On vuosi 1890. Norjalaisen metsäyhtiö Gutzeitin konttoripäällikkö Alexander Gullichsen on tehnyt pitkän kiertomatkan Itä-Suomessa raportoidakseen työnantajalleen metsien tilanteesta Saimaalla. Omiin havaintoihinsa perustuen Gullichsen toteaa muun muassa, että Gutzeit voisi saada kaiken tarvitsemansa puun pitkälle tulevaisuuteen Saimaan vesistöalueelta. Järeitä tukkipuita oli saatavilla, eivätkä metsät olleet niin hakattuja kuin Kymijoen vesistöalueella, mistä yhtiö oli aiemmin puuta hankkinut.

Yhtiö päättikin laajentaa toimintaansa Saimaan alueelle ja hankki sittemmin merkittäviä määriä puuta muun muassa Juvalta, Ruokolahdelta ja Savitaipaleelta.

Parikkalan metsäpula

Siinä, että sahayhtiöt tekivät tuolloin arvioita metsien tilasta liiketoimiaan varten, ei ollut mitään erikoista. Poikkeuksellista oli kuitenkin Gullichsenin raportin toiveikas sävy. Se poikkeaa nimittäin selvästi tuon ajankohdan yleisistä arvioista Järvi-Suomen metsien tilasta. Etenkin 1800-luvun jälkipuoliskolla suorastaan pelättiin metsien loppuvan kokonaan. Syynä pidettiin etenkin puun huoletonta kotitarvekäyttöä sekä kaskeamista, joka oli voimakkainta juuri itäisessä Suomessa.

Parikkalan kirkko Simpelejärven yli nähtynä vuonna 1905. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0

Kaakkoissuomalaisen Parikkalan pitäjän metsistä kertovat tiedot ovat hyvä esimerkki. Kun silloisessa Viipurin kuvernementissa kartoitettiin laivanrakennukseen sopivia järeitä havumetsiä ja -puita 1750-luvulla, Parikkalasta niitä ei löydetty lainkaan.

1820-luvulle tultaessa pitäjän metsät oli kaskettu Viipurin läänin kuvernööri Klinckowströmin kirjeenvaihdon mukaan niin loppuun, ettei enää edes polttopuuta saatu. Yhtenä esimerkkinä tästä voidaan mainita, että seuraavalla vuosikymmenellä parikkalalaiset keräsivät polttopuita Simpelejärven kuivatuksen tuloksena paljastuneista, aiemmin järven pohjassa olleista puista.

Suomalaisen metsänhoidon pioneereihin kuuluvan Claes Wilhelm Gyldénin julkaistessa maanmittareiden tietoihin perustuneen karttansa Suomen metsävaroista vuonna 1850, oli koko maan laajin puupula-alue juuri Parikkalan ja lähipitäjien alueella. Siellä vallitsi Gyldénin mukaan ”allmän skogsbrist”, yleinen pula metsästä.

Pelko metsien loppumisesta ehti 1800-luvulla kasvaa eräänlaiseksi muotivirtaukseksi.

Kun saksalainen metsäasiantuntija Edmund von Berg teki kiertomatkansa Suomeen vuonna 1858, hän vieraili myös Parikkalassa. Hänen matkakertomuksensa mukaan sekä paikalliset virkamiehet että talonpojat olivat yhtä mieltä siitä, että metsistä ei enää saatu rakennus- ja tarvepuita. Ja kuin pisteenä iin päälle metsien ylihakkuita käsitellyt komitea totesi vuonna 1874, että Parikkalan seudulla vallitsee todellinen puupula, ”verklig skogsbrist”.

Näiden tietojen valossa ei ole ihme, että kaskikauden metsien tilaa pidettiin onnettomana ja niistä oltiin huolissaan – ja tämä käsitys on kantanut hyvin näihin päiviin saakka.

Claes Wilhelm Gyldén nousi maanmittaushallituksen ylijohtajaksi vuonna 1854. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0

Hetkinen, hetkinen…

Vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja jatkuneesta puupulasta huolimatta Parikkalassa ei kuitenkaan lannistuttu. Vuonna 1887 pitäjään perustettiin saha, joka siirrettiin paikalleen Punkaharjun puolelta. Esimerkiksi vuonna 1890 siellä sahattiin yhteensä 10 000 tukkia. Saha osti huokeaan hintaan tukkipuita Kokkolan- eli Hiitolanjoen varrelta. Joki laskee Simpelejärvestä Laatokkaan ja se oli aikanaan merkittävä kulkureitti Laatokalta Saimaalle ja edelleen muualle Suomeen. Seuraavat sahat pitäjään perustettiin suhteellisen pian tämän jälkeen, vuosina 1900 ja 1906.

Ja kun eri pitäjien metsänkäyttöä, metsävaroja ja niiden riittävyyttä selvittänyt valtion Yksityismetsäkomitea julkaisi tuloksensa vuonna 1900, saatiin jälleen lisätietoa Parikkalan metsävaroista vuosituhannen vaihteessa. Komitean raportin mukaan Parikkalassa 37,5 prosentilla tiloista oli metsää yli oman tarpeen, 56 prosentilla sitä riitti talon tarpeisiin ja 6,5 prosentilla tiloista oli metsää polttopuiksi ja aitaustarpeiksi, mutta ei rakennuspuiksi.

Toisin sanoen Parikkalan pitäjään perustettiin järeitä tukkipuita tarvitseva saha vain 29 vuotta sen jälkeen, kun sekä virkamiesten että talonpoikien mielestä metsistä ei enää saatu edes rakennus- ja tarvepuita. Ja kesti vain 26 vuotta siitä, kun yksi komitea oli todennut Parikkalan seudulla vallitsevan todellisen puupulan siihen, että toisen asiaa tutkineen komitean selvitysten mukaan kolmanneksella tiloista oli kuitenkin metsää yli oman tarpeen ja yli puolella sitä riitti talon tarpeisiin.

Entä miten Parikkalassa oli ylipäänsä tultu toimeen ne ajat, kun pitäjässä ei ollut polttopuita? Muita lämmönlähteitä ei käytännössä tuolloin ollut. Siksi polttopuuta tarvittiin suuria määriä niin lämmitykseen kuin ruoanlaittoonkin. Sitä on arvioitu kuluneen noin viisi kuutiometriä henkeä kohden vuodessa, ja yhteen perhekuntaan saattoi kuulua 10­–15 ihmistä.

Gyldénin metsäkartassa 1850 Suomen laajin puupula-alue oli Parikkalan seudulla. Puupula-alueet on merkitty karttaan punaisella. Kuva: Helda, Karta öfver Finland utvisande skogstillgångarna i landets särskilda delar år 1850

Koottuja selityksiä

Jos polttopuuta ei olisi tosiasiallisesti ollut ollenkaan, se olisi käytännössä tarkoittanut ihmisten kuolemaa nälkään ja pakkaseen. Kyse ei siis ollut absoluuttisesta polttopuupulasta, vaan siitä, että polttopuuta oli vähemmän kuin ennen, sitä piti hakea kauempaa, eikä se ollut laadultaan yhtä hyvää kuin ennen. Sen eteen jouduttiin näkemään enemmän vaivaa, ja kelojen polttaminen oli vaihtunut nuorten lehtipuiden käyttöön – mikä ei ollut huono vaihtoehto sekään.

Osaltaan tässä puhetavassa oli kyse myös siitä, että ennakoitiin jo tulevaa, pelättiin mitä voisi tapahtua, jos kehitys jatkuisi samanlaisena. Vaihtoehtoja lämmitykselle ja ruoanlaitolle kun ei tosiaan ollut. Samaan aikaan monella tilalla polttopuuta toisaalta riitti niin paljon, että niitä myytiin suurkaupunki Pietariin lisätulojen saamiseksi.

Mutta entä muut edellä esitetyt väitteet Parikkalan puuvarojen vähyydestä, mikä niitä selittää?

Laivanrakennukseen tarvittiin perinteisesti hyvin järeää rakennuspuuta, ja 1700-luvun laivanrakennuspuut olivatkin todella pitkiä ja järeitä. Kypsien laivanrakennusmäntyjen tyviläpimitan tuli olla vähintään 46 senttimetriä. Erityisen arvokkaita olivat männyt, joissa ensimmäiset elävät oksat olivat vasta 13–21 metrin korkeudella. Järeiden mäntyjen puuttuminen joltain alueelta ei siten vielä kertonut välttämättä paljoa alueen metsien tilasta.

Entäpä kuvernöörin ja talonpoikien lausunnot metsien surkeasta tilasta? Heillä molemmilla saattoi olla useitakin eri motiiveja antaa tilansa tai pitäjänsä metsävaroista todellisuutta huonompi kuva. Olisihan vaikkapa senaatissa saatettu keksiä hyvinvoivan seudun sietävän kovempaakin verotusta, mitä kukaan ei luonnollisestikaan toivonut.

Metsien käyttö oli voimakasta kylien lähellä, jossa kaluava karja ja tarvepuun haku pitivät maiseman avoimena. Tämän näkymän I. K. Inha kuvasi Vienan Vuokkiniemessä 1894. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0

Pelko metsien loppumisesta ehti 1800-luvulla kasvaa eräänlaiseksi muotivirtaukseksi, jota yleisellä tasolla kauhisteltiin laajasti. Metsien käyttö olikin monin paikoin tehokasta, mutta tätä selitti osin se, että tarkkoja tietoja metsävaroista ei tuolloin vielä ollut – ja eri eturyhmien edustajat myös levittivät itselleen mieluisia näkökulmia. Tarkempien mittaus- ja kyselytietojen puuttuminen selittänee osin myös kahden eri komitean toisistaan selkeästi poikkeavaa käsitystä Parikkalan metsien tilasta.

Erityisen hankala on yleensä luotettaviksi koettujen viranomaisdokumenttien rooli. Osa virkamieskunnan tuottamista dokumenteista kertoo kyllä selkeästi metsien tilasta, mutta metsäpulaa pelänneiden virkamiesten papereiden joukossa on kuitenkin myös liioiteltuja, yleisluontoisia ja tämän päivän lukijalle vaikeasti tulkittavia dokumentteja. Näiden erottelu toisistaan voi olla työlästä.

Suomen valtion tuottamassa metsäkartassa vuodelta 1899 on paljon samaa Gyldénin kartan kanssa, kuten monien runsas- ja vähämetsäisimpien alueiden sijainti. Kuva: Suomen kartasto

Esimerkiksi Viipurin läänin kuvernööri Klinckowström totesi samanaikaisesti, että hänen mielestään Jääsken kihlakunnan metsät olivat 1820-luvulla lähes kelvottomassa kunnossa, mutta toisaalta sieltä löytyi samaan aikaan vielä tukkeja, käsinsahattuja lautoja ja muitakin metsäntuotteita myytäväksi asti.

Puupulaa yleisellä tasolla surkuttelevien dokumenttien todistusarvo ei siten sellaisenaan vielä olekaan kovin suuri, jollei niihin liity jotain yksityiskohtaisempia tietoja.

Ehkä parhaiten pelot metsien loppumisesta tiivisti suomalaisen maataloushistorian tutkija, dosentti Arvo M. Soininen vuonna 1974:

”Kun tarkastelee tätä metsävarojen ehtymisen pelkoa, on todettava, että kysymys oli enemmän määrätynlaisen metsän, lähinnä järeän mäntymetsän loppumisen pelosta yleensä. Nykyisin pinotavaran hakkuuseen kelpaavaa metsää pidettiin ilmeisesti vain taimikkona ja nykyistä tukkimetsää keskenkasvuisena nuorena metsänä, jota oli epätaloudellista mennä kaatamaan. Hakkuukelpoisuuden vaatimukset oli asetettu niin ylös, että vain osa – ja nähtävästi verraten pieni osa – metsistä kykeni sen täyttämään.”

Tukkia vai tikkua?

Niin Gyldenin, von Bergin kuin Gullichsenin arvioita lukiessa on hyvä hahmottaa myös, että käsitys kunnollisen kokoisesta tukkipuusta on muuttunut voimakkaasti 1800-luvulta.

Sahapuiden kasvuiäksi oletettiin 1800-luvun puolivälissä yleensä 140–200 vuotta ja noin 150 vuoden ikää käytettiin yleisesti tukkipuun kriteerinä.

Esimerkiksi Suomen Talousseura totesi lausunnossaan vuonna 1845, että hongan kasvu todella täysi-ikäiseksi kestää Suomen oloissa 180–200 vuotta, mutta rakennuspuuksi se kelpaa jo 140–150-vuotiaana. Metsähallitus puolestaan totesi vuoden 1874 metsäkomitean kautta antamassaan lausunnossa, että 110-vuotista runkoa pidettiin vielä pienpuuhun kuuluvana ja vasta 160-vuotiaat tukit alkoivat olla täysimittaista, ”kypsää” sahatavaraa.

Valtionmetsissä 1860-luvulla käytetyn ikäluokkajaottelun mukaan metsät olivat nuoria noin 60–70 vuoden ikään asti, keski-ikäisiä noin 70–150 vuoden ikäisinä ja vanhoja tai yli-ikäisiä noin 150–300-vuotiaina. Myöhemmin luokitus muuttui niin, että 1900-luvun alussa valtionmetsissä lähinnä hakattaviksi katsottiin 101–150-vuotiaat ja vanhoiksi yli 150-vuotiaat metsät.

1800-luvun puolivälin tukkipuu saattoi olla kaksi tai kolme kertaa nykyisen tukkipuun kokoinen.

On myös tärkeää huomata, että yhdestä sahapuusta voitiin saada useampia kuin yksi tukki – ja näiden tukkien kokovaatimukset olivat jotain aivan muuta kuin tänään. Esimerkiksi Metsähallituksen toimintaa ohjannut keisarillinen ohjesääntö vuodelta 1859 määräsi, että valtionmetsistä myytävien sahatukkien tuli latvapäästä eli noin kuuden metrin korkeudelta olla läpimitaltaan vähintään kymmenen kymmenystuuman eli 30 senttimetrin paksuisia. Tämän kokoisia sahapuita voitiin saada useampia yhdestä tukkipuurungosta. Esimerkiksi Ilomantsin ja Lieksan valtionmetsien suurimmista tukkipuista arvioitiin enimmillään saatavan kolmekin tällaista runkoa.

1800-luvun lopulla tukkipuiden keskikoko ja tilavuus alkoivat kuitenkin selkeästi laskea. Syy oli varsin yksinkertainen: suurimmat, helpoimpien kuljetusyhteyksien varsilla olevat puut oli jo enimmäkseen hakattu.

Siinä missä 1800-luvun puolivälin tukkipuu saattoi olla kaksi tai kolme kertaa nykyisen tukkipuun kokoinen, viimeiseen sataan vuoteen tukkipuiden koko ei ole juuri enää ole muuttunut. Jos 1800-luvulla pelättiin pulaa tukkimetsistä, samaa voisi tuon ajan tukkipuun kokokriteerit täyttävistä puista sanoa tänäkin päivänä: 140 vuotta täyttäneitä metsiä on nykyään vain noin prosentti kaikista Etelä-Suomen talousmetsistä.

Kainuussa tervanpoltto karsi metsiä jokien varsilta. I. K. Inha kuvasi tervanpolttoa 1898. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0

Etelä-Karjalassa Lamposaaren sahalla riitti tukkeja vielä vuonna 1925. Kuva: Lappeenrannan museot, CC BY-NC-ND 4.0

Enemmän kuin koskaan?

Kun 1800-luvun metsätiedot ovat monella tapaa epäluotettavia, miten voimme arvioida, onko meillä nyt metsää enemmän kuin koskaan?

Vastaus on yksinkertainen: emme voikaan. Jos pystyisimme jollain tapaa arvioimaan tilannetta esimerkiksi koko viime jääkauden jälkeiseltä ajalta, hyvä ehdokas voisi olla atlanttinen lämpökausi noin 6800–5500 vuotta sitten. Mutta mitään luotettavaa tapaa tällaisen arvion tekemiseen ei ole.

Koko maan kattavia valtakunnan metsien inventointitietoja (VMI) meillä on käytössämme vasta 1920-luvulta alkaen ja niiden arvioidaan olevan ensimmäiset luotettavat tiedot metsävaroistamme.

Viimeisten 200 vuoden ajalta kattavimman arvion ovat tehneet tutkijat, prof. Timo Myllyntaus ja Timo Mattila. Vuonna 2002 Ecological Economics – julkaisusarjassa julkaistun arvion mukaan maamme metsävarat olivat vielä 1800-luvun alussa huomattavat, mutta laskivat koko vuosisadan saavuttaen aallonpohjan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Valtakunnan metsien inventoinneissa metsien puuvarat laskivat ensimmäisestä (1921–1924) toiseen, vuosina 1936–1938 tehtyyn inventointiin verrattuna. Tästä metsävarat ovat sitten edelleen nousseet sodanjälkeisten tehometsätalouden toimien tuloksena niin, että olemme saavuttaneet 1800-luvun alun suuruusluokan.

Karkeasti voidaan siis sanoa, että Suomen metsissä on tällä hetkellä suunnilleen saman verran puuta kuin 200 vuotta sitten. Mutta se onkin sitten jo aivan toinen tarina, että luontomme tasapäistettyine metsineen ja ojitettuine soineen on aivan toisenlaista nykyään kuin 1800-luvun alussa.

#muutos- ja Suomen Luonto -lehteä julkaisee Suomen luonnonsuojeluliitto.

EDIT: Juttu on julkaistu alun perin osana #muutos-tiedelehteä 2020. Artikkeli julkaistiin uudestaan Suomen Luonnossa 2/2022.