Suomalaisten sivukylien läpi ajava saa näinä päivinä hämmästyä. Siellä missä piti olla tyhjää ja hiljaista, huristavat tuulivoimayhtiöiden, aurinkopuistofirmojen ja selluyhtiöiden rekat. Kaivosyhtiöt lennättävät metsän yllä drooneja ja poraavat suojelualueiden kupeeseen näytteenottoreikiä.

Syrjäseuduille suuntaa kasvava määrä hankkeita, jotka kuluttavat luontoa ja luonnonvaroja, mutta yksi puuttuu: media.

Luonnonvarojen käyttö tapahtuu usein median katvealueilla. Viime vuosikymmenen aikana nämä katvealueet ovat laajentuneet entisestään. Journalistien määrä on vähentynyt neljänneksellä. Aluetoimitukset ja -toimittajat ja jopa alueiden omat lehdet ovat monin paikoin enää haalea muisto.

Isommat mediat tekevät laajoja juttua ajankohtaisista hankkeista kerran tai kahdesti vuodessa. Jutut ovat syvällisiä, mutta pitkäaikaista seurantaa ne eivät korvaa.

Paikalle pyrähdetään myös, kun käynnissä on ympäristökonflikti: Kemin sellutehtaan porteilla, Aalistunturilla tai Viiankiaavalla. Aktivistien viesti on tärkeä, mutta pikainen helikopterijournalismi kylmää. Uutisoitaisiinko kohteista lainkaan ilman järjestöjä?

”Luonnonvarojen käyttö tapahtuu usein median katvealueilla.”

Kuka seuraa suurella paineella suoritettavia hakkuita tai jättimäisiä vihreän energian hankkeita ja niiden kokonaisvaikutuksia? Kuka kertoo paikallisten ihmisten näkökulmia?

Eko- ja ilmastokriisin aikana tarvitaan tiukkaa ja säännöllistä uutisointia hankkeista, jotka uhkaavat monimuotoisuutta. Toimittajapulan kanssa kamppailevat maakuntalehdet eivät tähän ehdi vastata. Ristiriita on suuri. Pitkään syrjäseutujaan kaihtanut Ruotsikin on tähän havahtunut.

Dagens Nyheter palkkasi muutama vuosi sitten aluetoimittajia pohjoiseen uutisoimaan erityisesti metsäteol­lisuudesta ja saamelaisten asioista.

Vielä perinpohjaisemmin ongelmaan on tarttunut Kanada, jossa on myös paljon luonnonvaroja, suuryrityksiä ja etäisyydet ovat pitkiä.

Vuonna 2019 Kanada perusti 32 miljoonan euron rahaston, joka jakaa avustuksia medioille paikallistoimittajien palkkaamiseen viideksi vuodeksi paikkoihin, joissa heitä ei muuten olisi. Sen lisäksi, että journalistit tukevat paikallisdemokratiaa, he seuraavat alueiden ympäristökysymyksiä ja yritystoimintaa.

Suomi voisi ottaa tästä oppia. Sillä kun journalismi keskittyy liikaa, iso kuva ja laaja seuranta jäävät puuttumaan. Eikä siitä hyödy loppujen lopuksi kukaan.