toinen opaste ohjaa noin puoli kilometriä pitkälle Maisemapolulle, josta avautuvat upeat näkymät Porvoonjokilaaksoon sekä läheisille peltoaukeille. Käkkärämännyt kasvavat sitkeästi kalliolla.
Jättiläisen kuhnepytty ja Jäävaurio
Hiidenkirnurinteelle laskeudutaan pitkiä lehtikuusiportaita. Rinne on jyrkkä ja kaiteet ovat tarpeen. Portaiden yläpäässä on lipas, johon pääsymaksun voi sujauttaa; perheeltä neljä euroa, aikuiselta kaksi euroa, lapselta euro ja koululuokalta kymmenen euroa.
”Lippaita on varastettu kymmeniä. Alkuvuosina oli pelkkä vaihtokassalipas tuossa kaiteessa kiinni, ja se saikin olla siinä useita vuosia rauhassa. Sitten alkoi varastelu. Sen jälkeen pitikin teettää sepällä oikein tällainen järeä lipas”, Asko Jäntti toteaa.
Askolan 20 hiidenkirnua löydettiin vuonna 1965. Kirnut tyhjennettiin tiukasta maa-aineksesta käsipelillä.
Alueen kunnossapito rahoitetaan pääasiassa pääsylipputuloilla. ”Aika tunnollisia ihmiset ovat maksun kanssa, vaikkei sen kummempaa valvontaa olekaan.”
Laskeudumme rappusia alas, ja siellä täällä kalliossa pilkistelee hiidenkirnuja. Tuossa on Menninkäisen pesä ja tuolla Vuorenhaltia. Tulipunakukka on nimetty Askolassa syntyneen kirjailijan Johannes Linnankosken teoksen Laulu tulipunaisesta kukasta mukaan. Mutta hetkinen. Tuolla on Jäävaurio. Viittaako se jääkauteen?
”Ei viittaa. Sen kirnun kaivoivat esiin tierakennushallinnon miehet, joten he saivat nimetä sen mielensä mukaan.”
Askolalaiset Soini ja Jaakko Järvelä olivat jo 1950-luvulla löytäneet viitteitä hiidenkirnuista, mutta niiden tyhjennys talkoovoimin osoittautui tuolloin ylivoimaiseksi. Maa-aines oli vuosituhansien aikana ehtinyt pakkautua kirnuihin niin tiukkaan, että sitä piti irrottaa ensin rautakangella, jotta sitä pääsi lapioimaan.
Jättiläisen kuhnepytty eli kylpyamme on kymmenen metriä syvä.
Kun hiidenkirnuja alettiin 1964 tyhjentää, suurimman hiidenkirnun takareuna oli osittain näkyvissä. Raskaan urakan tuloksena paljastui Jättiläisen kuhnepytty, joka on 10,3 metriä syvä ja 4,2 metriä leveä.
”Isäni Lauri Jäntti oli tuolloin Yhtyneiden kuvalehtien varatoimitusjohtaja. Hän sai työnantajansa sponsoroimaan kirnujen tyhjennyksen, jota seurattiin Suomen Kuvalehdessä julkaistuissa artikkeleissa. Kirnut tyhjennettiin kuitenkin miesvoimin lapioilla. Ei tänne olisi millään koneella päässytkään rinteen jyrkkyyden vuoksi”, Jäntti sanoo.
Paikalliset yrittäjät osallistuivat myös tyhjennyksiin. Palkkioksi he saivat nimikkokirnun. Esimerkiksi Vakka on silloisen Vakka-kahvion nimikkokirnu. Osa kirnuista on nimetty mytologian mukaan kuten Tonttu ja osa muodon mukaan kuten Päärynä.
Myös aluetta löytöhetkellä tutkineet maantieteen professorit Veikko Okko Helsingin yliopistosta ja Asuro Asai Tokion yliopistosta ovat saaneet nimikkokirnunsa.
Askolan suurin kirnu. Muita isoja hiidenkirnuja on muun muassa Sallassa sekä Helsingin Pihlajamäessä. Kuva: Liina Toiviainen
Onnen kirnusta katosivat lantit ja jauhinkivi
Jättiläisen kuhnepytyn seinämissä on selvästi nähtävissä luonnonvoimien jäljet, myötäpäivään kulkevia kivien raapimajälkiä. Hiidenkirnut ovat syntyneet jääkaudella, kun mannerjäätikkö on sulaessaan liikkunut Askolankin yli luoteesta kaakkoon. Jää on kuljettanut mukanaan kiviä ja soraa. Kun jää on alkanut sulaa, jään päällä solisseet sulamisjoet ovat muodostaneet jäärailoon virratessaan vesiputouksia, jotka ovat porautuneet peruskallioon saakka. Veden mukana on kulkeutunut myös kiviä, jotka ovat vedessä pyöriessään jauhaneet kallioon koloja.
”Joissakin kirnuissa on vielä jauhinkivi tallella. Esimerkiksi Myllyssä se on säilynyt, koska kivi on niin suuri, ettei sitä pysty kantamalla viemään pois. Monesta kirnusta on jauhinkivi kuitenkin viety.”
Ilkivaltaa nämä arviolta 10 000 vuotta vanhat kirnut ovat joutuneet näkemään vasta viime vuosikymmeninä.
Pirun kivinen pelto
”Kukkaro-kirnua kutsutaan myös Onnen kirnuksi, johon kävijät voivat heittää lantin ja toivoa. Se on 4,2 metriä syvä. Vuosia sitten pikkupojat keräsivät kolikot kirnun pohjalta sukeltamalla. Pojat jäivät kepposestaan kiinni; he paljastuivat tuotuaan mustuneet kolikot kyläkauppaan. Rahojen alkuperä selvisi helposti.”
Hiljennymme katselemaan Kirnukalliota. Linnut laulavat ja naavaiset puut huojuvat tuulessa. Hiidenkirnuja käy vuosittain ihmettelemässä tuhansia vieraita, myös ulkomaisia turisteja, etenkin saksalaisia.
”Täällä on hyvä rauhoittua. Sellaista paikkaa nykyajan ihmiset kaipaavat. Tulen tänne joskus aamuvarhaisella, jolloin olen esimerkiksi päässyt seuraamaan joutsenten puuhia Porvoonjoen rantamilla.”