Teksti: Johannes Roviomaa
Kuvat: Touko Hujanen

Sadepilvet ovat pesineet Vihtiin, Vierelän luomutilan ylle uhkaavasti. Elokuu on puolessavälissä. Seisomme maatilan eteläisellä rinteellä, jossa syysvilja tulee kasvamaan. Ennen kuin lapset haetaan koulusta, on etsittävä maan sisään kätketty aarre.

”Kaivatko ne kalsarit esiin!” Eliisa Malin huutaa aviomiehelleen.

Mika Malin upottaa kätensä koppuraiseen peltoon, joka on ollut hevosten laidunmaana tänä kesänä, ja nostaa puuvillaiset alushousut ilmaan.

”Kato! Onhan nämä hajonneet. Apilanjuuret ovat kasvaneet näistä läpi! Tätä minä en ole tehnyt.”

Malinit ovat osallistuneet toukokuusta lähtien Soilfood-viljelijöiden kalsarihaasteeseen, jossa maanviljelijöiden tehtävänä oli haudata puuvilla-alushousut maahan kolmeksi kuukaudeksi.

Kalsarihaasteen tarkoitus on tutkia leikkimielisesti vakavaa aihetta, jonka varassa maanviljelijöiden elinkeino – ja kokonainen ekosysteemi ovat: maan rakennetta, mikrobistoa ja ravinnekiertoa.

Repalaisimmat alushousut voittavat. Tuloksia jaetaan maanviljelijöiden Whats­App-ryhmissä.

”Toivoin, että ne olisivat kuluneet enemmän. Ne olisivat hajonneet paremmin, jos kasvukausi olisi parempi”, sanoo Mika, joka on yksi Soilfoodin asiantuntijamyyjistä. Yritys tuottaa teollisuuden sivuvirroista lannoitteita ja maanparannus­aineita, auttaa maanviljelijöitä parantamaan satoja ja maan kasvukuntoa.

Puhelin pirisee taukoamatta päivittäin, sillä maanviljelijät tarvitsevat jatkuvasti apua ja ohjeistusta. Maanviljely on jatkuvaa taistelua muuttuvien olosuhteiden keskellä.

Samalla peltolohkolla, josta apilanjuurten rikkomat kalsarit nousivat esiin, on käynnissä hiiliviljely.

Kuva: Touko Hujanen

Malinit ovat mukana maanviljelijöistä ja tutkijoista koostuvassa Carbon Action -ryhmässä. Se kehittää menetelmiä, joilla hiiltä saadaan sidottua pysyvästi maaperään.

Carbon Actionissa tutkijat, viljelijät ja yritykset toimivat yhteistyössä hiiltä sitovan viljelyn edistämiseksi. Suomessa on tällä hetkellä yli sata hiiliviljelijää.

Ei vain omantunnon vuoksi

”Yritämme aktiivisesti kehittää itseämme ja tilaamme. Haluamme oppia ja omaksua uusia tapoja viljellä ja samalla parantaa maatilan kannattavuutta”, Eliisa sanoo.

Hiiliviljelyssä maata muokataan mahdollisimman vähän, ja kasvipeite säilytetään vuodenkierrossa mahdollisimman pitkään.

”Pellon perusasioiden on oltava kunnossa, ojituksen täytyy toimia. Sen jälkeen haluamme lisätä multavuutta, orgaanista ainetta, minimoimme muokkauksen ja huolehdimme maan vihreydestä”, Eliisa selostaa.

Malinien mailla viljojen alta pilkottaa aluskasvillisuutta ja kerääjäkasveja, kuten valkoapilaa ja italianraiheinää, jotka jatkavat syksyllä puinnin jälkeen yhteyttämistä pakkaseen asti. ”Siten maksimoimme hiilen sitoutumisen maahan. Hiili jää humukseen tai kuolleeseen mikrobimassaan”, Eliisa sanoo.

Malinit ovat opiskelleet agronomeiksi Helsingin yliopistossa. Eliisa on kasvipatologi ja Mika kasvinviljelytieteilijä.

”Synnyin tälle tilalle. Rakastuin teininä mieheeni, joka on yhtä hulluna maaperään kuin minä. Isäni on sanonut, että maahan ei saa rakastua”, Eliisa sanoo.

Yhteensä heillä on 140 hehtaaria maata, jota rakastaa.

”Tehdään me täällä muutakin kuin hautaamme kalsareita”, Mika sanoo. Malinit viljelevät nurmea, jonka osuus on 30–40 prosenttia kaikesta pinta-alasta. He kasvattavat myös kauraa, härkäpapua ja tänä vuonna kokeilumielessä tattaria. Joka vuosi tilalla kokeillaan uusia kasvilajikkeita ja viljelytapoja.

”Vuoden pahin floppi on kuivuuden takia härkäpapu. Kaura on onneksi kasvanut erinomaisesti”, Mika kertoo.

Eliisa kiipeää traktoriin, jonka perässä on jäykkäpiikkinen kultivaattori. Se soveltuu muokkauksen lisäksi nurmen loppukäsittelyyn. Traktori ja kultivaattori pitävät niin kovaa meteliä, että puhe on keskeytettävä hetkeksi. Suomenlapinkoira Veikko seuraa uskollisesti vieressä.

Eliisa hyppää traktorin hytistä pellolle.

”Yksi kokeilumme tänä vuonna on se, että rikomme nurmea ilman kyntämistä. Tämä kyseinen hiiliviljelylohko on olemassa pelkästään rakkaudesta vaimoani kohtaan”, Mika sanoo.

”Toisaalta se on hienoa orgaanista ainetta…”, Eliisa sanoo. ”Niin on”, huokaisee Mika.

”…joka vähitellen hajoaa peltoon ja tuottaa katetta, lisää multavuutta ja suojelee haarniskan tavoin kaikelta epäedulliselta”, Eliisa jatkaa.

”Se ei ole enää niin mukavaa, kun kylvän tähän muutaman viikon päästä. Ongelma on se, että nurmesta tulee turpeinen, kun se kasvaa pitkään”, Mika kertoo.

Eliisa Malin ja Veikko-koira vihtiläisen Vierelän tilan etelärinteessä, jossa pian kasvaa syysvilja. Kuva: Touko Hujanen

Eliisa Malin toteaa tyttärensä kanssa, että Vierelän tilalla koittaa pian härkäpavun sadonkorjuuaika. Kuva: Touko Hujanen

On aika hakea lapset koulusta. Matkalla pysähdymme katsomaan härkäpapulohkoa. Sade ropisee auton tuulilasiin.

”Kaksi tai kolme viikkoa sadonkorjuuseen”, sanoo Ville, 11, joka auttaa vanhempiaan myös peltotöissä. Traktorilla ajaminen käy kuin ammattilaiselta.

”Voi olla aika lähellä totuutta”, sanoo Eliisa, joka nostaa juurinystyrät ilmaan. Härkapavun kanssa pellolla kasvaa valkoapilaa. Ne molemmat sitovat typpeä, joka näkyy pieninä pallomaisina muodostelmina juurissa.

Eliisa ja Mika Malin haluaisivat ostaa tilan läheltä lisää maata, vaikka se on taloudellisesti haastavaa.

”Olemme ajatelleet, että sijoitamme tulevaisuuteen. Lapset saavat jatkaa, jos heillä on kiinnostusta”, Eliisa kertoo.

”Ainakin haluaisin maanviljelijäksi. Tykkään kaikista töistä, mutta sadonkorjuusta eniten. Meillä on nyt valitettavasti puimurissa hihnaongelma”, Ville kertoo.

Maanviljelijöiden tulevaisuuden tehtävä ei ole ainoastaan ruokkia maapallon väestöä, vaan olla mukana pelastamassa ekosysteemi välittömältä katastrofilta.

Euroopan unioni on asettanut tavoitteekseen vähentää kasvihuonekaasujen nettopäästöjä peräti 80–95 prosenttia vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä. Se on kunnianhimoinen tavoite, johon myös Suomi on sitoutunut.

EU:n maataloustuissa on valtava vipuvoima. Ne voisi suunnata menetelmiin, joilla hiiltä sitoutuisi enemmän maahan ja ruoka tuotettaisiin luonnonmukaisemmin.
Maanviljelyn on oltava jatkossakin varteenotettava ammatinvalinnan mahdollisuus seuraaville sukupolville.

Maaperä, vesitalous ja monimuotoisuus

Aurinko paistaa armottomasti pilvettömältä taivaalta. Tyynelän tilalle Joutse­noon, Imatralle on kokoontunut noin 70 viljelijän ja tutkijan ryhmä ympäri Suomea. Pellonpiennarpäivän osallistujat kiertävät erilaisia lohkoja penetrometrit, lapiot ja sondit käsissään.

Tavoitteena on oppia monipuolisemman kasvuston viljelymenetelmiä, miten maarakennetta parannetaan ja hiiltä sidotaan maaperään. Samalla kun ilmasto ja maa paranevat, maanviljelijät saavat parempia satoja.

Tilan isäntä agronomi Juuso Joona, jolle paikallinen maanviljelijäyhteisö on antanut lempinimen ”Joutsenon Zlatan”, on regeneratiivisen maanviljelyn pioneeri Suomessa.

Regeneratiivisella maanviljelyllä tarkoitetaan uudistavaa maanviljelyä, jossa keskitytään muun muassa maaperän kuntoon, vesitalouden parantamiseen ja monimuotoisuuden turvaamiseen. Toisin sanoen kaikkeen siihen, jossa tehoviljely on epäonnistunut.

Maanviljelijä Pertti Piutula ja agronomi Jukka Rajala ovat tulleet joutsenolaisen Tyynelän tilan Pellonpiennarpäiville. Kuva: Touko Hujanen

Juuso Joona tutkii, miten suorakylvetty syysrypsi lähtee nousemaan. Kuva: Touko Hujanen

Viljely on Juusolle elämäntapa. Hän kouluttaa, tutkii, luennoi ja ihmettelee yhdessä viljelijöiden ja tutkijoiden kanssa, miten maasta saataisiin irti maksimaalinen hyöty minimoimalla samanaikaisesti ympäristökuorma.

Perinteinen teollinen maanviljely on yksi ilmastonmuutoksen ja lajikadon suurimpia aiheuttajia, joten se ei voi olla ratkaisu, jonka varaan ihmiskunta rakentaa tulevaisuuttaan. Tuoreen Ilmastopaneeli IPCC:n raportin mukaan maataloudella on suuri rooli ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Supatus, joka keskittyy maarakenteen parantamiseen, uusiin viljelymenetelmiin ja kasvivalintoihin, käy vilkkaana.

Pellonpiennarpäivä jatkuu illanvietolla, jossa saunotaan, uidaan Saimaassa ja vaihdetaan kokemuksia maanviljelystä. Kuva: Touko Hujanen

Tyynelän tila sijaitsee lähellä Venäjän rajaa. Juuso Joona on auttanut venäläisiä maanviljelijöitä muun muassa Svetogorskissa. Yhtenä kesänä venäläiset liikemiehet kaarsivat panssaroiduilla mersuilla maatilan pihaan. Kun he kuulivat että Juuso on agronomi, he halusivat välittömästi palkata hänet töihin heidän maatilalleen.

Juuso kasvattaa 120 hehtaarin tilallaan viljoja sekä öljy- ja palkokasveja elintarviketeollisuudelle ja siementuotantoon.

Viljelyaluerajat siirtyvät koko ajan pohjoisemmaksi ilmastonmuutoksen edetessä, kasvukaudet pitenevät, syyskylvöt yleistyvät ja uusia viljelykasveja otetaan käyttöön. Ilmastonmuutos myös lisää sään ääri-ilmiöitä; kuivuutta, pitkäkestoisia hellejaksoja, sade- ja raekuuroja, tulvia.

”Jo ääriolosuhteiden takiakin maata pitää parantaa”, Juuso sanoo.

Maankäytön ja satojen parantamiseen haetaan konkreettisia ratkaisuja yhdessä viljelijöiden kanssa. Viljelijät ja tutkijat ottavat puhelimella kuvia kasveista, ja Canopeo-­sovelluksella tutkitaan kasvipeitteisyys­prosenttia.

”Aina pitäisi saada kasvipeite aikaiseksi. Mielellään sellainen, joka säilyy keväällä yhteyttämään, ruokkii maata ja parantaa mikrobeja. Silloin elämämme on helpompaa koko kierron ajan”, Juuso sanoo.

Juuso on onnistunut saamaan erinomaisia satoja. Hänen röyhkeä tavoitteensa on saada vielä jonain vuonna luomuna kymmenen tuhannen kilon hehtaarisato. Normaalisti Juuson sadot ovat parhaimmillaankin puolet pienempiä.

Lapio ja penetrometri iskeytyvät maahan. Penetrometrillä mitataan maan tiiviyttä. Silloin tällöin maasta löytyy kastematoja, jotka ovat aina hyvän maan merkki. Lohkoissa on muutaman metrin matkalla suuria eroja. Paikoin lapio uppoaa peltoon kivuttomasti, ja paikoin taas maa on kuivaa ja kovaa.

Maan rakenne ja eliöstö ovat keskiössä. Myös hiiltä olisi saatava sitoutumaan maaperään. Kuva: Touko Hujanen

Maa tarvitsee happea, vettä, ravinteita ja valoa. Tätä yhdistelmää hiotaan huippuunsa. Viljelijät ovat ylpeitä mullan mururakenteesta, kasvien juuristoista ja aluskasvillisuudesta.

Dialogi maanviljelijöiden kesken on välttämätöntä. Epäonnistumiset jaetaan rohkeasti yhdessä, koska niistä oppivat kaikki.

”Tämä on meidän mielenkiintoisin lohko, koska siinä on tehty eniten virheitä tänä kesänä”, sanoo Juuso hernelohkollaan ja painaa penetrometrin multaan, vaikka ”hartiat ovat paras mittari”.

Herne on hyvin arka ja pienijuurinen kasvi, joka tarvitsee kuohkean maan kasvaakseen. Juuso kyselee aktiivisesti muilta viljelijöiltä havaintoja, kommentteja ja parannusehdotuksia. Maanviljely on jatkuvaa suunnittelua ja kompromisseja.

Pelloiksi muutettuja metsiä ei voi enää palauttaa luonnontilaan. Pelloista voi silti muodostaa ekosysteemin, jonka monimuotoisuus voi olla jopa suurempi kuin alkuperäisessä luonnontilassa eli metsässä.

”Tutkimusten mukaan tarvitaan vähintään seitsemän eri kasvilajia, jotta monimuotoisuuden hyödyt saadaan maksimoitua”, Juuso sanoo.

Seisomme peltolohkolla, jolla kasvaa papua, tattaria, öljyhamppua, kuituhamppua, pellavaa, hunajakukkaa ja auringonkukkaa.

Juuso on suorakylvänyt syysrypsiä kolmen hehtaarin ”koelohkolleen”. Yhteensä rypsiä kasvaa 15 hehtaarin alueella.

”Tämä on paradigman muutos. Tällaista ei ole Suomessa ennen kokeiltu. Se on vastoin kaikkea, mitä normaalisti tehdään. Punkin kolmas aalto.”

Hän jyräsi litistinjyrällä yksivuotisen välikasvuston ja kylvi suorakylvökoneella rypsin peltoon.

”Twitterin kautta jaoin kuvia, ja Ranskassa asti ihmiset ihmettelivät”, Juuso sanoo.

Pellonpiennarpäivien viimeinen etappi löytyy Saimaan rannan saunalta, jossa maanviljelijät ja tutkijat jatkavat keskustelua. Käyntikortteja vaihdellaan.

Ratkaisuja etsitään Pellonpiennarpäivillä, konferensseissa, tutkimuksia jakamalla ja toteuttamalla, WhatsApp-ryhmissä, ja Jaakon Hallissa – paikallisten maanviljelijöiden yhteisessä kohtaamispaikassa Imatralla.

Tieto nopeasti viljelijöille

”Otamme ilmaa, vettä ja auringonvaloa, ja muutamme sen joksikin, jota voi syödä. Maaperän kuntoa, vesitaloutta ja diversiteettiä voi parantaa”, sanoo Tuomas Mattila, tekniikan tohtori ja tiedemies-maanviljelijä.

Kilpiän tilalla, Lohjalla peltoaukea levittäytyy pitkälle jääkauden muovaamaan maastoon, jonka maalajit vaihtelevat moreenista saveen ja mutaan. Peltoa on 75 ja metsää 180 hehtaaria.

Hiekkaisen ylängön läpi kulkee tuulta hidastava puukujanne ja tyrnikuja, jossa pörisee kirjokimalaisia – ne ovat harvinainen näky. Kimalaisen elintila ja ravinnonsaanti ovat uhattuna. Alhaalla on alanko, jossa kasvaa ruista.

”Jos ei olisi ekokatastrofia, tutkisin ötököitä ja jalostaisin päärynälajikkeita”, Tuomas sanoo.

”Mehän ollaan Juuso Joonan kanssa kehitelty vuosikausia luomuviljelyä, suorakylvöä ja minimimuokkausta. Perinteisesti sitä kaikkea on pidetty hyvin hankalana.”

Kaksikko on tehnyt Ylelle Maanviljelijän tietobaari -podcastia, jossa käsitellään maanviljelyä laaja-alaisesti.

Mattilan suku on omistanut Kilpiän tilan 200 vuotta. Tuomas on yhdessä vaimonsa, mikrobiologi Iiris Mattilan kanssa laatinut tilalle satavuotissuunnitelman.

”Hiiliviljelyssä viljellään sitä, mitä ei nähdä. Olemme kiinnostuneita juuristojen laajuudesta, rakenteesta, kasvimik­robeista ja maanparannusaineiden vaikutuksista”, Iiris sanoo.

Tuomas Mattila sanoo, että peruspalikat tunnetaan. Tieto pitäisi nyt saada nopeasti jalkautettua viljelijöille. Kuva: Touko Hujanen

Iiris Mattila Kilpiän tilan kasvitarhalla, jossa muun muassa porkkanat ja kehäkukat kasvavat sulassa sovussa. Kuva: Touko Hujanen

Tullessaan Kilpiän tilalle Pyry Saarinen toi mukanaan lauman lampaita. Kuva: Touko Hujanen

Tuomas Mattila on tehnyt maatilasta itsenäisen tutkimus- ja opetustilan, jolla työt eivät lopu kesken.

”Minä teen virheitä, jotta kenenkään muun ei tarvitse tehdä niitä”, Tuomas sanoo.

Viime vuonna WWF Suomi palkitsi Kilpiän tilan Vuoden ympäristöystävällisin maatila -palkinnolla.

Tänä kesänä Mattiloilla on apunaan agrologiopiskelija Pyry Saarinen. Saarinen on työharjoittelussa Kilpiän tilalla, jonne hän on tuonut mukanaan tusinan lampaita veljensä maatilalta.

Päivät venyvät usein pitkiksi. Edeltävänä päivänä Pyry ja Tuomas ovat käyneet ottamassa maanäytteitä eri maatiloilta.

”Nyt pidetään pieni breikki. Tuomas nukkuu kahdeksan tuntia”, Pyry sanoo.

”Unesta puheen ollen. Näin viime yönä unta, että olin poliisin tunnistusrivin edessä, mutta ihmisten sijaan rivissä oli lapiollinen maata. Minun piti mahdollisimman nopeasti arvioida, mikä oli maan rakenne”, Tuomas naurahtaa.

Elämämme on riippuvainen maaperästä, jonka salattua alitajuntaa viljelijöiden on ymmärrettävä yhä paremmin.

Tauon jälkeen Tuomas ja Pyry lähtevät siirtämään lampaita ja sähköaitaa uuteen paikkaan.

Tuuli on löytänyt tiluksilta hyötyeläimen: isosittiäisen eli kansankielellä sittisontiaisen. Kuva: Touko Hujanen

Matkalla puhe siirtyy ekokatastrofiin ja kuudenteen sukupuuttoon. Maanviljelyn suurimpia päästöjä ovat typpi, fosfori, hiilidioksidi ja metaani. Ympäristökuorma on aiheuttanut Itämeren ja muiden vesistöjen saastumisen, lajikatoa ja monimuotoisuuden heikentymistä. Maatalouden muut kuin maankäyttösektorin päästöt ovat noin 12 prosenttia Suomen kasvihuonepäästöistä.

Torjunta-aineet ovat yksi syy lajien nopeaan joukkokatoon. Neonikotinoidit ovat kemiallisia yhdisteitä, joita käytetään kasvinsuojeluaineissa tuholaishyönteisten torjuntaan.

Moni valmistaja on tiennyt niiden vaikutuksista mehiläisiin.

”En tiedä, mitkä ovat maailman pahimpia yrityksiä, mutta Monsanto ja Bayer menevät aika pitkälle totuuden jälkeisessä filosofiassa”, Tuomas sanoo.

”Joskus lapsena tajusin, että jos tässä ryhtyy liikaa vain fiilistelemään biologiaa, seuraavalle sukupolvelle ei jää mitään. Yritän pysäyttää tämän katastrofin.”

Pässit ja lampaat on ruokittu, siirrymme sisätiloihin.

Tuomas piirtää kirjekuoreen neljä erilaista mittaustapaa, joilla todennetaan hiilen sitoutuminen maaperään. Tytär Tuuli asettaa isänsä olkapäille hamsterin, jonka nimi on sopivasti Dilemma.

Tuomas, Iiris ja Tuuli Mattila sekä hamsteri Dilemma. Kuva: Touko Hujanen

Tuloksekas viljely vaatii osaamista ja teknisiä apuvälineitä. Infiltrometri mittaa maan tiiviyttä.

Hiilentalteenoton tieteellinen mittaaminen ei ole yksiselitteisen helppoa.

”Yksi keino on se, että hiiltä mitataan hehkutuskevennyksellä. Koepala kuumennetaan noin 600 asteeseen, jolloin hiiliyhdisteet palavat pois hiilidioksidina, ja sitten kaasuanalysaattorilla mitataan paljonko sieltä tulee hiiltä.”

Yksittäiselle viljelijälle tämä tarkoittaa maanäytekairaa ja maanäytettä, joka lähetetään postipaketissa laboratorioon.

Ilmatieteen laitos käyttää Eddy Covariance -tornia. Siinä koko ekosysteemi laitetaan mittauslaatikkoon, joka tarkkailee hiilidioksidipitoisuuksia ympäri vuoden. Data-analyytikko purkaa aineiston. Ongelma on, että laite maksaa noin 60 000 euroa.

”Tiedämme peruspalikat: enemmän yhteytystä, monipuolisempi mikrobiyhteisö ja kestävämpiä maamuruja. Tiedämme, mikä on suunta. Nyt se pitäisi saada jalkautettua viljelijöille nopeassa skaalassa.”

Seuraavaksi Tuomas aikoo vertailla keskenään kymmentä lohkoa, joissa hiilivarasto laskee ja nousee nopeasti. Maanäytteitä tutkimalla hän arvioi huokostilavuutta, vedenläpäisykykyä, murukestävyyttä ja rakennetta.

Tuomas osallistuu viikoittain keskusteluun muun muassa yhdysvaltalaisten kasvitieteilijöiden kanssa verkkoseminaareissa.

”Yhdysvalloissa on käytössä agriculture extension. Yliopistoista valmistuu ihmisiä, jotka ovat opiskelleet tiedon jalkauttamista pääaineenaan. Jokaisella isolla yliopistolla on velvollisuus jalkauttaa tutkimustietoa viljelijöiden hyödyksi. He ovat tehneet sitä 150 vuotta.”

Tuon käytännön Tuomas haluaisi Suomeenkin.

hiilensidontailmastonmuutosluomumaanviljelymaaperäMaatalousmonimuotoisuus