Perjantaina 5. lokakuuta kyyristelen lahojen kantojen ja maapuiden ääressä. Tutkin tarkasti lahopuun toisensa perään. Etsin lahokaviosammalta, mutta mitään ei löydy. Parin tunnin jälkeen toivoni sammuu. Hämärän hiipiessä metsään palaan polvet märkinä kotiin.

Muutamaa tuntia aikaisemmin olin istunut koneeni ääressä miettimässä, mistä löytäisin lahokaviosammalen. Se on äärimmäisen uhan­alainen vanhojen metsien laji. Tarkistin aluksi löytyisikö sammalesta havaintoja Suomen Lajitietokeskuksen laji.fi-tietokannasta, vaikka epäilin mahtaako noin harvinaisesta sammalesta löytyä tietoja. Paljon niitä ei ollut, mutta havainnoista paljastui mukava yllätys. Asun alle kilometrin päässä lähimmistä lahokavio­­sammalista.

Tutkin karttaa, nappasin samalta istumalta kameran ja vedin saappaat jalkaan. Luonto-Liiton metsienkartoituskurssilla toukokuussa olin oppinut, mistä lajia kannattaisi etsiä, sillä se on tarkka kasvupaikastaan.

Lahokaviosammalen voi löytää vain Etelä-Suomen vanhoista metsistä, joissa se kasvaa pitkälle lahonneilla maapuilla ja kannoilla. Mielellään puu saisi lahota pohjoisrinteen viileydessä, tai lähellä virtaavaa puroa. Ne takaavat tasaisen kosteuden. Tyypillisin kasvualusta on yli kymmenen vuotta lahonnut kuusi. Tällaisia runsaslahopuisia metsiä on tietenkin harvassa Etelä-Suomessa, missä vanhojen metsien suojelutilanne on erityisen heikko. Siksi laji onkin niin harvinainen. Sopivia kasvupaikkoja on vähän.

Nyt mieltäni kalvaa lähimetsäni lahokaviosammalten kohtalo. Ovatko ne kadonneet? Vai enkö vain löydä niitä?

Vuosien saatossa pehmeäksi lahonnut puu on lahokaviosammalelle mieluisin kasvualusta. Kuva: Susanna Kekkonen

Vanhojen metsien erikoisuus

Maanantaina menen Luonnontieteellisen keskusmuseon kasvimuseolle. Kokoelmakoordinaattori Sanna Laaka-Lind­berg opastaa minut kokoelmasaliin. Hän perehtyi sammaliin jo opiskelijana ja oli 1980–1990-lukujen taitteessa mukana kartoittamassa Suomen vanhoja metsiä.

”Suuri osa kaikista Suomesta kerätyistä lahokaviosammalnäytteistä on täällä meidän kokoelmissamme”, Laaka-Lind­berg kertoo.

Maamme ensimmäisen näytteen lajista keräsi myöhemmin uraauurtavana sienitieteilijänä tunnetuksi tullut Petter Adolf Karsten vuonna 1857. Tuolloin 23-vuotias ylioppilas oli aloittanut opintonsa Helsingin yliopistossa. Lahokaviosammalen hän löysi retkeillessään kotiseudullaan Merimaskussa.

Muita vanhoja näytteitä lajista on vähän. Suurin osa on kerätty kymmenen viime vuoden aikana, sen jälkeen kun suurempi joukko luontokartoittajia on oppinut tuntemaan harvinaisuuden. Rauhoitettua lajia saa kerätä vain tutkimustarkoituksiin viranomaisen erikoisluvalla.

Lahokaviosammal on erikoisuus, sillä se on lähes lehdetön lehtisammal. Sammalen vihreät osat ovat niin pieniä, että ne erottuvat lahopuulla vain vihreänä härmänä, ikään kuin leväkasvustona. Lajin voikin löytää ainoastaan sen itiöpesäkkeidensä avulla. Ne aloittavat kasvun myöhäissyksyllä, ja ilmeisesti yöpakkaset jouduttavat pesäkkeiden ilmaantumista. Niiden synty on oikukasta, ja kasvu voi jäädä väliin monena vuonna.

Sen lisäksi, että lahokaviosammalta osataan etsiä paremmin, sen kasvustoista löytyy nykyään enemmän itiöpesäkkeitä.

”Niitä oli 1990-luvulla yksi tai kaksi, korkeintaan kymmenen”, Laaka-Lind­berg sanoo. Nyt suurimmista ryhmistä löytyy jopa parikymmentä pesäkettä.

”Ehkä olot ovat muuttuneet”, hän arvelee. Leudot talvet ovat ilmeisesti olleet lajille eduksi.

Vaikka lahokaviosammalen löytyminen saattaakin olla nyt helpompaa kuin aikaisemmin, en löytänyt itiöpesäkkeitä lähimetsästäni. Soitan lajin hyvin tuntevalle luontokartoittajalle Olli Manniselle. Hän on itseoppinut metsien kartoittaja, joka löysi kutsumuksensa maailman­tuskan ja metsiensuojelun kautta.

”En ole itsekään vielä tänä syksynä nähnyt uusia itiöpesäkkeitä”, hän lohduttaa. Olin siis liian aikaisin liikkeellä. Manninen lupaa lähteä oppaakseni loppukuusta.

Lahokaviosammalen jalka on tukeva ja punaruskea. Kuva: Susanna Kekkonen

Hiipuvia enttejä, katoavia kalmoja

Melkein kolme viikkoa myöhemmin, 26. lokakuuta odottelen Mannista Espoon Iivisniemen K-Marketin kupeessa. Sääennuste lupaili lunta tai räntää, mutta onneksemme ennusteet muuttuivat. Myöhäissyksyn aamuaurinko kipuaa varovasti taivaalle jossain pilviverhon takana. Kostea kylmyys nipistelee sormenpäitä.

Aluksi Manninen esittelee kartalta kohdettamme: Iivisniemen talojen ja Länsiväylän väliin jäävää Hannusmetsää. Manninen tuntee alueen hyvin, ja on jo pari vuotta sitten löytänyt sieltä ensimmäiset lahokaviosammalet, sekä niiden lisäksi muuta uhanalaista vanhan metsän lajistoa. Nyt alueelta tunnetaan useita lahopuurunkoja, joilla lahokavio­sammal kasvaa.

Metsäalue on myös kuuluisa liito-oravistaan, joiden elämää on seurattu myös radiolähettimien avulla.

Sukellamme polkua pitkin runsaslahopuiseen kuusimetsään. Länsiväylä humisee taustalla.

”Tämä metsä on vähän kuin unohtunut. Hakkuita tai harvennuksia ei ole tehty pitkään aikaan lukuun ottamatta polkujen pitämistä auki.”

Manninen opastaa lahoille kuusirungoille, joilta lahokaviosammalta on löytynyt. Kanahaukka huudahtaa vaisusti jossain lähellä.

Syksyllä kasvavat nuoret pesäkkeet talvehtivat ja jatkavat kasvuaan keväällä. Kuva: Susanna Kekkonen

”Haluatko itse löytää sammalet?”

Tietysti sitä pitää ainakin yrittää. Tutkin reidenpaksuista runkoa, joka on kuutisen metriä pitkä. Se on paikoin niin laho, että puuaines on levinnyt sammalikkoon kuin levähtänyt kauraryynipussi. Parhaiten koossa pysyneet osat ovat sammalen peittämät, osin mustikan varpujen katveessa.

Kuinkahan kauan sitten runko on mahtanut kaatua?

”Jaa-a.” Manninen mittailee runkoa silmillään.

”Vaikea sanoa, mutta arviolta ehkä 40 vuotta sitten”, hän sanoo. ”Lahokaviosammal on voinut kasvaa tällä rungolla jo kymmeniä vuosia.”

Lahokaviosammal on voinut kasvaa
tällä rungolla jo kymmeniä vuosia.

Sammalelle kelpaa laho, joka on hajonnut hyönteisten ja lahottaja­sienten esikäsittelyssä ainakin kymmenisen vuotta. Jotta sopivia runkoja olisi tarjolla jatkossakin, puita pitäisi kaatua hyvissä ajoin ja miltei joka vuosi.

Ilmiöstä käytetään termiä lahopuujatkumo. Sen avulla voidaan arvioida metsän historiaa ja suojeluarvoa. Metsästä, joka ei ole ollut talouskäytössä, löytyy runsaasti eri ikäistä lahopuuta: Hitaasti pystyyn hiipuvia, ikivanhoja enttejä. Lähivuosien myrskynkaatoja. Runkoja, joilta kaarna on kuoriutunut irti. Sammaloituneita maapuita, jotka rusahtaen antavat periksi askeleen alla. Ja jo katoavia kalmoja, jotka näkyvät kuntassa enää sammalten verhoamana kohoumana.

Manninen kirjaa havainnot uhanalaisista metsälajeista. Kuvat: Susanna Kekkonen

Syksyn kukkia

Lahokaviosammalelle otollinen lahopuu on vihertävänmustaa, jonka ruskolaho on osin hajottanut muhjuksi. Sellaisia kohtia on tässä maapuussa useita.
”Pienen sammalen huomaaminen vaatii sinnikkyyttä”, Manninen tietää.

”Sehän ei varsinaisesti kävele vastaan ja sano moikka. Pitää tietää mistä etsii. Täytyy vain tuijottaa runkoa.”

Ensin tutkin puun toisen puolen, sitten toisen. Itiöpesäkkeitä on vaikea huomata, vaikka tietää mitä on etsimässä ja senkin, mistä sammalen pitäisi löytyä.
Sitten tärppää! Silmiini osuu tummanpunainen tukeva varsi, jonka päässä on hajonnut itiöpesäke, kuin pikari. Pesäke on viimevuotinen, kesän aikana hajonnut. Itiöt ovat lentäneet pois pesästä.

Manninen osoittaa muutaman sentin päästä tuoreet, tämänsyksyiset itiöpesäkkeet. Ne ovat vielä pieniä ja solakoita.

Yllättävää, että sammal kasvattaa itiöpesäkkeensä aivan kasvukauden loppuvaiheessa. Vähän kuin syksyn kukkia. Samalta rungolta löytyy kaksi viimevuotista pesäkettä lisää. Ne ovat jo ehtineet kavionmallisiksi, mutta ovat täysin ehjiä, eli itiöt ovat vielä niiden sisällä.

Kanahaukka huutaa taas. Tässä täytyy olla sen reviiri. Vankkaoksaisia kuusia riittää pesäpuiksi.

Seuraavaksi Manninen vie katsomaan hieman tuoreempia tuulenkaatoja. Vanhat kuuset makaavat rinnatusten kellistyneinä. Liekö pohjoistuuli kaatanut ne samassa rytäkässä?

Tutkimme runkoja, mutta vaikuttaa siltä, etteivät ne vielä ole tarpeeksi lahoja. Kaarna on irronnut, mutta puu on pinnasta kovaa.

Luuppi helpottaa pienen sammalen tarkastelua. Kuva: Susanna Kekkonen

”Lahon pitäisi pehmittää puu niin, että se joustaa kuin makuualusta.”

Retken lopuksi suuntaamme parhaalle paikalle. Tällä maapuulla lahokaviosammalia on suuri joukko, yhteensä 21 itiöpesäkettä. Paluumatkalla isokokoinen kanahaukkanaaras lentää ylitsemme.

Pienen sammalen voima on paljon kokoaan suurempi. Lahokaviosammalen takia on jouduttu muuttamaan niin rakennussuunnitelmia kuin metsähakkuitakin. Sammalta ei kuitenkaan suojella kuplassa. Metsän säilyminen turvaa tulevaisuuden myös niille lukuisille muille Mannisen löytämille uhanalaisille lajeille. Ja yleisillekin lajeille, kuten meille ihmisille.

Lahokaviosammal

Buxbaumia viridis

Tuntomerkit: Varsi tukeva, punaruskea ja 1–2 senttiä pitkä. Itiöpesäke on nuorella kasvavalla sammalella puikea ja heleänvihreä. Pesäkkeen kärki on läpikuultava ja tyvi vaalea. Keväällä talvehtimisen jälkeen pesäkkeet ovat kavionmallisia ja hailakan keltaisia.

Elinympäristö: Runsaslahopuiset vanhat metsät. Kasvaa pitkälle lahonneella kannolla tai maapuulla, yleensä kuusella.

Levinneisyys: Ahvenanmaalta ja saaristosta Pirkanmaalle ja Uudellemaalle.

Uhanalaisuus: Äärimmäisen uhanalainen, rauhoitettu, erityisesti suojeltu. EU:n luontodirektiivin nojalla suojeltu.

Tiesitkö? Lahokaviosammal viihtyy usein liito-oravan kanssa samoissa, luonnonsuojelullisesti arvokkaissa metsissä.

lahokaviosammalsammalet