Katson näyttöruudulla kuvaa, joka heiluu ylös ja alas. Vesi liimautuu kiinni kameran linssiin, välillä se valuu pois, kun kuva nousee meren pinnan yläpuolella. Sivussa vilahtaa hyppäävä delfiini. Samassa ollaankin takaisin pinnan alla: vesimassa painautuu linssiä vasten. Ruudulla näkyy kuplia ja roisketta. Kohta näen taas auringonsäteet ja vilauksen saaresta, ennen kuin kuva sukeltaa syvyyksiin. Merilevä ja delfiinin pyrstö kiitävät ohitse.

Laivan kannella miehet kiskovat monta haita ylös merestä ja nuijivat ne hengiltä.

”Meille sukeltajille hait ovat verivihollisia”, selostaa kertojaääni.

Hai toisensa jälkeen tapetaan, häntää heiluttavan laivakoiran katsellessa vieressä. Minun on käännettävä katseeni pois kuvasta. En voi seurata haiden julmaa kohtelua.

Kertojaääni kuuluu Jacques Cousteaulle ja kohtaus on hänen vuonna 1956 julkaistusta dokumentista Hiljainen maailma. Kuvat haitten teurastuksesta ovat varsin kaukana 2000-luvun luontodokumenteista, jotka käsittelevät merta ja pinnanalaista elämää.

Hiljainen maailma -dokumentissa hait esitetään uhkana. Kuva: BBC

Luontodokumentit eivät esitä ympäristöjä ja eläimiä objektiivisesti, vaan heijastavat kulttuurin arvoja ja myös tuottavat niitä. Millaista tietoa ja minkälaisia käsityksiä luontodokumentit siis tuottavat meristä?

Meret eivät kerro meille tarinoita itsestään, joten ihmisen täytyy tutkimalla ja havainnoimalla rakentaa käsitys merestä. Kokemuksemme merestä ovat enimmäkseen sen pinnalta. Katsellessa rannalta tai veneestä merta näemme aaltoja ja valon välkehdinnän veden pinnalla. Pinnan alla näkökyky on rajoittunut. Tarvitsemmekin apuvälineitä nähdäksemme pintaa syvemmälle. Luontodokumentti on yksi tällainen tiedonvälittämisen ja tarinoinnin väline.

Tiedämme merten syvyyksistä verrattain vähän. Vain viidesosa valtamerien pohjasta on kartoitettu. Ihmisen kokemukset merestä, samoin kuin tietomme pinnanalaisesta maailmasta, ovat lähes poikkeuksetta välittyneet teknologian kautta. Sukelluslaitteet ja -veneet – kuten myös luontodokumentit – ovat teknologioita, jotka auttavat meitä näkemään pinnan alla.

Kuvat, joiden avulla näitä paikkoja hahmotamme, ovat median välittämiä. Niin elokuvat kuin valokuvatkin, joita olemme meren syvyyksistä nähneet, ovat eräänlaisia ajattelun välineitä: ne auttavat meitä muodostamaan käsitystä paikoista ja ympäristöistä, joissa emme ole itse koskaan olleet. Ennen liikkuvaa kuvaa mielikuvamme meren syvyyksistä pohjautui piirroksiin ja kirjallisiin kuvailuihin näistä monille saavuttamattomista ympäristöistä.

Miksi Hiljainen maailma ja muut viime vuosisadan puolenvälin esitykset merestä ja sen eläimistä eroavat niin paljon tämän päivän käsityksistämme? Sitä ymmärtääksemme on syytä perehtyä vedenalaisen elokuvan ja kuvauksen historiaan.

Hiljaisuutta ja pinnanalaisia konflikteja: Vedenalaisen kuvauksen historiaa

Elokuvan alkuaikoina, 1800-luvun lopussa, eläimet olivat ensimmäisiä kohteita joihin uusi kuvausteknologia kohdistettiin. Tallenteet eläinten liikkeistä olivatkin keskeisessä roolissa uuden mediumin kehityksessä.

Ensimmäiset elokuvalliset otokset käsittelivät myös veden pinnalla välkehtivää valoa, kuten E. J. Mareyn valokuvatutkielmat meren liikkeestä Välimerellä 1890-luvulla. Liikkuvaa kuvaa ja merta yhdistääkin – mikäs mukaan kuin – liike.

1900-luvun vaihteessa vedenalaista maailmaa esittävät elokuvat oli kuvattu lavasteissa tai akvaariolasin läpi. Esitykset olivat lavastettuja ja pysähtyneitä.

1910-luvulla kehitettiin eräänlainen kuvauskoppi, fotosfääri, joka oli kiinni laivan pohjassa. Sen avulla sekä kameralle että kuvaajalle aukesi lasintakainen näkymä todelliseen vedenalaiseen maailmaan. Kuvien avulla merenpohjan piirteet alkoivat paljastua niin yleisölle kuin tieteellekin, mutta syvyys näyttäytyi yhä rauhallisena ja mystisenä paikkana.

1930–1940-luvuilla vedenalaisia elokuvia tehtiin vähän, mutta 50-luvulla ne nousivat uudelleen suosioon. Meret miellettiin länsimaissa luonnonvaraksi, joka oli loputtomasti ihmisen käytettävissä. Kamerat kevenivät ja niistä tuli helposti liikuteltavia, jolloin sukeltajat pystyivät kuljettamaan ja käyttämään niitä veden alla.

Sukeltajien mukana lipuvat kamerat välittivät konkreettisesti liikkeessä olevan näkökulman merenalaiseen maailmaan. Sen myötä pinnanalaista elämää ei enää mielletty niin pysähtyneeksi kuin ennen. Sotien jälkeisten vuosien tunnetuin meren kuvaaja ja -kävijä oli juuri Jacques Cousteau, jonka alussa mainittu dokumentti Hiljainen maailma (1956) voitti Oscar-palkinnon parhaan dokumentin kategoriassa.

Elokuvat ja dokumentit käsittelivät usein meren hyötykäyttöä ja eksoottisia vedenalaisia näkymiä. Tyypillistä sisältöä oli myös ihmisten ja hirviömäisiksi luonnehdittujen merenelävien välinen konflikti. Cousteaukin käytti paljon metsästystä dokumenttiensa narratiiveissa.

Kevyemmät kamerat mahdollistivat uudenlaisen kuvaamisen Jack Cousteaun elokuvassa Hiljainen maailma. Kuva: Shutterstock

1960-luvulle tultaessa merenalainen tila kesyyntyi. Konfliktit, merihirviöt ja vaarojen täyteinen meri väistyivät, kun syvyys sai uusia mielleyhtymiä.

Avaruuden valloituksen myötä vedenalainen maailma alettiin määrittelemään enemmän suhteessa avaruuteen. Esimerkiksi Cousteaun dokumenttielokuva Elävä meri (1964) seurasi aquanauttien elämää merenpohjaan perustetulla asemalla. Kesytetty vedenalainen liikkuva kuva levisi koteihin television yleistymisen myötä, ja siitä tuli koko perheen viihdettä. Merellisestä ympäristöstä tuli tavallaan naapurustoa – se tuotiin koteihin.

Tämä koski kuitenkin pelkästään matalampia merialueita, jotka olivat helpoimmin ihmisen saavutettavissa. Syvänmeren pohja on yhä pysynyt mysteerisenä ja kaukaisena paikkana.

Mielikuvamme vedenalaisesta elämästä on siis kehittynyt samassa tahdissa kuin teknologiat, jotka ovat mahdollistaneet kuvaamisen veden alla. Merenpohja ja sen eliöstö ovat tulleet osaksi populaaria kuvastoa, ja se on vaikuttanut siihen miten suhtaudumme näihin ympäristöihin ja eläimiin, sekä siihen mitä niistä tiedämme.

Nyt eletään luontodokumenttien kulta-aikaa, osin juuri siksi, että teknologian kehitys on mahdollistanut entistä näyttävämmän vedenalaisen kuvauksen. Luontodokumentit, kuten BBC:n tuottamat Planeettamme maa sekä maapallon meristä kertova Sininen planeetta, ovat saaneet uudet tuotantokaudet päivitettyine kuvauksineen ja kertomuksineen.

Suuri yleisö on ottanut luontodokumentit omakseen: esimerkiksi Sininen planeetta II:sta seurasi Briteissä 14,1 miljoonaan katsojaa. Mikä meriä käsittelevissä dokumenteissa vetoaa kotisohvalla köllötteleviin maakrapuihin?

Sinisen planeetan suosio siivitti sarjan toiselle tuotantokaudelle. Kuva: BBC

Tieto ja vedenalainen estetiikka

On kiehtovaa pohtia millaista olisi olla toisen lajin edustaja: elää aivan toisenlaisessa ympäristössä ja erilaisten aistien ohjaamana. Matkalippuja tällaiseen kokemusmaailmaan ei ole saatavilla. Kameran välityksellä pääsee harvoin kiinni toislajisten kokemusmaailmaan, koska dokumenttien liikkuva kuva on tehty ihmisen katsottavaksi. Toisinaan kuitenkin törmää kuvakulmiin ja –rajauksiin, jotka tuottavat pieniä välähdyksiä toisenlaisista näkökulmista kuin omamme.

Kuvan ja äänen aistillinen olemus muuttuu, kun kamera sukeltaa pinnan alle. Ympäröivän ilman keveys ja tuttuus vaihtuu raskaaseen vesimassaan, joka muuttaa tunnelmaa. Jossain mielessä siis vesi tai meri ottaa kuvan hallintaansa.

Luontodokumenteissa eri eläinlajeja ja ympäristöjä käsitellään perinteisesti toisistaan eroavilla audiovisuaalisen kerronnan tavoilla. BBC:n vuonna 2006 ilmestyneen Planeettamme maan merta käsittelevät jaksot esittävät nisäkkäät usein rytmillisen musiikin säestämänä.

Kun kameran edessä on katsojille tutumpi eläin kuten delfiini tai hai, on musiikkikin kuvailevampaa, ja äänimaailma on tunnistettavissa esimerkiksi iloiseksi tai pelottavaksi. Kun taas kuvataan pienempiä eliöitä, on musiikki avaruudellista ja ambienttia. Kohtauksissa luodaan siis eroa erilaisten olentojen välille. Äänellä pyritään usein myös luonnehtimaan erilaisia merenalaisia paikkoja, koska näkyvyys voi olla rajoittunutta, eikä kehystävää maisemaa kuten merenpohjaa välttämättä näy kuvassa.

Tietoa syvistä vesistä tuotetaan esittelemällä eläimiä yksitellen kameran edessä. Kertojaääni selittää niiden anatomiaa ja sitä, miten ne ovat sopeutuneet ympäristöönsä.

Mitä syvemmälle matkataan, sitä hitaammaksi kameran liikkeet, leikkaukset ja äänimaailma muuttuvat. Mitä kauempana omasta elinpiiristämme jokin asia on, sitä erillisempänä sitä kuvataan. Hitaat liikkeet tuottavat merellisen maailman toiseutta. Esimerkiksi Cousteaun elokuvissa merenpohjan ympäristö oli kyllä eläväisempi, mutta samalla ihmisen hallitsemaa aluetta.

Luontodokumenteissa luodaan takoituksella eroa tuntemattomampiin asioihin musiikilla ja leikkauksilla. Kuva: iStockphoto

Planeettamme maa tuottaa käsityksiä merellisestä ympäristöistä eläinlajien kautta, luoden romanttisia mielleyhtymiä ihmeellisestä luonnosta. Kuvat ovat upeita, mutta suurimmaksi osaksi dokumentti pitää katsojaan totutun välimatkan, joka mahdollistaa kauniiden kuvien ihailun ikäänkuin etäältä. David Attenborough’n kertojaääni korostaa tiedon merkitystä ja ihmisen asemaa merten suojelussa, mutta ihmisen muut kytkennät ja vaikutus meriin sivuutetaan kerronnassa melkein kokonaan. Ihminen ei ole mitenkään läsnä merellisessä ympäristössä, vain syvästä merestä kertovassa jaksossa näytetään sukellusvene kerronnallisena elementtinä ja tiedonhankinnan välineenä.

Nykyään kamerat ovat niin kevyitä ja liikuteltavia, että niitä voi kätkeä pieniin koloihin tai kiinnittää eläimiin. Tällainen eläimen itsensä kuvaama materiaali tuottaa aivan toisenlaisen tulokulman liikkeeseen ja perspektiiviin, joilla eläimiä ja ympäristöjä kuvataan.

Esimerkiksi delfiinien selkään kiinnitettävät kamerat ovat isossa osassa John Downer Productionin tuottamassa ja BBC:n levittämässä, vuonna 2014 ilmestyneessä Dolphins: Spy in the pod –dokumenttisarjassa. Siinä eläimet ovat eräänlaisia kameramiehiä.

Tämä vaikuttaa tietenkin myös dokumentin estetiikkaan ja siihen, millainen ympäristö merestä muodostuu. Delfiinikameran kuvassa merenpinta ei näyttäydy ympäristöjä erittelevänä rajana, jollaisena se usein näyttäytyy vedenalaisdokumenteissa. Delfiinien kuvaamana meren pinta on helposti rikottavissa, ja kuvissa näkyykin vuorotellen niin taivaalla lentäviä lintuja kuin vedenalaisia pärskeitä ja merenpohjaa.

Delfiineillä on sellaista tietoa merestä, jota meillä ihmisillä ei ole. Kuva: iStockphoto

Dolphins – Spy in the Pod -sarjassa kameramiehinä toimivat myös mereneläviksi naamioidut robotit. Kuva: BBC

Delfiiniin kiinnitetty kamera ei tietenkään välitä eläimen omaa kokemusta tai sitä, miten se itse ympäristönsä näkee. Eläinkamera voi kuitenkin tuottaa kuvia ja rajauksia, jotka ovat perinteiselle audiovisuaaliselle kerronnalle uusia, ja luoda tätä kautta välähdyksiä maailmasta, joka ei ole ihmisen hallinnassa. Eläinten kuvaama materiaali tuo esiin myös niiden sosiaalista käyttäytymistä, koska ihminen ei ole häiritsemässä niitä.

Sarjassa nostetaan kerronnan keinoin esiin se, että eläimillä, tässä tapauksessa delfiineillä, on sellaista tietoa merestä, jota meillä ihmisillä ei ole. Vaikka tämä on tavallaan itsestäänselvyys, se on tärkeää tuoda ilmi.

Delfiinit nähdäänkin sarjassa sosiaalisina, tietoa toisille yksilöille välittävinä olentoina, joilla on mereisestä ympäristöstään paljon enemmän tietoa kuin ihmisillä. Tietoa ja sen välittämistä ei siis sarjassa liitetä pelkästään ihmisiin vaan myös eläimiin.

Katsoja houkutellaan merenalaiseen maailmaan, jossa elämä pinnan alla on keskiössä, ja tapahtumat maalla sen sijaan marginalisoituvat. Näkökulmaksi muodostuu eläinten toimijuus merellisessä ympäristössä – delfiinien rytmi ja liike. Vedenalainen tila muodostuu normiksi, eletyksi ympäristöksi, joka auttaa katsojaa laajentamaan käsitystään erilaisista ympäristöistä. Merenalainen estetiikka Dolphins: Spy in a pod –sarjassa viekin katsojan delfiinikameroiden avulla konkreettisemmin veden alle, jolloin meri ja sen virtaukset tulevat tuntuvammin iholle. Sarjalla voi nähdä olevan visuaalisia yhteneväisyyksiä tosi-tv:seen, jossa tavoitellaan ”toden” tuntua.

Delfiinien rytmi ja liike vievät katsojan pinnan alle. Video: William Barton / iStock

Muuttuvat arvot ja luontodokumentit

Sininen planeetta II:n ensiesityksen jälkeen Iso-Britanniassa tuli selvä piikki Google-hakuihin, kun ihmiset etsivät merten suojeluun keskittyneiden järjestöjen sivuja. Luontodokumenteilla onkin suuri vaikutus katsojien ympäristötietoisuuteen ja arvoihin. Lisäksi ne kuvittavat tieteellistä tietoa sekä popularisoivat luonnonhistoriaa, tasapainoillen informatiivisuuden ja viihdyttävyyden välimaastossa.

Jacques Cousteaun alkuaikojen elokuvia ei voi kuvailla kovinkaan eläin- tai ympäristöystävällisiksi. Ne heijastelevat oman aikansa ja kulttuurinsa suhtautumista luontoon. Cousteau alkoi kuitenkin myöhemmin urallaan kiinnittää yhä enemmän huomiota ympäristökysymyksiin, ja hän olikin merten ja luonnonsuojelun merkittävä puolestapuhuja 1970-luvun alusta lähtien aina kuolemaansa saakka.

Oceans-sarjassa Jacques Cousteaun pojanpoika puhuu haiden suojelun puolesta. Kuva: BBC

BBC:n tällä vuosituhannella tuottamat merta ja pinnanalaista elämää käsittelevät luontodokumentit vetoavat katsojiin tuomalla esiin ihmisen vastuun meristä ja ympäristöstään. Tämä esitetään jaksojen aikana usein hienovaraisesti rivien välistä tai kertojaäänellä muutamalla lauseella jakson lopussa. Varsinkin BBC:n dokumenttisarjojen viimeinen jakso on usein omistettu käsitellyn ympäristön nykytilalle ja sen suojelulle.

Eri asia on, ostavatko tai esittävätkö kanavat kyseisen jakson. Kohu nousi esimerkiksi Jäinen planeetta -sarjan myötä Yhdysvalloissa, jossa kanavat eivät ensin halunneet esittää sarjan viimeistä, ilmaston lämpenemistä käsittelevää jaksoa, koska BBC antoi mahdollisuuden ostaa vain osan jaksoista. Lopulta Discovery Channel päätyi esittämään myös sarjan viimeisen jakson. Myöskään kesällä 2020 YLE:n Avarassa luonnossa uusintana esitetyn BBC:n Sininen planeetta II:n viimeistä, ihmisen vaikutusta mereen käsittelevää jaksoa ei esitetty, eikä se ollut myöskään katsottavissa Yle Areenasta.

David Attenborough’n kertojaääni toteaa Sininen planeetta II:n lopussa: ”Olemme historiassamme erityisessä kohdassa. Koskaan ennen meillä ei ole ollut nykyisen kaltaista tietämystä siitä, mitä aiheutamme maapallolle. Nyt meillä on myös mahdollisuuksia tehdä asialle jotain. Meillä on vastuu planeetastamme. Ihmisen – kuten kaiken elämän – tulevaisuus riippuu nyt meistä.”

Ymmärryksemme merestä ja sen eläimistä on siis muuttunut Cousteaun Hiljaisen maailman päivistä, jolloin ihmisen tavoite oli ottaa merestä kaikki hyöty irti. Cousteaun pojanpoika Philippe Costeau jr. jatkaa mertensuojelua isoisänsä vanavedessä. BBC:n Oceans-sarjassa (2008) Philippe Costeau jr. puhuu haiden suojelun puolesta jaksossa, jossa sivutaan haiden metsästystä niiden evien takia. Nuoremman Costeaun empaattinen suhtautuminen haihin välittyy ruudun kautta katsojalle asti.

2000-luvun luontodokumenteissa ihmisen tehtäväksi osoitetaan usein merten suojelu, eikä suinkaan niiden hyväksikäyttö. Meren syvyyksien eläimet, jotka joskus on mielletty hirviömäisiksi, eivät enää näyttäydy vaarana ihmiselle. Uusia uhkia ovat merien lämpeneminen ja merenpinnan nousu.

Merten tuntemattomia eläimiä ei enää mielletä uhaksi. Kuva: iStockphoto

dokumenttijacques cousteauluontodokumenttiluontoelokuvameriluontovaltameret

Tilaa Suomen Luonto!

Puhtaan luonnon merkitys hyvinvoinnin edistäjänä on entisestään korostunut koronavirusepidemian hankaloittamassa arjessa.
Tilaamalla Suomen Luonnon tuet Luonnonsuojeluliiton työtä suomalaisen luonnon hyväksi.
Tilaa nyt kotiin kannettuna tai diginä!