Suomen Luonto oli perustettu 1941 kahden sodan välissä. Kaikkien aikojen ensimmäisen Suomen Luonnon pääkirjoitus alkaa näin:

”Viime vuodet ovat olleet kansallemme raskaiden koettelemusten aikaa ja edessämme on edelleen monia vaikeuksia.”

Pian Suomen Luonto raportoi kuinka sota riepotteli paitsi Suomea myös luontoa. Samat luonnonpuistot vuoroin saatiin takaisin ja menetettiin taas: Sallan Kutsa, Petsamon Pummanki, Laatokan-Karjalan Hiisjärvi. Viimeisimmässä rauhassa menetettiin myös Petsamon tarunhohtoiset Heinäsaaret ja Porkkalan kansallispuisto Neuvostoliitolle.

1944 Suomen Luonnon vuosikirjassa julkaistiin Yrjö Kokon novelli. Kokko, jonka laulujoutsenkirja Ne tulevat takaisin ja satukirja Pessi ja Illusia ovat luontokirjallisuuden klassikoita, kirjoitti novellissaan eläinlääkäristä, everstistä ja vahingoittuneen perhosen pelastamisesta. Pitkien ja repivien sotavuosien päättymistä enteillen eversti odottaa ja ihailee kevättä, jonka hän sanoo olevan ”kuin satua”.

Pian Suomi anoi Neuvostoliitolta suurten tiirojen, räyskien, asuttaman saaren rauhoitusta Porkkalassa, mihin Neuvostoliitto nopeasti suostuikin. Oli rauhan aika.

Ensimmäisen Suomen Luonnon kannessa on Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen maakotkatunnus. Keskellä lehden ensi pääkirjoitus. Lehti ilmestyi vuoteen 1956 vuosikirjana. Siitä eteenpäin se oli Suomen luonnonsuojeluliiton jäsenlehti, kunnes muuttui tilattavaksi aikakauslehdeksi 1971.

Luonto maksaa jälleenrakennuksen

Antti: Mielestäni avain suomalaisen luonnon ja samalla Suomen Luonnon tuleviin vuosikymmeniin on tuon 1944 vuosikirjan pääkirjoitus. Se näkee että luonnonvaroja tullaan käyttämään uuden Suomen rakentamiseen, jolloin on vaarana, että ”luontomme kauneudesta ja rikkaudesta” suuri osa tuhoutuu vaikka säilyminen olisi lopulta ”talouselämänkin edun mukaista”.

Juha: Joo, se on suorastaan visionäärinen kirjoitus! Kun tutustuu Suomen luonnon historiaan täältä 2000-luvulta katsoen, on helppoa nähdä se järkyttävän kova hinta, jonka meidän luontomme maksoi, kun Suomi rakennettiin uudelleen. Mutta jotkut tajusivat sen jo etukäteen. Ei se minua yllätä, että tämän voi lukea Suomen Luonnon silloisesta pääkirjoituksesta. Ensimmäisistä vuosikirjoista huokuu uskomaton luonto- ja yhteiskuntasivistys.

Varhaisia lehtiä varjostaa melankolia, joka läpäisi tavallaan koko luonnonsuojelua: se oli akateemisten piirien toimintaa, eräällä tavalla tuhoon tuomittua jupinaa. Vain vimman aste vaihtelee. Sodat olivat Suomen kohtalo, ja niistä tuli Suomen luonnon kohtalo juuri kuten tuossa pääkirjoituksessa lukee, jälleenrakentamisen välttämättömyyden pakon takia.

Antti: Sehän oli luonnoltaan aika nätti Suomi joka tuli läpi sodasta. Esimerkiksi isoista koskista monet olivat valjastamatta. Tarvittiin sähköä. Silti minua kummastuttaa, miten kosket, jotka äsken olivat olleet paikkakuntiensa identiteetin ytimessä, matkailukuvaston tähtiä, ylpeiden lohenpyytäjien joet, miten niiden annettiin mennä ilman isoa julkista vastarintaa.

Juha: Siihen vaikutti ainakin se, että paikallisille ihmisille suorastaan valehdeltiin siitä, miten padot vaikuttaisivat. Jättijokien varsilla moni ei uskonut, että ihminen voisi oikeasti taltuttaa joen. Kari Alaniskan ja Outi Autin Kemijoki-väitöskirjat 2010-luvulta kertovat tästä.

Antti: Joo. Jokien menetys oli vähän kuin toinen alueluovutus. Kirjailija Annikki Kariniemi tiivisti tunnot Suomen Luonnossa 1980 näin: ”Sota-aikaan saakka ja vielä senkin jälkeen tämä Ounasjoen maa niinkuin Kemijoenkin maa oli meidän. Ja vesi ja kosket. Nyt tuntuu siltä, että emme asukaan enää omassa maassamme…”. Vesivoimainnossa haluttiin valjastaa Tornionjokikin, eikä vain valjastaa, vaan joen yläosa olisi käännetty virtaamaan Ruotsiin. Mutta siellä ja Kuusamon Jyrävällä totaalinen vesirakentaminen kohtasi viimein vastavoimia.

Tosin oli selitetty, että Kuusamon koskien rakentaminen oli ”välttämätön edellytys” Kemijoen rakentamiseksi. Suomen Luonnon pääkirjoituksessa 1960 ja vielä 1961 professori Niilo Söyrinki harmittelee, että tällainen outo riippuvuus oli esitetty totena ja estänyt Kitkajoen Jyrävän suojelun. Herrasmiesten aika oli päättynyt.

Lehden logo on heijastanut aikaansa. Koko ilmestymisensä ajan lehti on esitellyt lukijoilleen luonnon asukkeja ja vaikuttanut suomalaisen luonnon puolesta. Näissä kansissa komeilevet kotka ja harmaahylje.

Metsien kohtalo puhutti

Antti: Yli puolet Suomen pinta-alasta on metsää eikä ihme, että metsä kulkee lehdessä mukana suunnilleen joka numerossa. Jo toisessa vuosikirjassa todetaan, että ”toimenpiteet luonnonmetsien suojelemiseksi ovat hävitysuhan takia kiireellisiä”.

Juha: Joo, kun Suomi huomasi sodan jälkeen metsäinventointien perusteella, että sodan ajan rouhinta oli verottanut metsiämme vähemmän kuin oli pelätty, sitten mentiin kaasu pohjassa. Jo 1950–60-luvuilla alettiin huomata, että nyt metsiä käytetään enemmän kuin ne kasvavat. Ojitusten ja muiden toimien avulla tähän saatiin käänne 1970-luvulla, mutta metsäalalle on jäänyt taakka: kestävyys tarkoittaa alalla yhä nimenomaan puuntuotannon kestävyyttä, ei kestävyyttä luonnon monimuotoisuuden tai ilmaston näkökulmasta. Tämä asia on muuttumassa vasta nyt meneillään olevan rytinän myötä, ja se tarkoittaa kipua ja tappeluita, kuten on nähty.

Antti: Kun luin lehden vuosikymmeniä läpi, metsäasioissa Pentti Linkolan merkitys lehden terävimpien avausten tekijänä yllätti minut. Vuoden 1966 ensimmäisen numeron jutussa Sydänmaa ja sen kohtalo Linkola raportoi, miten tehometsätalous oli tullut hämäläisille takamaille, ja kuinka järjestelmällisesti: kaikki suot ojitetaan, haukkojen pesäpuut kaadetaan. Linkola vaatii metsäyhtiöiltä ”aivan toisenlaista pieteettiä paikallisten asukkaiden ja luonnonystävien intressiä kohtaan kuin nykyisin”. Tämä siis 55 vuotta sitten.

Juha: Hyvä huomio. Kyllä 1960-luvun Linkola oli käsittämättömän paljon aikaansa edellä. Tuo löytämäsi kirjoitus, kirjeenvaihto Linkolan ja Yhtyneet Paperitehtaat Oy:n ylimetsänhoitajan Väinö Koiviston välillä on oikeastaan 1900-luvun luonnonsuojelukeskustelu pähkinänkuoressa. Siinä näkyvät kaikki ne ainekset, joista sitten syntyivät varsinaiset metsätaistelun merkkipaalut myöhemmin. Näitä olivat esimerkiksi biologikirjailija-luontokuvaaja-virkamies Urpo Häyrisen kirjoitus Metsäammattimies – panssaroitu tuhooja Jukka Pakkasen toimittamassa Minne kukat kadonneet -kirjassa (1969), ja Suomen Luonnon metsänumero (1970), jolla luonnonsuojelijat panivat välit poikki metsänhoitajiin.

Vasemmalla: Historiallisesti merkittävä metsänumero 1970 oli metsäalalle shokki. Siinä oli ensimmäinen värikuvakansi. Oikealla ylhäällä: Metsänumero (SL 3/1970) soitteli myös kuvituksessaan hälytyskelloja luonnon puolesta. Oikea alakulma: Metsänumero arvosteli Metsähallituksen päätöstä ottaa suojametsät hakkuisiin Lapissa: ”…epätoivoista kauhua mm. saamelaisen väestön parissa.”

Mutta oleellinen oli olemassa jo 1966, ja se näkyy Linkolan teksteistä. Siis katkeruus ja suru kaadetuista metsistä. Niistä nuo myöhemmät tekstitkin syntyivät. Ja olen Linkolan linjoilla siinä, että tuo suru luonnon puolesta on aina ollut Suomessa laajaa. Hän kirjoittaa, että ”päättymätöntä aineellisen elintason nostamista vastustavat – – lähes kaikki merkittävät ns. ajattelijat sekä suuri osa varsinaista kansaa”. Luen tuota niin, että Linkolan mielestä kansan riveissä lymysi voimakkaana intuitiivinen ajatus luonnon säästämisen tärkeydestä, mutta se ei päässyt esille, koska sodasta nousun ja jälleenrakentamisen eetos hallitsivat.

Ylimetsänhoitaja Koivisto on väittelyssä niskan päällä, hänen edustamansa niin sanottu viileä järki, siis reaalimaailma. Sen Linkolakin myönsi kirjoittaessaan, että ”Koivistolla on tämän hetken länsimaisessa yhteiskuntasuunnittelussa epäilemättä yliote”.

Antti: Samassa vuoden 1966 numerossa biologi Antti Haapanen vaatii luonnonsuojelututkimusta ja toteaa riistanhoidon päässeen ”selville vesille”, kun alan tutkimus toden teolla alkoi. Urpo Häyrinen kirjoittaa Suomen Luonnossa jo 1968 että ilman isojen pinta-alojen suojelua pulassa ovat metsälajeista esimerkiksi monet tiaiset ja kaikki tikat. Seuraavalla vuosikymmenellä lehden toimitusneuvostossakin pitkään vaikuttanut eläintieteen professori Olli Järvinen toisti 1940- ja 1950-luvulla tehdyt lintujen linjalaskennat, ja huomasi nuoren metsän lajien runsastumisen sekä vanhan metsän lintulajien kuten pohjantikan ja metson vähenemisen. Luonnonsuojeluekologia oli kehittymässä, mikä näkyi monin tavoin lehdessä. Tutkimustieto näytti, että jotain on tehtävä.

Juha: Kyllä. Ja se, miksi noiden asioiden havaitseminen ja toteaminen on ollut vaikeaa, on johtunut muualta kuin luonnontutkijoiden piiristä tulleesta tiedosta, jolla on haluttu sekoittaa. Jos halutaan, että metsäekosysteemit säilyvät, tarvitaan metsiä. Kyse ei ole vaikeista asioista, mutta kyse on asioista, joita aktiivisesti on pyritty, osin hyvällä menestyksellä, hämmentämään.

Antti: Merkittävintä metsänsuojelua olivat pitkään kansallispuistot, kuten Urho Kekkosen puisto (1983). Sitten 1980-luvun lopulla nuoret metsäaktivistit menivät estämään Metsähallituksen hakkuita. Metsäkoneita vastassa oli vielä uudempi keksintö, NMT-puhelin, jolla media saatiin paikalle.

Suomen Luonto seurasi sitten läheltä metsäaktivismin nousua 1990-luvulla. Vieremän Talaskangas, Sotkamon Porkkasalo, Kuusamon yhteismetsän vanhat metsät ja muut metsäkiistat tuottivat lopulta satoja suojelualueita. Suomen valtiota täytyy arvostaa siinä, että yksittäisten kohteiden kiistat johtivat kartoituksiin ja sitä kautta monien muidenkin alueiden suojelemiseen. Villin näköinen aktivismi tuotti tulokseksi järjestelmällistä suojelua.

Luonto on lajeista tehty

Antti: Lajit kuuluvat luontolehden sivuille. Jo ensi numerossa olikin mukana pohdintaa suden, karhun, ahman ja ilveksen määristä, sekä K.E. Kivirikon juttu kesämökin lintumaailmasta. Siinä haarapääsky oppii hakemaan kärpäsiä lattialta.

Juha: Isot ja näyttävät lajit ovat portti luontoon, helppoja ymmärtää. Mutta niiden ulkopuolella luonto vasta onkin loputon seikkailu. Ja mitä paremmin sisäistää esimerkiksi populaatioiden ja ekosysteemien luonteen, sitä paremmin ymmärtää mistä koko luonnonsuojelussa on kyse. Lajit ovat tavallaan vain väline käsittää hahmottoman isoja kokonaisuuksia. Jos ajattelee vaikka niitä vuosia, jotka kollegoina yhdessä tehtiin lehtiä, 2002–2013, niin kyllähän me keskenämme puhuttiin paljon luonnosta, sen monista tasoista, mutta kirjoitimme usein lajeista, koska niiden kautta voi tavoittaa ymmärrettäviä ja merkityksellisen tuntuisia juttuja. Kyse on Kivirikon haarapääskystä ja kärpäsestä, mutta samalla siitä, mitä kaikkea se edustaa: elollista luontoa, elämää, joka on syntynyt miljoonien vuosien evoluution myötä.

Antti: Vuonna 1975 lehdessä julkaistiin ensimmäinen uhanalaislista. WWF:n kokoama lista on vähän liikuttava vain parin sadan lajin joukollaan, joskin tärkeä avaus. Mukana on tuttuja lajeja kuten naali, vesikko, liito-orava, kiljuhanhi ja merikotka. Kasveista mukana ovat muun muassa kangasvuokko ja kynäjalava, hyönteisistä isoapollo ja muurahaissinisiipi.

Juha: Näkyisikö tuossa 1900-luvun alkupuolen henki. Luonnonsuojeluhan oli aluksi erikoisuuksien suojelemista. Erikoiset luonnonmuodostumat, erikoiset kivet, kalliot, erikoisen suuret ja vanhat puut. Kun mukaan tulivat lajit, ne olivat erikoisia ja näyttäviä lajeja, naalia, kangasvuokkoa, isoapolloa. Ja vasta 1985 ilmestynyt ensimmäinen uhanalaisten lajien raportti, Punainen kirja, räjäytti tajunnan tässä suhteessa. Sen merkitys oli aivan käänteentekevä vaikkapa noille mainitsemillesi toisiaan seuranneille metsäkiistoille, varsinkin Talaskankaalle. Siellä mentiin ikään kuin jo äärimmäisyydestä toiseen. Suuri yleisö ei ehkä enää ymmärtänyt, vaan heistä tuntui irralliselta, että Eduskuntatalon portailla puhuttiin yhdestä sienilajista. Samalla toki metsäadressi keräsi kansalta huimat 200 000 nimeä.

Antti: Vuosikymmenien varrella erityisessä suosiossa ovat olleet petolinnut, kuten maakotka ja merikotka. Juuri Suomen Luonto julkaisi pitkään raportit siitä, miten niillä menee. Merikotkan suojelutyössä pioneereja olivat Luonnonsuojeluliiton pääsihteeri Esko Joutsamo ja nuori WWF Suomi. Liito-orava on sekin kaikkien vuosikymmenten julkkis. Luontokohteista kansallispuistot ovat lehden sivuilla jo paljon ennen perustamistaan. Esimerkiksi Nuuksion kansallispuisto mainitaan jo 1960-luvulla, ja Urho Kekkosen kansallispuiston perustaminen Itäkairaan eli Koilliskairaan on vuosikymmenten jännitysnäytelmä. Useimmilla oli voimakkaita vastustajia.

Onneksi luonnolla on myös voimakkaita puolustajia. Luonnonsuojeluliiton pitkäaikaisen puheenjohtajan Rauno Ruuhijärven tapaiset hahmot tulevat ensiksi mieleen. Esimerkiksi Vuotoksen altaan uhkaaman luonnon säilyminen oli paljon kiinni Helena Tiihosesta, kemijärveläisestä lääkäristä sekä Luonnonsuojeluliiton ympäristöjuristi Pirjo-Riitta Oinaalasta. Urpo Häyrinen taas on sellainen voimahahmo, että jokin kansallispuisto tulisi nimetä hänen mukaansa.

Luontokuva toi luonnon ja harvinaiset hetket kaikkien ulottuville

Antti: Luontokuva lehdessä oli aika sivuosassa 1960-luvulle asti. Iso juttu oli värin tulo lehden kansiin 1970-luvulla ja sitten sen keskiaukeamille, jotka saattoi irrottaa pienoisjulisteiksi seinille. Lehti pyrki saamaan parhaat luontokuvaajat jotenkin lehden yhteyteen. Mitä ajattelet Suomen Luonnon merkityksestä luontokuvaukselle?

Juha: No, tekisi heti mieli sanoa että suuri merkitys! Olen tässä melkein jäävi, koska oma työnkuvani lehdessä oli pitkään pitää yhteyttä luontokuvaajiin, joiden parhaat kuvat haluttiin juuri meidän lehteemme. Mutta kai sen voi ihan objektiivisestikin sanoa, että Suomen Luonnon ja luontokuvan yhteys on valtavan vahva. Lehteä on myyty paljolti Suomen upeimmilla luontokuvilla, jotka ovat tehneet luontoa tutuksi lukijoille. Suomen Luonnolla on ollut varmasti isokin ohjaava vaikutus luontokuvaukseen. Tajusin oikeastaan vasta Suomen Luontoon tullessani ja tutustuessani luontokuvaajiin, miten totaalista heittäytymistä huippuluontokuvien ottaminen vaatii. Kun esimerkiksi Antti Leinonen alkoi 1980-luvulla kuvata karhuja, hän ei ensimmäiseen kolmeen vuoteen edes nähnyt yhtään karhua. Tämä siis ennen kaupallisia kojuja. Ja Leinosen myöhemmät ahmakuvat on otettu ilman piilokojua, eli ahmat ovat hyväksyneet hänet täysin. Tällaisia kuvia saadakseen on vietettävä niin kauan metsässä, että se on jo kokonaisen elämäntavan valinta.

Kehityksenhän näkee lehdessä aitiopaikalta. Muistan, kun uudet digijärjestelmäkameroiden rungot tulivat joskus 2005–2010 paikkeilla, ja kuinka se mullisti luontokuvan, myös Suomen Luonnon sivuilla: mehän olimme aivan pähkinöinä siitä, että joku pikkulintu saatiin pysäytettyä ilmassa niin teräväksi, että sen silmän iiris näkyi, ja jokainen sulka erottui veitsenterävänä. Niitä kuvia julkaistiin aika paljon. Ja toisaalta digikuvaus toi tietynlaisen taiteellisuuden luontokuviin, etten sanoisi ruotsalaisen tuulahduksen, koska yhtäkkiä ei ollut kallista filmiä rajoittamassa yritysten määrää.

On vaikea erottaa Suomen Luontoa ja luontokuvaa toisistaan, niin samaa tahtia ne ovat kehittyneet, molemmat toisiaan ruokkien.

Antti: Valokuvaajista esimerkiksi Heikki Willamo ja Ritva Kovalainen ovat luoneet lehdessä käsitystä siitä, mikä on suomalainen metsä ja millainen on metsäsuhteemme. Paljon on keskusteltu siitä, näytämmekö luonnon liian koskemattomana. Jo 40 vuotta sitten päätoimittaja Teuvo Suominen haastatteli Hannu Hautalaa, joka paljasti kuvissaan miltä lintujen kuvauspaikat Kuusamossa todella näyttivät: kun kameraa hiukan käännettiin, se osoitti avohakkuuta.

Vasemmalla ylhäällä: Teuvo Suominen sai ennennäkemättömän otoksen kohdattuaan Kuhmon Elimyssalolla sattumalta karhun. Oikealla ylähäällä: Jorma Peiposen kuvaama saukko päätyi kanteen, kun laji rauhoitettiin 1996 alussa.
Alhaalla: Sivukoko kasvoi 1984. Mikko Pölläsen kuvia Etelä-Karjalasta 1987.

Ympäristöasiaa ja somesuosiota

Antti: On mielenkiintoista seurata, miten ympäristömyrkyt nousevat esiin 1960-luvulla ja huomataan, että ne ovat romauttaneet meidänkin petolintujemme lisääntymiskyvyn. Äkkiä lehti joutuu raportoimaan saastumisesta ja myrkyistä, kun niitä rajoittavat säädökset ja ympäristöhallinto puuttuvat.

Juha: Joo, tässä taas yksi yhteiskunnallinen aihe, jossa Suomen Luonnolla on ollut aivan huiman suuri merkitys. Pentti Linkolan 1950-luvun lopun pitkät ja seikkaperäiset jutut jalohaukan, nykyisen muuttohaukan, katoamisesta Suomen soilta ja kallionjyrkänteiltä olivat koko maailman ensimmäisiä dokumentoituja muuttohaukan tuhoja. Muuttohaukan kadon dokumentointi on mielestäni Linkolan merkittävin yksittäinen saavutus luonnonsuojelijana, vaikka häntä ei siitä muistetakaan. Kun 1962 ilmestyi ensimmäinen artikkeli Englannissa kuoriutumatta jääneistä muuttohaukan munista joista löytyi jäämiä klooratuista hiilivedyistä, niin tuossa jutussa mainittiin Suomi yhtenä harvoista maista, joissa muuttohaukan katoaminen oli havaittu. Se viittasi Linkolan polkemiin tuhansiin kilometreihin, satojen paikallisten lintuharrastajien ja kylänmiesten havaintojen keräämiseen ja dokumentointiin Suomen Luonnossa.

Myöhemmin myrkkyteemaa pitivät esillä Suomen Luonnossa riistabiologi Matti Helminen ja Teuvo Suominen. Linkolan ensimmäisissä kirjoituksissahan ei myrkkyjä mainittu, ne olivat vain dokumentti kadosta. Helminen oli tutkijana ja Suominen journalistina yhteydessä ulkomaille, he seurasivat sormi pulssilla kansainvälistä myrkkykeskustelua. Tämä kaikki, PCB, DDT ja Pekka Nuortevan johdolla esille nostettu elohopea, nämähän olivat Suomen Luonnon perussisältöä 1960-luvun lopulta alkaen, ja niistä on sittemmin tullut meidän biologiankirjojemme perussisältöä. Harva tulee ajatelleeksi, että kirjatiedon taustalla on monen henkilön vuosien uurastus.

Vasemmalla ylhäällä: Historian kuudes Turhake vuodelta 2007.
Oikealla ylhäällä: Kyösti Variksen (maapallot), Erik Bruunin (merikotka) ja Jukka Veistolan (ddt) klassikkojulisteita mainostettiin 1970.
Vasemmalla alhaalla: Suomen Luonnolle Talvivaara oli iso satsaus. Lehti kuvautti kaivoksen ilmasta kolme kertaa. Tässä kipsisakka-allas. Kuva Mikko Maliniemi / Suomen Luonto

Antti: Ympäristöaiheet eivät jääneet siihen. Tällä vuosituhannella lehti perusti turhaa kulutusta esiin tuovan Turhakkeen, se on jo 20-vuotias – siis neljänneksen lehden iästä! Ja täytyy Juha muistaa esimerkiksi sinun Talvivaara-juttusi, jotka vaikuttivat skarppaukseen suhtautumisessa koko kaivossektoriin ympäristöriskinä.

Juha: Talvivaara-jutut syntyivät vahvasti yhteisöllisessä Suomen Luonnon toimituksessa, jossa pystyi panostamaan aikaa vievään tutkivaan työhön. Oli aikaa ja laaja toimitus, päätoimittaja Jorma Laurilan sallivan johtamistyylin alla, jossa oli työmyyriä, kuten Alice Karlsson, Ritva Kupari ja Johanna Mehtola, joiden ansiosta lehdessä oli laadukasta sisältöä koko ajan, vaikka esimerkiksi me molemmat ajauduimme välillä pitkäksikin aikaa penkomaan joitain kaivosjuttuja.

Sen on vasta jälkikäteen huomannut, että Talvivaara ja koko 2010-luvun kaivoskeskustelu, jonka käynnistymisessä Suomen Luonnolla oli suuri rooli, olivat osa tuota vuosikymmenten ympäristöasioiden jatkumoa, ja siinä on ollut upeaa saada olla mukana. Mutta tästä tulee mieleen tulevaisuus. Mietin sitä, että jos luonnon tila nykyisestä tulevina vuosikymmeninä kohenee, monimuotoisuus alkaa elpyä, tarvitaanko luonnon puolesta puhuvaa, näyttävää aikakauslehteä vielä yhtä paljon?

Antti: Lehden lukijamäärä on nousussa ja lukijathan tulevaisuuden päättävät. Luonto- ja ympäristötieto on Tiedebarometrin mukaan suomalaisten suurempi kiinnostuksen kohde kuin talous ja politiikka. Kiinnostuksen olemme kyllä huomanneet esimerkiksi lähes puolet lehden iästä jatkuneen luontokysymyspalstan riemastuttavana suosiona. Nyt sama näkyy yleisönä myös netissä, ja sosiaalisessa mediassa lehdellä on yli 200 000 seuraajaa. Vilkas keskustelu hyrrää siellä juuri nytkin. Kotimainen luontokuva ja luontotieto näyttävät pysyvän kysyttyinä, ja suomalaiset luontokansana. Kuvista ja tiedosta ei ole puutetta, ja journalismilla on paikkansa. Kun edistämme luonnonrakkautta, saamme ehkä sitä takaisinkin.

Oli opettavaista kahlata läpi vanhoja numeroita ja nähdä millaisessa jatkumossa lehteä tehdään. Suomen Luonto on jo 80-vuotias. Matka jatkuu niin, että annan tämän jutun graafikko Hanna Kahranaholle, kun toimittaja Jouni Tikkanen on karsinut tekstin sivupolkuja, ja vielä päätoimittaja Heikki Vasamies antanut kommenttinsa. Sitten haen kahvia ja alan miettiä lehden kansitekstejä. Luonnon äänenä oleminen on lopulta yhteistyötä.