Kun suomalaisten ylikulutuspäivää vietettiin tänä vuonna viides huhtikuuta, äitini kysyi minulta miten luonnonvarojen ylikulutuspäivä lasketaan. Että mihin se oikein perustuu?

Kysymys oli tukala. Tämä minun kuuluisi tietää, koska olen koulutukseltani biologi ja toimittajana seuraan ympäristöasioita. Kysymys jäi kalvamaan mieltäni.

Kun tutkin asiaa, missään ei kerrottu suoraan, kuinka rajapyykki kestävälle ja kestämättömälle kulutukselle määritellään. Päätin selvittää asian.

Miten mitata kulutusta?
Kuluttamista ja sen vaikutuksia luontoon on ar­vioitu viime aikoina pääasiassa kolmella mittarilla.

Ekologinen selkäreppu laskee kuinka monta kiloa eri materiaaleja tarvitaan vaikkapa lapion tai puuvillapaidan valmistamiseen. Se ottaa huomioon myös tavaran käyttämiseen kuluvat materiaalit, kuten paidan pesuun käytetyn pesuaineen.

Hiilijalanjälki mittaa syömisestä, liikkumisesta, asumisesta, vapaa-ajasta tai vaikka palveluista syntyvät hiilidioksidin ja muiden kasvihuonekaasujen päästöt. Ne lämmittävät ilmastoa eri voimakkuudella. Esimerkiksi typpioksiduuli on 300 kertaa voimakkaampi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi. Päästöt ilmoitetaan niiden ilmastoa lämmittävän vaikutuksen mukaan muunnettuna hiilidioksidiksi, eli hiilidioksidiekvivalenttikiloina.

Ekologinen jalanjälki, josta äitinikin kysyi, mittaa maapallon kykyä tuottaa uusiutuvia luonnonvaroja ja metsien kykyä sitoa hiilidioksidipäästöjä. Luonnon tuottamia rajallisia varoja ja hiilensitomiskykyä verrataan siihen, kuinka paljon ihmiset niitä kuluttavat ja tuottavat hiilipäästöjä.

Luonnonvarojen tuotanto lasketaan alueiden tuottavuuden ja pinta-alan mukaan. Esimerkiksi viljakilon kasvattamiseen Suomessa tarvitaan keskimäärin suurempi maa-ala kuin Ranskassa, sillä viileässä ilmastossa kasvu jää heikommaksi.

Maan tai vesialueen käyttö jaotellaan ekologisessa jalanjäljessä käyttötavan mukaan. Niitä ovat viljeleminen, laiduntaminen, kalastaminen, rakentaminen sekä metsätalous. Kasvihuonekaasujen sitomista varten huomioidaan hiilinielut eli metsät.

Tuottavuus voi vaihdella vuosittain sen mukaan, miten aluetta hyödynnetään. Jos ekologista jalanjälkeä halutaan pienentää, tulisi maa-alaa käyttää entistä vähemmän tai tehokkaammin.

Kalastukselle tämä tarkoittaisi pyynnin tehostamista, siis enemmän kalaa samoilta vesiltä. Myös pelloilta tulisi saada mahdollisimman suuri sato, mikä pakottaisi meidät tehostamaan viljelyä entisestään, muun luonnon kustannuksella.

Mittarien rajoitukset
Ekologinen selkäreppu ja hiilijalanjälki ovat laskenta­tavaltaan melko yksinkertaisia, sillä ne mittaavat vain yhtä asiaa: joko käytettyjä materiaalikiloja tai syntyneitä hiilipäästöjä.

Ekologisen jalanjäljen ristiriidat yllättivät minut. Se mittaa maan käyttöä, joka tuntuukin tärkeältä, sillä ihmisen ei tulisi tunkeutua joka kolkkaan. Mutta sitä, miten maata käytetään, ei huomioida. Se ei kuitenkaan ole yhdentekevää, koska ihmisiä on miltei kaikkialla.

Voiko kestävän kulutuksen tiivistää yhteen lukuun?

Ajatellaan esimerkiksi kestävällä tasolla olevaa kalastusta tai viljelyä. Niiden harjoittaminen suurentaa ekologista jalanjälkeä, mutta toisaalta auttaa turvaamaan monimuotoisuutta.

Kolmannes maailman kalakannoista on ylikalastettuja. Pyyntiä ei voi enää tehostaa.
Maatalouden tehostuminen on vaikuttanut lähes tuhannen lajin uhanalaistumiseen Suomessa. Nämä lajit ovat neljännes kaikista uhanalaisista lajeistamme, joten sillä miten viljelemme maatamme, on suuri merkitys monimuotoisuudelle.

Metsienkin kanssa laskutavassa on ongelmia, koska ekologinen jalanjälki mittaa vain saatuja puukuutioita tai sidottuja hiilikiloja. Se ei kuitenkaan paljasta sitä, kuinka monimuotoista metsäluonto on.

Kuvitus: Anja Reponen

Metsien maa
Suomessa metsiä on paljon, mutta valtaosa niistä on metsäteollisuuden käytössä. Metsä peittää maatamme niin laajalti, että viiden miljoonan suomalaisen kuluttamat luonnonvarat jäävät ekologisella jalanjäljellä mitattuna pienemmiksi kuin metsien tuottamat varat, eli tuotettu puu ja hiilensidonta. Silti metsien uudistaminen ja käsittely ovat suurin yksittäinen tekijä, joka suistaa lajeja uhanalaisiksi.

Onko kansakuntamme luonnonvarojen käyttö siis kestävää? Silloinhan oltaisiin plussan puolella, eikä Suomessa koskaan vietettäisi ylikulutuspäivää.

Näin ei tietenkään ole. Kulutuksen määrän lisäksi pitää ajatella myös sen laatua eli sitä, kuinka voimakkaasti muokkaamme ympäröivää luontoa.

Lisäksi muu maailma ei ole yhtä metsäinen kuin Suomi. Valtaosalla maapalloa ei synny yhtä paljon luonnonvaroja kuin Suomessa. Kulutamme henkeä kohti enemmän kuin vaikkapa ranskalaiset tai brittiläiset. Euroopassa vain virolaiset, tanskalaiset ja luxemburgilaiset kiilaavat kulutuksessa edellemme.

Elämme globaalissa taloudessa, joten valtio­tason vertailu ei ole mielekästä. Oman maan luonnonvarat ja tavarat eivät riitä, vaan meille tuodaan muualta maailmasta esimerkiksi öljyä, kännyköitä, farkkuja, appelsiineja ja autoja.

Ekologinen jalanjälki mittaa myös maankäytön eri osa-alueita. Mitkä niistä ovat kasvaneet eniten kulutuksen kasvun myötä?

Yllättäen ainoa globaalisti selkeästi noussut kulutuksen osa-alue on hiilidioksidipäästöt. Muun käytön kasvua ei juuri näy. Ehkä ihmistoiminnan tehostuminen vääristää lukua, kuten kalastuksen ja maatalouden esimerkit jo osoittivat.

Etsin tietoa maan ja vesialueiden käytöstä muualta. Vertaan ekologista jalanjälkeä YK:n kansainvälisen resurssipaneelin IRP:n lukuihin. Resurssipaneeli on tilastoinut luonnonvarojen käyttöä ja kauppaa 1970-luvulta alkaen. Silloin äitini oli parikymppinen ja muuttanut omilleen kämppäkaverin kanssa.

1970-luvun alusta alkaen mineraalien kaivaminen sekä metallien ja fossiilisten polttoaineiden kauppa ovat kasvaneet yli nelinkertaisiksi, resurssipaneelin tiedot kertovat. Viidenkymmenen viime vuoden aikana myös maapallon väestö on kaksinkertaistunut, ruoantuotanto 2,5-kertaistunut ja maailmankauppa kuusinkertaistunut.

Niin kauan kuin jatkamme näin, joka päivä on ylikulutuspäivä.

Ekologinen jalanjälki mittaa käytännössä siis vain hiilijalanjälkeä. Koska hiilidioksidia on ilmakehässä jo liikaa, kasvihuonepäästöjen suitsiminen yhden maapallon rajoihin ei riitä. Hiilidioksidia pi­täisi saada pois ilmakehästä, siis päästöt negatiivisiksi. Ekologisella jalanjäljellä mitattuna se tarkoittaisi elämää ’miinus-maapallolla’.

Jokin ekologisen jalanjäljen laskutavassa siis mättää, ja tutkijat ovatkin kiistelleet sen toimivuudesta.

Järisyttävää on se, että ekologinen jalanjälki vaikuttaa olevan aliarvio ihmistoiminnan laajuudesta ja vaikutuksista. Sen kehittäneen Global Footprint Networkin välittämä viesti ei siis ole väärä, vaan se on aliarvio.

Kulutustottumustemme pitäisi muuttua huomattavasti enemmän kuin mitä maailman luonnonvarojen ylikulutuspäivä antaa ymmärtää. Niin kauan kuin jatkamme näin, joka päivä on ylikulutuspäivä.

Huima kasvu sukupolvessa
Kun ajattelen kulutuksen vähentämistä, ajatukset kääntyvät vääjäämättä menneeseen. Kulutusta pitäisi vähentää jollekin tietylle tasolle, joka ennen vallitsi. Miten kuluttaminen on muuttunut esimerkiksi sukupolvessa?

Kysyn asiaa äidiltäni: miten perheemme eli kun hän oli minun iässäni? Silloin oli vuosi 1987.

”Kaupassa oli rasvatonta, sinistä ja punaista maitoa. Hedelmiä oli pienempi valikoima kuin nyt. Ei mitään eksoottista, ei granaattiomenoita tai mangoja. Kotimaisia tomaatteja sai myöhäissyksyyn, talvella niitä ei kaupassa ollut. Kaupan pakasteesta löytyi sekavihanneksia, porkkanoita, herneitä ja ranskalaisia perunoita, sekä kalapuikkoja ja seitä. Limpparia ei paljon ostettu. Eikä varsinkaan kaupan mehua”, äiti kertoo.

Valikoiman lisäksi myös pakkauskoot ovat muuttuneet.

”Ennen jauheliha myytiin 300 ja 500 gramman paketeissa. Nyt pakkaukset ovat yleensä kooltaan 400 tai 700 grammaa”, äiti sanoo.

Ruokakauppamme oli nykymittapuulla pieneh­­kö lähikauppa. Silloin se oli kooltaan ja valikoimaltaan normaali.

Nykykauppojen yltäkylläisyys saa aikaan jopa ahdistusta. Löytyykö kaikelle tälle ostaja? Suomen pakkausyhdistyksen tietojen mukaan vuonna 1995 Prismassa tai Citymarketissa oli noin 5000 erilaista tuotenimikettä, kun 2017 niitä oli jopa viisinkertainen määrä.

Perheessämme oli yksi auto, jolla isäni kävi töissä ja kaupassa.

”Kaupassa käytiin harvemmin kuin nykyisin. Koska asuimme syrjemmässä ja linja-autoja kulki huonosti, muita vaihtoehtoja ei ollut”, äiti kertoo.

Talossamme oli noin sata neliötä ja se lämpeni öljyllä. Meillä ei ollut lemmikkejä eikä kesämökkiä, emmekä tehneet etelänmatkoja.

Kesälomalla vietimme viikonlopun hotellissa jossain päin Suomea. Lomil­la kävimme tietysti myös isovanhempien luona.

Henkilökohtaisia tavaroita oli vähemmän kuin nykyisin.

”Meillä oli puhelin, televisio, levysoitin ja radio”, äiti kertoo. ”Ei ollut kännyköitä eikä tietokoneita.”

1980-luvulla äitini ompeli melkein kaikki vaatteet, minun, veljeni ja omansa. Hän ompeli rahan säästämiseksi, mutta myös harrastuksekseen. Vaatteita oli vähän, koska rahaakin oli vähän.

”Välillä harmitti, kun ei jotain uutta puseroa saanut, mutta ei se elämä mitään kitkuttelua ollut. Kyllä meillä oli kaikkea”, äiti kertoo.

Sitran hiilijalanjälkitestillä mitattuna äitini tulos vuoden 1987 kulutuksen mukaan on 4500 hiili­dioksidiekvivalenttikiloa. Se on alle puolet nykysuomalaisen hiilijalanjäljestä, vaikka söimme lihaa, meillä oli auto ja talo lämpeni öljyllä.

Nykyisellä väestömäärällä ja mittapuulla äitini ekologinen jalanjälki vuonna 1987 oli 2,9 maapalloa, eli keskimäärin kolmanneksen pienempi kuin nykysuomalaisen jalanjälki.

Milloin kuluttaminen lähti lapasesta?

”Varmaan jo 1960-luvulla alkoi kuluttamisen nousu”, äiti pohtii. Mitä kulutustilastot kertovat?

Ei paluuta menneeseen
Ekologisen jalanjäljen tilastot alkavat vuodesta 1970. Silloin ihmiskunnan laskennallinen jalanjälki oli yhden maapallon rajoissa.

Ekologisen jalanjäljen kyky mitata kulutuksen laatua on kuitenkin heikko. Jo silloin Suomi ja koko kehittynyt maailma pyörivät fossiilivoimalla. Tuotimme jo silloin liikaa hiilidioksidipäästöjä.

Kysyin kulutuksen kasvusta Ville Lähteeltä. Hän on ympäristöpolitiikan ja -filosofian tutkija, joka on perehtynyt muun muassa luonnonresurssien niukkuuteen sekä ruoantuotannon ja kuluttamisen ongelmiin. Hän ehkä tietää milloin suomalaisten kuluttaminen oli kestävällä tasolla?

”Tämä kysymys on esitetty minulle monta kertaa”, hän vastaa sähköpostitse.

”Ja valitettavasti vastaukseni on, että kysymys ei ole järin hyvä.”

Monet ympäristöongelmat, kuten ilmastonmuutos ja biodiversiteettikriisi, ovat osin kytköksissä toisiinsa, mutta ihmistoiminnalla voi olla niihin ristiriitaisia vaikutuksia. Monista erilaisista ympäristöongelmista johtuen eri mittarit antavat pallomme tilasta erilaisen kuvan.

”Suomi oli fossiilitalous jo 1960-luvulla, ja on selvää, että se ’ylikulutti’ – eli tuotti kestämättömästi kasvihuonekaasuja”, Lähde sanoo.

Kulutuksen vähentäminen ei tarkoita paluuta 1950-luvulle.

Toisaalta muu kuluttaminen oli 1960-luvulla nykyistä maltillisempaa, ja uhanalaisia lajeja oli vähemmän. Tosin juuri silloin herättiin DDT:n ja muiden ympäristömyrkkyjen hälyttäviin pitoisuuksiin.

”Jos katsotaan yksin kasvihuonepäästöjä, kestävä päästötaso ohitettiin globaalisti kauan sitten. Aikajanalla, joka ulottuu teollistumisen alkuaikoihin, ei tietenkään ole mielekästä tehdä tarkkoja maakohtaisia laskelmia”, Lähde sanoo.

Hän viittaa tällä maakohtaisiin arvioihin siitä, kuinka monta maapalloa tarvittaisiin tuottamaan kulutuksen vaatimat luonnonvarat.

”Tällaisiin ajatuskokeisiin menneen ajan kulutuksesta liittyy ongelma: kestävyys ei tarkoita sitä, että pitäisi palata menneeseen”, Lähde huomauttaa.

Kuvitus: Anja Reponen

Laadulla on väliä
Tässä tullaan asian ytimeen. Kulutuksen vähentäminen ei tarkoita paluuta 1950-luvulle. Vaikka kuluttaminen on nyt historiallisen korkealla tasolla, meillä on samalla käytössämme enemmän tietoa ja teknisiä ratkaisuja kuin koskaan aiemmin. Päättäjiltämme puuttuu kuitenkin rohkeutta tehdä päätöksiä, joilla kulutusta voitaisiin ohjata kestäväksi.

Lähde sanoo, että meidän pitäisi ennen kaikkea muuttaa aineellisen kulutuksen laatua ja energian­tuotannon tapoja.

”Vaikka aineellista kulutusta laskettaisiin reippaasti, mutta energia tuotettaisiin fossiilisilla polttoaineilla, oltaisiin silti ongelmissa”, hän sanoo.

Nyt tulee olla tarkkana sen kanssa, miten energiantuotantoa uudistetaan. Jos korvaamme fossiiliset polttoaineet biotuotteilla, kuten palmuöljyllä tai puulla, vaaditaan energian tuottamiseen entistä suurempia maa-aloja. Silloin metsät ja maaperä olisivat yhä kovemman käytön kohteena, joka näkyisi muun muassa luonnon monimuotoisuuden kasvavana köyhtymisenä.

Vaikka ekologinen jalanjälki onkin aliarvio luonnonvarojen todellisesta kulutuksesta, sen saama huomio on todella tarpeen. Viesti on totta: kulutamme liikaa. Elämäntapamme on pakko muuttua.

Ajattelen äitiäni, joka ei vuonna 1987 saanut uutta puseroa, joka ei lentänyt etelään lomalle, mutta joka ei myöskään kitkutellut. Eilistä tutkimalla voimme oppia huonoista ratkaisuista ja opetella sopeutumaan tulevaan.

Yksi asia vaikuttaa olevan selvä: kuluttaminen kasvaa yhdessä lisääntyvän vaurauden kanssa. Vaikuttaa siltä, että ainut tehokas keino vähentää ympäristölle haitallista kuluttamista on tehdä siitä niin kallista, että suurimmalla osalla ei ole siihen varaa. Samalla muutoksen tulee olla oikeudenmukainen, eli tarvitaan halpoja ja houkuttelevia ympäristöystävällisiä ratkaisuja.

Korkeintaan viidennes ihmisistä on valmiita tekemään ympäristön hyväksi vaivalloisia tai kalliita uhrauksia. Mutta jos ihmiset ovat varmoja siitä, että kaikki tekevät uhrauksia, he ovat paljon auliimpia muuttamaan tapojaan.

Tarvitaan ekologinen jälleenrakennus ja yhteinen tarina muutoksesta. Kuin talvisodan henki luonnon puolesta.

 

Lue lisää ekologisesta jälleenrakentamisesta BIOS-tutkimusyksikön verkkosivuilta.

 

ekologinen jalanjälkiekologinen selkäreppuhiilijalanjälkikuluttaminenluonnonvaratylikulutuspäivä