Kurkistan järviruokopinojen alla avautuvaan tilaan. Kevätauringon valo siivilöityy lyhteiden välistä kuin vanhan hirsitorpan pienistä ikkunoista ja paljastaa sulan kulkuavannon. Huippua — norppa on löytänyt ja hyväksynyt käyttöönsä ihmisen rakentaman keinopesän! Hymyilyttää, kun kuvittelen sen köllöttelemässä tyytyväisenä ruokokaton alla, suojassa viimalta ja räntäsateelta.

Norppatutkijat avaavat lyhteitä sitovat narut. Iloiset huudahdukset kaikuvat, sillä aikuinen norppa on hyväksynyt rakennelman makuupesäksi. Kuva: Mia Valtonen

Tänäkin vuonna, kuten niin monena edellisenä, talvi tuli myöhään ja Saimaa jäätyi suurelta osin vasta vuodenvaihteen jälkeen. Norppien onneksi jäät saapuivat juuri ajoissa ja luntakin satoi, joten apukinoksia ehdittiin luoda pesätarpeiksi ennen kuin synnytysten aika tuli.

Kuutti syntyy helmi–maaliskuussa pikkuisena, vajaa viisikiloisena ja tarvitsee lumipesän suojaa pysyäkseen lämpimänä. Lisäksi Saimaalla runsaslukuiset pienpedot, ketut ja supikoirat, ovat kuutille uhka, joten pesä suojaa pienokaista saalistukselta. Myös aikuiset norpat kaivavat rantakinoksiin makuupesiä lepokammioikseen.

Kuutti tarvitsee suojakseen pesän elämän ensi viikkoina; imetyskin kestää yli kuukauden. Kuva: Juha Taskinen

Ilmastonmuutoksen edetessä on herännyt huoli, miten uhanalaisen saimaannorpan käy, jos tulevaisuuden talvet jäävät lumettomiksi, jopa jäättömiksi. Järveen suljettu hylje ei pysty seuraamaan talvea pohjoisemmaksi.

Vuonna 2009 tein väitöskirjaani Itä-Suomen yliopistossa Joensuussa ja muistan hyvin, kun norppatutkimusryhmässä syntyi idea apukinoksista. Voisiko ihminen parantaa norpan pesimäoloja kolaamalla lumikinoksia silloin, kun lunta ei ole satanut riittävästi? Siitä norppa voisi jatkaa kaivamalla omin kynsin ja räpylöin.

Ryhdyttiin kokeiluihin, ja pian oli selvillä että apukinokset kelpasivat norpille yhtä hyvin kuin luonnonkinoksetkin. Tämän jälkeen Metsähallitus, joka vastaa saimaannorppakannan suojelusta ja seurannasta, otti menetelmän suojelutyökalupakkiinsa, ja viime vuosina apukinoksia on kolattu vapaaehtoisten avulla ympäri Saimaata. Niinä vuosina, joina kinoksia on kolattu kattavasti, yli 70 prosenttia kuuteista on syntynyt apukinoksiin. Vuonna 2014, jolloin lunta oli erityisen vähän, luku oli jopa 92 prosenttia.

Komea apukinos, johon norppa kairaa kynsillään tien alta Kuva: Juha Taskinen

Apukinokset toimivat ja ihmiset ympäri Saimaata ja kauempaakin tulevat innolla kolaamaan niitä. Mutta miten käy niinä talvina, jolloin ei ole lunta kolattavaksi asti tai lainkaan jäätä?

Tätä tulevaisuuden uhkakuvaa ennakoiden on jo pari vuotta kehitetty keinopesiä osana EU:n rahoittamaa Saimaannorppa-LIFE-hanketta. Tarkoituksena on kehittää pesärakenne, jonka suojissa norppaemo voi synnyttää ja kuutti kasvaa. Vähän kuin linnulle pesäpönttö talousmetsään.

Tutkijat miettivät, millainen keinopesän tulisi olla, jotta se soveltuisi norpan käyttöön ja toisaalta Saimaan talvien vaihteleviin olosuhteisiin, jotka asettavat omat haasteensa. Materiaalin tulisi sietää vesisadetta, pakkasta ja lumen painoa, mutta samalla läpäistä ilmaa; emon ja kuutin pitäisi pystyä hengittämään pesän sisällä. Lisäksi materiaalin pitäisi olla myrkytön; kemikaaleja ei saisi liueta vesiympäristöön.

Koska norppa kulkee pesäänsä altapäin, tulisi pysyvän keinopesän olla kelluva, mutta niin vakaa, että se kestää kahden hylkeen liikkumisen pesässä, siitä pois ja taas sisään. Unohtamatta sitä, että norppien tulisi hyväksyä keinopesät käyttöönsä.

Suomalaiset ovat ottaneet saimaannorpan niin omakseen, että keinopesien teknistä toteutusta ideoineet pellepelottomat ottivat itse yhteyttä norppatutkijoihin ja esittelivät heille ajatuksiaan, joita sitten lähdettiin yhdessä kehittämään ja testaamaan.

Jukka Mikkonen, Pekka Koivukunnas ja Sebastian Kankkonen, jotka ovat työtovereita Elomatic Oy:stä Vantaalta, keksivät ajatuksen ruokopesästä ja testasivatkin sen kestävyyttä ensin Tuusulanjärvellä. Sen jälkeen ensimmäisiä ruokopesiä kokeiltiin Saimaalla viime vuonna.

Vuonna 2018 tarjolla oli kuusi lyhdepesää. Kuva: Mia Valtonen

Pysyvärakenteisen ja kelluvan turvepesän teknisen toteutuksen puolestaan ideoi tahollaan forssalainen Taneli Poranen (Tmi Poranen) ja niitä on ehditty testata jo parina aiempana talvena.

Viime vuonna toisessa kahdesta ruokopesästä löytyi poikaspesä, mutta turvepesiä norpat ovat toistaiseksi välttäneet. Jännittävää nähdä, miten käy tänä vuonna, kun keinopesiä on tarjolla aiempaa useampia – kuusi ruokopesää ja neljä turvepesää.

Kevään ensimmäinen inventointireissu

Kerrospukeutuminen on päivän sana. Kalsarialusasu, villakerrasto, päällyshousut, fleecetakki, villasukat. Tikkialushaalari ja pelastautumispuku. Kaksi kauluria, pipo, villasormikkaat ja rukkaset. Pärjäisiköhän näillä?

Itä-Suomen yliopiston norppatutkija Marja Niemi naurahtaa: ”Ei kannata kysyä minulta – olen se, jonka paleluherkkyydestä kaikki vitsailevat.”

On huhtikuun puoliväli ja suuntaamme Saimaan Haukivedelle. Aurinko paistaa täydeltä terältä ja ilmassa on leppeä kevään tuntu, mutta järvi on yhä tiukasti jäässä ja huokuu kylmää. Tarkoitus on liikkua moottorikelkalla, jonka kyydissä tulee äkkiä vilu. Saati sitten, jos jää pettää alta ja joutuu kylmään kylpyyn. Mieluummin siis liikaa vaatetta kuin liian vähän.

Olen menossa kevään ensimmäiselle saimaannorppien pesäinventointireissulle todellisen konkareiden kanssa. Itä-Suomen yliopistosta mukana on Marjan lisäksi hyljetutkija Mervi Kunnasranta ja Metsähallituksesta suojelubiologi Miina Auttila, jotka kaikki ovat vanhoja työkavereitani Joensuusta. Tarkoituksenamme on käydä katsastamassa aiemmin talvella kasatut apukinokset sekä kartoittaa luonnonkinosten tilannetta.

Tämäkin reissu on osa saimaannorpan suojelututkimusta, ja norpan tulevaisuuden turvaamisessa riittää vielä töitä.

”Vaikka kanta saavuttaisi 400 yksilöä, se on edelleen kovin vähän, eikä missään tapauksessa voi sanoa, että norpan uhanalaisuus olisi poistunut. Varsinkin kun ottaa huomioon ilmastonmuutoksen aiheuttaman uhan”, sanoo Mervi.

Mikä mielenkiintoisinta, käymme tarkistamassa myös keinopesät, ovatko norpat löytäneet ne ja hyväksyneet ne käyttöönsä.

Norpanmaitoa apukinoksen kynnyksellä

Kun porhallamme kelkoillamme peräkanaa lähes lumettomalla jäällä, pidämme hiukan välimatkaa. Jos niin huonosti käy, että yksi kelkka uppoaa, seuraavien ei kannata ajaa samaan avantoon. Toisaalta tässä vaiheessa kautta ei vielä pitäisi olla siitä huolta, mutta koskaan ei voi olla liian varovainen.

Luonnonkinoksia on saarten ja luotojen rannoilla niin vähän, että apukinos paistaa silmiin jo kaukaa. Hieman lähempänä näkyy, että kinos on lommollaan ja osittain romahtanut, mikä viittaa norpan pesään.

Mervi ajaa suoraan apukinoksen luo, kun taas Miina kaartaa saaren taakse ja ympäri tarkistamaan, löytyykö toiselta puolelta luonnonkinospesiä. Marjan ja minun saapuessa yhteiskelkallamme paikalle Mervi on jo ehtinyt polvilleen romahtaneen kinoksen luo ja pyyhkii käsillään pesän pohjaa. ”Kyllä tässä selvästi pesä on ja näyttää poikaspesältä, kuutinvillaa vain en löydä. Mutta voisiko tämä olla maitoa?”

Mervi ojentaa kättään, jossa pitelee valkoista, nahkeaa murumassaa. Näyttää tosiaan juoksettuneelle maidolle.

”Kyllä tuo maidolta haisee”, toteaa Marja, minkä pian paikalle ehtivä Miina vahvistaa.

Tuoksuuko maito? Mervi Kunnasranta varmistaa havaintoa Marja Niemen nenällä. Kuva: Mia Valtonen

Kaupungin keväinen katupöly on tukkinut oman nenäni, enkä haista mitään. Jälkiä jäällä voisi tulkita niin, että kaksi hyljettä olisi maannut vierekkäin, emo imettämässä kuuttia. Merkit maidosta vahvistavat epäilystä. Mutta hylkeenmaito ei ole tavallinen todiste, sataprosenttisen varmuuden saamiseksi tarvittaisiin kuutinvillalöytö.

Apukinos on vielä suurelta osin ehjä, joten kolmikko päätyy yksissä tuumin siihen, ettei pesää rikota kaivamalla vaan paikalle palataan myöhemmin. Apukinospesää valvoo myös riistakamera, joten sen kuvista on mahdollista saada myöhemmin todisteita pesän asukeista.

Vaikuttava pesäluola luonnonkinoksessa

Jatkamme matkaa pohjoisen suuntaan kierrellen ja kaarrellen matkan varrelle osuvien saarten ja luotojen rannat, jottei yksikään norpanpesä tai hengitysavanto jäisi huomaamatta. Erään luodon rantaan ovat jäät puskeutuneet röykkiöksi ja sen kupeeseen on kinostanut paksulti lunta. Kinoksen romahtanut norpanpesä on helposti havaittavissa. Miina nappaa lapion mukaansa ja suuntaa sen luo.

Hän kaivaa romahtanutta kattomateriaalia sivuun päästäkseen tutkimaan pesänpohjaa: löytyykö kuutinvillaa vai onko kyseessä aikuisen norpan makuupesä? Pesä vaikuttaa muodoltaan ja kooltaan enemmänkin makuupesältä, eikä kuutinvillaa löydy, joten se määritetään makuupesäksi.

Siirryn kamerani kanssa sivummalle väistääkseni suoraa vastavaloa ja huomaan hangessa reiän. Kurkkaan toiveikkaana reiästä – kyllä vain, siellä näyttäisi olevan luola! Huikkaan Marjalle, joka tulee paikalle oman lapionsa kanssa, suurentaa reikää hieman ja pistää päänsä siitä sisään.

Kurkistus norpan pesäkinoksen uumeniin on aina jännittävä. Kuva: Mia Valtonen

”Onpa harvinaisen iso pesäluola! Ja haisee muuten pojalle”, toteaa Marja.

Haju osoittaa selvästi, että kyseessä on uroksen käyttämä makuupesä. Oma nenäni ei taaskaan rekisteröi hajua, mutta muistan aiemmin haistaneeni norppauroksen tunnusomaisen hajun, joka mielestäni muistuttaa uroskoiran pissan hajua. Marja ei ole samaa mieltä, vaan kuvaa hajua petroolin kaltaiseksi.

Norpan kaivavat kunnon kinokseen mukavan luolan. Kuva: Mia Valtonen

”Urosnorpan naamassa olevista rauhasista erittyy kevättalvella eritettä, jolla uros hajustaa makuupesänsä sekä käyttämänsä hengitysavannot. Se merkitsee sillä tavalla reviirinsä lisääntymisaikana.”

Ruokopesä – kotoisa kuin mummolan hirsiaitta

Iso lintu peittää ohikiitäväksi hetkeksi auringon ja kiinnittää huomiomme. Kalasääski. Kevät on tosiaan jo pitkällä.

Pysähdymme pienen luodon luo, jonka kupeessa näkyy ruokonippuja rivissä. Lasken niitä olevan 13. Siinäkö se nyt on, norpan keinopesä?

”Tämän ruokopesän katto on näkyvissä näin hyvin, koska pesää ei peitetty apukinoksella, kuten muiden kohdalla tehtiin”, kertoo Miina rakennusvaiheesta. ”Ei ollut riittävästi lunta, ja toisaalta haluttiin testata erilaisia olosuhteita. Tulee varmasti sellaisiakin talvia, jolloin lunta ei riitä kasattavaksi asti, vaikka jäätä olisi pesänpohjaksi.”

Järviruo’on etuja ovat materiaalin luonnonmukaisuus, edullisuus ja hyvä saatavuus. Vaikka ruokopesät ovat käyttökelpoisia vain yhden kauden, niitä ei tarvitse kerätä pois, sillä ne maatuvat nopeasti. Lisäksi kun lyhteet niitetään saman vesistön alueelta, kuten tänä vuonna Kerimäen sataman liepeiltä, ei tarvitse kantaa huolta niiden tuottavan ylimääräistä ravinnelisäystä ja rehevöittävän järveä.

Tämä pesä on salmiakkimallia eli seinälyhteet on asetettu nelikulmioon ja niiden päälle katto. Pesän pohja on mitoiltaan 1,5 x 2 metriä ja sisäkorkeus noin 70 senttiä, joten aikuinen norppa mahtuu pesään oikein hyvin. Toinen ruokopesätyyppi on viisikulmainen ”talomalli”, jonka pohjapinta-ala on hieman suurempi ja joka voisi siten soveltua paremmin emolle ja kuutille.

Video: Mervi Kunnasranta

Kaikki kolme norppatutkijaa polvistuvat vieretysten pesän ääreen ja avaavat lyhteitä sitovat narut. Iloiset huudahdukset ja nauru kaikuvat, kun osoittautuu, että pesä on ollut käytössä aikuisen norpan makuupesänä. Kurkistan itsekin lyhteiden välistä pesään, enkä voi olla yhtymättä muiden ilonpitoon. Näky on tosiaan ilahduttava.

Pesän pohjalla on sula kulkuavanto, joka on selvästi ollut aktiivisessa käytössä. Avanto on kaksiosainen, epäkeskon kahdeksikon muotoinen, mikä johtuu siitä, että pesän rakennusvaiheessa jäähän on kairattu reikä houkuttelemaan norppia. Pesän asukas ei kuitenkaan ole tyytynyt suurentamaan valmista reikää, vaan on päättänyt tehdä oman kulkuavantonsa sen viereen.

Ruokojen kaunis kullanruskea väri, jota lyhteiden lomasta siivilöityvä kevätauringon valo korostaa, luo kotoisan, lähes maalaisromanttisen tunnelman. Kuin mummolan piha-aitassa. Ei ihme, että norppa on viihtynyt lepokammiossaan.

Video: Mervi Kunnasranta

Turvekammiosta pysyvä keinopesä

Iltapäivä on jo pitkällä ja aurinko lämmittää toden teolla. Totean, että vähän vähemmilläkin vaatekerroksilla olisi pärjännyt.

Jään pinta on tummunut paikoin miltei mustaksi. Päivän viimeinen kohde odottaa, joten Marja starttaa kelkan ja kääntää Mervin ja Miinan jälkeen. Yhtäkkiä jää niiaa ja kelkan perä tipahtaa. Marja reagoi nopeasti lisäten reippaasti kaasua – huh, ei hätää. Vaikka tiedänkin, että se on vain jään pintakerros, joka pettää, ja että alla on vahva kerros teräsjäätä, silti sydän vaihtaa laukkaan. Sama toistuu useita kertoja ja tuntuu vähän kuin olisin Linnanmäen vuoristoradassa. Kehollinen vaikutus ainakin on sama.

Aikuinen norppa esittäytyy tukijoilleen. Kuva: Mia Valtonen

Saavumme rantakinoksen luo, jonka laelta pilkottaa harmaata kangasta tai levyä. Tämän apukinoksen sisään piiloutuu yksi neljästä tänä vuonna asennetusta turvepesästä, jotka on tarkoitettu monivuotiseksi rakenteiksi. Myrkyttömät muoviputket muodostavat kupolitelttamaisen kehikon, joka on peitetty turvelevyillä ja on rakennettu ponttoonien päälle, joten rakennelma kelluu – silloin kun ei ole jäätä. Miina ja Marja ottavat lapiot käyttöön kaivaakseen keinopesän esille, jotta se saadaan tarkistettua.

”Hei katsokaa, tuolla on norppa jäällä!” kuiskaa Mervi kuuluvasti ja osoittaa vastarannalle.

Nostan kiikarit silmilleni, no niinpä onkin! Lämmin keli on houkutellut hylkeen jäälle paistattelemaan päivää, eikä se näytä olevan moksiskaan muutaman sadan metrin päässä touhuavasta kovaäänisestä tutkijajoukosta. Mervi päättää kokeilla, pääsisikö lähemmäs ja saisiko kuvattua norpan turkkikuviot. Niiden avulla voisi sitten selvittää, onko kyseessä tuttu, aiemmin kuvattu yksilö vai uusi tulokas norppagalleriaan.

Keinopesän kupolimainen rakenne paljastuu pikkuhiljaa. Sitten vastaan tulee ongelma. Turvelevyt on kiinnitetty huolellisesti pulteilla ja muttereilla ja avattaessa pultti tuntuu pyörivän tyhjää. Lopulta päädytään siihen, että turvelevy on pakko leikata auki pultin kohdalta. Miina nostaa pesäkupolin alareunassa sijaitsevan levyn lievettä, tempoo sitä saadakseen aukon riittävän suureksi, jotta pääsisi näkemään sisälle.

Turvepesä paljastuu asutuksi! Kuva: Mia Valtonen

Paksu turvelevy ei paljoa jousta, joten hän tunkee ylävartalonsa puoliväkisin ahtaasta aukosta sisään ja lopulta kömpii kokonaan sisälle. ”Arvatkaa mitä! Täällä on sula kulkuavanto ja selvästi oleskeltu!”, kuuluu vaimeasti pesän sisältä. Vihdoinkin! Turvepesiä on testattu jo kahtena aiempana vuonna, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun sellainen on kelvannut norpalle pesäksi.

Onnistuneelta kuvausretkeltä palannut Mervi puhkuu intoa: ”Hyvä, että keksittiin täyttää pesät lumella tänä vuonna. Ehkä se oli se ratkaiseva tekijä, mikä teki pesästä houkuttelevan norpalle.”

Miina työntyy ulos pesästä, mikä näyttää vielä hankalammalta kuin sisäänmeno. Minäkin saan luvan käydä pesässä. Saan tungettua pään, käsivarret ja hartiat sisään, mutta enempään en kykene. Vaikka pesä sisäpuolelta onkin tilava, turvelevyjen puristus herättää ahtaanpaikankammoni.

Video: Mervi Kunnasranta

Ahdistavasta tunteesta huolimatta pystyn ihastelemaan pesän avaruutta. Ehkä pystyisin menemään sisälle kokonaan, jos ylläni ei olisi niin monta vaatekerrosta ja kankeaa pelastautumispukua.

Sisällä ei yllättäen ole ensinkään niin pimeää kuin luulin ja näen hyvin pesän kupolimaisena kaartuvan muodon, vahvan kehikon ja turvelevyjen kiinnitykset. Norpan kulkuavantoa en kuitenkaan näe, niin paljon en kykene sisään kurottumaan. Peruutan pesästä pois kuitenkin tyytyväisenä kokemukseen, vaikka uskalluksen puute pikkuriikkisen harmittaakin.

Päivä on ollut kaikkien mielestä onnistunut. Mahtava keli, paljon palkitsevia löytöjä ja ilahduttavia havaintoja. Kummankin keinopesätyypin oli norppa kelpuuttanut makuupesäkseen ja vielä jäi muutama keinopesä tarkastamatta, joten toivetta ensimmäisestä turvepesäkuutista voi vielä hetken vaalia. Suuntaamme tyytyväisinä takaisin rantaan ja kotia kohti.

Hyviä uutisia

Paria viikkoa myöhemmin on saimaannorpan pesälaskennat saatu päätökseen ja Metsähallitus tiedottaa kuutteja syntyneen 78. Soitan Miinalle kysyäkseni tarkempia tietoja. Hän kertoo valtaosan kuuteista ( noin 80 prosenttia) syntyneen apukinospesiin, kun taas luonnonkinoksista löytyi runsaasti makuupesiä. Tämä ilmeisesti johtuu siitä, ettei luonnonkinoksia ollut muodostunut vielä helmi–maaliskuussa, joten synnyttäville naaraille oli tarjolla vain apukinoksia. Urokset ja kuutittomat naaraat ehtivät kaivaa makuupesänsä myöhemmin kasautuneisiin luonnonkinoksiin.

Kuulostaa loogiselta ja ilahduttaa varmasti kaikkia apukinosten kolaamiseen osallistuneita. Tehty työ on auttanut norppaa juuri niin kuin on ollut tarkoituskin!

Sitten Miina kertoo varsinaisen jymyuutisen: ”Yhteen turvepesään oli syntynyt kuutti.” Kuulen leveän hymyn hänen äänestään. Neljästä turvepesästä kaksi on ollut käytössä, toinen poikaspesänä ja toinen aikuisen makuupesänä, kun aiempina vuosina tulos on ollut pyöreä nolla.

Myös kuudesta ruokopesästä kahteen oli norppa tehnyt makuupesänsä. Ja viime vuonnahan oli ruokopesässä poikaspesä. Todella lupaavaa, kun ajattelee, että norpille on ollut myös lumikinoksia tarjolla, niin luonnon kuin ihmisenkin muovaamia.

Keinopesien kehitystyö on siis tuottanut tulosta. Ehkä keinopesän täyttäminen lumella oli tosiaan avaintekijä jäätä ja lunta rakastavalle hylkeelle, erityisesti turvepesien kohdalla. ”Voi olla, että aiemmin norpat vierastivat outoa ja autiota turvepesää. Nyt kun pesät oli täytetty lumella, norpat pääsivät kaivamaan itselleen pesän ihan niin kuin lumikinokseenkin. Lumi on norpalle tuttu ja turvallinen ja siten varmasti mieluisa elementti”, miettii Miina.

Ruokopesien täyttämisestä lumella on lisäksi sekin hyöty, että lumi tukee pesän rakennetta. Katto ei romahda niin helposti, vaikka päälle sataisi paksulti lunta.

Mitä tapahtuu keinopesille nyt pesimäkauden jälkeen? ”Monivuotiseen käyttöön tarkoitetut turvepesät vedetään maihin odottamaan seuraavaa kautta. Ruokopesien ruokoniput korjataan pois, mikäli niitä löydetään. Usein ne ovat kuitenkin hajonneet ja uponneet tai levinneet jäiden mukana etemmäs.”

Naruilla rantaan ankkuroitu turvepesä jää kellumaan paikoilleen jäiden sulettua. Kuva: Mervi Kunnasranta

Tulevaisuuden suojelukeino

Nyt kausi on ohi, ja norpan pesintä onnistui hyvin. Siitä voidaan kiittää innokkaita apukinosten kolaajia ja myös säiden haltijoita, sillä kinokset säilyivät pitkään, joten kuutit saivat varttua rauhassa niiden suojissa. Jo ensi talvena tilanne voi olla täysin toinen, eikä lunta kenties ole ollenkaan. Vuosikymmenen tai kahden päästä lumettomat talvet voivat olla jo enemmän sääntö kuin poikkeus.

Kysyn yli 20 vuotta norppia tutkineelta Mervi Kunnasrannalta, millaiseksi hän näkee saimaannorpan tulevaisuuden lumettomien talvien yleistyessä.

”Juuri tällaisen skenaarion varalta kehitämme keinopesiä”, sanoo Mervi. ”Olemme vielä kaukana lopullisesta tuotteesta, joka olisi edullinen tuottaa suuressa määrin sekä helppo kuljettaa ja asentaa.”

”Ei riitä, että teemme vajaat sata keinopesää synnyttäviä naaraita varten. Uusimmat tutkimuksemme osoittavat, että myös aikuisille norpille lumipesät ovat erittäin tärkeitä lepopaikkoja. Näin ollen keinopesiä olisi oltava riittävästi kaikille norpille.”

Kuulostaa uskomattomalta. Voisiko koko Saimaan kattava, jopa usean sadan keinopesän verkosto tosiaan olla mahdollinen? Samaan tapaan kuin on jo muutamana vuonna toteutunut apukinosten kohdalla.

Tämän kevään kokemukset ovat tuoneet Merville varmuutta keinopesien toimivuudesta.

”Jos emme onnistu pysäyttämään ilmastonmuutosta, täytyy meidän keksiä muita keinoja. Uskon, että keinopesät tulevat olemaan yksi niistä.”

Keinopesässä syntynyt kuutti on liittynyt vahvistamaan saimaanorpan väkeä. Kuva: Juha Taskinen