Näyttääkseen, mikä hänen elämässään on merkinnyt eniten, Pentti Linkola laskeutuu kontilleen. Tupa on pieni, ja se on täynnä huteriin pinoihin koottuja mappeja, lähinnä kirjeenvaihtoa ja lintuhavaintoja. Pöydällä on yhtä huterissa pinoissa aikakauslehtiä: Suomen Luontoja, Yliopisto-lehtiä, Parnassoja, Kerberoksia, Suomen Kuvalehtiä, Kuukausiliitteitä, Aarre-lehtiä, Elonkehiä ja jokunen Tieteessä tapahtuu. Niiden väliin jää kahden aanelosen kokoinen saareke, jossa Linkola lukee, kirjoittaa ja syö.

Oikea mappi löytyy penkin alta. Monesta arkista yhteen teipatulle paperille on kirjattu allekkain:

Sinisorsa
—————–
Tavi
Heinätavi
Haapana
Lapasorsa
Punasotka
——————-
Tukkasotka
Telkkä

ja niin edelleen.

Ylhäällä vaakarivillä juoksevat vuosiluvut, joista käy ilmi, että Ritvalan Vähäjärven linnuston Linkola laski ensi kerran vuonna 1949. Tuolloin hän alkoi selvittää järvien pesimälinnustoa järjestelmällisesti.

”Tästä se alkaa… Mutta 1949 ei kyllä kelpaa vielä, se oli se onneton vuosi, kun minun piti käydä oppikoulua enkä päässyt liikkeelle kuin noin myöhään. Mitä tuo on… kesäkuun yhdeksäs.”

Abiturienttivuonna 1950 Linkola oli liikkeellä aiemmin ja on sen jälkeen ollut aina.

Vuoden 2014 kevät on niin varhainen, että lintujärvien laskenta täytyy aloittaa jo pari päivää ennen vappua. Se on poikkeuksellista. Aivan poikkeuksellista. Huomenna mentäisiin Vähäjärvelle.

Linkola oli puolivuotias, kun hänet vuonna 1933 kannettiin tänne Vanajaveden itärannalle.

Kotoa Helsingin kasvitieteellisestä puutarhasta oli lähdetty täsmällisesti kesäkuun ensimmäisen päivän aamuna. Niin tehtiin koko Linkolan varhaislapsuuden ajan: ensin junalla Hämeenlinnaan ja siitä laivalla Vanajan suuren selän yli.

Vanhemmat Kaarlo ja Hilkka kuuluivat sivistyneistöön. Isä oli kasvitieteen professori, Helsingin yliopiston rehtori ja Suomen luonnonsuojeluyhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja. Hän kuoli Pentin ollessa 9-vuotias, ja äiti jäi laborantin palkalla yksinhuoltajaksi.

Äidinisä Hugo Suolahti oli saksan kielen professori ja Helsingin yliopiston kansleri. Hänen pehtoorivetoiselle virkamiestilalleen Sääksmäen Kariniemeen Linkolat tulivat kesäksi.

Tuosta lapsuuden kesäpaikasta tuli Pentille niin tärkeä, että hän teetti 1951 pienen lautakopin naapuritilalle ja muutti sinne kokonaan 1978, kilometrin päähän Kariniemestä.

Rakkaus lintuihin ei syntynyt kuitenkaan isoisän tilalla.

”Marjathan ne oli minulle siihen aikaan hirveän paljon tärkeämpiä kuin linnut”, Linkola sanoo.

Se ei syttynyt myöskään koulussa.

”Onneton koulunkäynti, sehän haittasi sekä tätä että muita harrastuksia hirvittävällä tavalla.”

Sodan loputtua Kariniemen tila halkaistiin vuonna 1945 kahdeksi evakkotilaksi. Tuon kesän Linkola vietti kaverinsa Jukka Lehtisen kesäpaikalla Muurlassa Salon lähellä. Siellä pojat jostain syystä keksivät, että linnut on tunnettava nimeltä. Apuna heillä oli Jussi Sepän kirja Lintujen äänet, jonka turvin Linkola alkoi täyttää lintupäiväkirjaa tiheällä kaunokirjoituksella.

Ensimmäinen kesä tuotti 45 vuodaria, vuodelle uutta lajia. Linkola oli 12-vuotias isätön poika, joka oli saanut uuden harrastuksen.

Hän ei osannut kuvitella, että lintuja saattoi harrastaa myös Helsingissä. Sehän on kaupunki! Pian hän silti harhaili Suomalaisen yhteiskoulun välitunneilta viereiseen puistoon tai pyörällä Hietarannalle, Hietsuun, lintuja katsomaan. Sunnuntain pidemmät retket suuntautuivat Iso- ja Pikku-Huopalahdelle tai Vanhankaupunginlahdelle.

Biologianopettaja sattui istumaan Kustannusosakeyhtiö Otavan hallituksessa ja järjesti 19-vuotiaalle lintupojalle melkoisen homman: kääntää ja sovittaa suomeksi järkälemäinen ruotsalainen teos Svenska djur: fåglarna. Toiseksi kirjoittajaksi Suureen Lintukirjaan tuli ikätoveri Olavi Hildén, Helsingin retkillä löytynyt sydänystävä. Hildénistä tuli myöhemmin eläintieteilijä ja Helsingin yliopiston dosentti.

Linkolasta ei tullut.

Hän lopetti biologian opinnot yliopistossa heti ensimmäisen vuoden jälkeen, koska luennot jatkuivat vielä sittenkin, kun vesilinnuilla oli jo munat.

”Mikään ei ole niin tylsää kuin tiede”, Linkola sanoo.

Hän mietti, miten elämänsä voisi järjestää niin, että saisi rikkaimman pesimäajan ainoastaan tarkkailla lintuja.

Kariniemessä hän oli seurannut Va­najaveden kalastajia. Siinä oli rehellinen ulkoilma-ammatti, josta saattoi talven töiden jälkeen vetäytyä vappuna lomalle. Jos nuuka oli, sai keskittyä säästöjensä turvin elokuun loppuun saakka pelkästään siihen, mikä elämässä oli kaikkein tärkeintä. Linnut.

29.4.2014, Sääksmäki, Pälkäne

Suunnitelmat muuttuvat, kun aamulla on liian tuulista mennä Ritvalan Vähäjärvelle. Linkola päättää lähteä suojaisemmille vesille, ensin Pälkäneen Kukkolanjärvelle ja lyhyen pistelaskennan jälkeen Sappeen Kyläjärvelle.

Lyhyt evästauko. Kuva: Konsta Leppänen

Siellä Linkola koputtaa turhaan keltaisen omakotitalon oveen. Kun asukkaita ei näy, hän kävelee tottuneesti rantaan, jossa on vene. Ei tosin sellainen lasikuituvene, jota hän muistaa lainanneensa, vaan puinen, tervattu kaarnanpala, jossa on airot kevyet kuin lastut.

Linkola istuu rantatörmän alle syömään eväitä ja kiikaroimaan: tuossa kuikka, tuolla joutsenen pesä, luhdalla kurjet.

Yhtäkkiä portaiden yläpäässä seisoo vihainen isäntä.

”Mitäs miehiä täällä on?!”
”Jaa… me noita lintuja lasketaan”, Linkola sanoo.
”Oottekos nyt sitten johonkin menossa?!”
”No kyllä me juu… Oletkos sinä se sama mies kuin silloin pari vuotta sitten, kun tuossa oli lasikuituvene?”
”Ei, kyllä se on koko ajan ollut puinen.”
”No me vähän lainataan sitä.”
”Niin, Pentillä on tosiaan ollut tapana käydä näillä järvillä ja lainata veneitä…” on punastelun keskeltä selitettävä.
”Venettä ei sitten rikota!”
”Joo, ei.”
”Venettä ei rikota! Siinä on niin ohuet airot!”
”Ei.”
”Minä aloin kattoon, että mitä miehiä täällä on, kun on vieras auto pihassa… Että onko täällä varkaita.”
”Olikin lainaajia.”

Isäntä kääntyy hämmentyneenä mennäkseen. Hän näyttää hämärästi tajuavan, kuka tämä lainaaja saattaa olla.

Linkola syö rauhassa eväänsä loppuun ja työntää veneen vesille. Hän ottaa pari kokeilevaa vetoa ja soutaa rantaruovikon laitaa loitommalle tottunein, kevein nykäyksin.

”Ei kaikkien idioottien tunteita voi ottaa huomioon.”

Tuulee.

[Juttu jatkuu kuvan jälkeen.]

Taitava lainaaja pitää mukanaan puukkoa, jotta voi tarvittaessa vuolla pohjatapin. Kuva: Konsta Leppänen

Linkola kiertää järven myötäpäivään, toinen airo ruovikossa. On pakko tehdä niin, muuten puolisukeltajia ja kahlaajia ei saa liikkeelle.

Mannerrantojen lisäksi Linkola tapaa kiertää myös saarten rannat niillä järvillä, joiden linnuston hän laskee. Neljänkymmenen pikkujärven lisäksi tulee Vanajanselkä, suuri kotijärvi. Se lasketaan kerran, pienet järvet kahteen kertaan, niin että kokonaisuudessaan touhu kestää pari kuukautta.

Vene on korea mutta huonokulkuinen ja airot niin ohuet, että tuulessa saa tosiaan varoa rikkomasta niitä. Edellä pyrähtelee yksi haapana- ja yksi telkkäpari, ruovikosta pomppaa sinisorsia. Linkola vahtii niiden lentosuuntia, ettei lintuja tule laskettua kahteen kertaan.

Aiemmin huomattu kuikka varmistuu kuikaksi; se on vielä vailla puolisoa. Löytyy härkälintupari ja saaresta tulivuoren kraatteria muistuttava joutsenen pesä, jonka luo palataan kohta. Järven päässä rantaluhdalla hermoilee kurki niin, että sillä täytyy olla pesä jossain lähellä. Pian rauhattomuuteen paljastuu syy: heinikosta kohoaa supikoiran pää.

”Sitä ei nyt siihen tarvittais.”

Saarta kiertäessä Linkola huomaa taviparin. Kalalokilla on kiven luona pesä niin kuin ennenkin, ja joutsenen pesässä jo kuusi munaa, mikä hämmästyttää Linkolaa.

”Ohhoh. Sehän on jo täysi pesye!”

Ja on vasta huhtikuun 29. päivä.

Kun Linkola kävi Sappeen Kyläjärvellä kolme vuotta aiemmin, hän kirjoitti:

9/5 14.30–16.05 Laura Myllykankaan kanssa täyskierros uudisasukkaan Matti Ojan kevyellä, mutta suht. hidaskulkuisella pienellä puuveneellä. Hyvin ikävä 4– puuskissa 6 beaufortin etelänpuoleinen, kirkasta mutta vahvaa pilveilyä. Laskenta kuitenkin tyydyttävä.

Autossa järvien välillä Linkola pudottelee jyrkkiä mielipiteitä.

Käpytikasta: ”Se on pahin peto kaikista! Sen jälkeen kun se opetettiin läskillä isomman ruoan perään, se on tuhonnut kamalat määrät pikkulintujen pesiä ja ryöstänyt räystäspääskyt lähelle sukupuuttoa.”

Varislinnuista: ”Ne ei tajua, jotka suojelee luontoa kirjoituspöydän äärestä, millaista tuhoa lintujen pesinnälle aiheuttaa esimerkiksi varis ja naakka! Ei saisi muka ampua…”

Merikotkasta: ”Aina rosvo ruoan löytää!”

Viirupöllöstä: ”Viirupöllön pönttöjäkin saisi olla vain muutamilla tutkimusalueilla, muuten niitä ei tarvita. Se on mennyt ihan yli se touhu.”

Näin puhuu ihminen, joka itse aikoinaan suurella vaivalla rengasti viirupöllöjä. Vuonna 1965 Linkola luovutti touhun Pertti Saurolalle, koska piti emoja liian väkivaltaisina. Pää ja kourat olivat koko ajan verillä.

Silloin viirupöllö oli kuitenkin harvinainen ja huonosti tunnettu.

Linkolan mukaan hänen elinaikanaan Suomen luonto on hurjasti petoistunut. 1900-luvun alussa sekä lintu- että nisäkäspedot metsästettiin kanahaukkaa lukuun ottamatta lähes sukupuuttoon, mutta nyt suojelu on kääntänyt asian päälaelleen: pedot juhlivat ja saalislinnut kärsivät. Kotimaisten petojen lisäksi on tullut supikoira ja minkki, kumpikin armottomia tappajia.

Ihmisen huseeraus on oma lukunsa.

”Vesillä on tapahtunut vähiten. Sinne tuli tuo huvila-asutus, mutta lähes kaikki vesilinnut tulevat toimeen sen kanssa. Pahemmassa jamassa ovat rantametsien linnut, kun ne lentävät huviloiden ikkunoihin.”

Syvällä metsissä tilanne on toinen.

”Metsäthän on hävinneet kokonaan. Siellä on sitten sitä puupeltoa, jossa muutama laji pystyy tulemaan toimeen.”

Kaikkein onnettomin ryhmä on silti peltolinnusto.

”Pientilavaltainen maanviljelys, joka ruokki valtavasti lintuja, hävitettiin. Vapaana laiduntava karjahan on avain monelle lajille. Mitään maanviljelyä Suomessa ei enää ole, se on panssarisotaa.”

Linkolan nuoruuden jälkeen maaseudulta on kaikonnut esimerkiksi kottarainen, jota silloin esiintyi Auringon pimentävinä parvina. Viime kesänä hän näki ainoat kottaraisensa Helsingissä Esplanadin puistossa. Entisestä lehmihakojen lajista on tullut puutarhalintu.

Tämän Linkola tietää sanoa, koska on vuodesta 1945 lähtien kirjannut havaintonsa vihkoon.

Taulukko Ritvalan Vähäjärven linnuista on Linkolan mukaan vain yhteenvetoa. Toisiin, keltaisiin mappeihin hän on koonnut Triumph-kirjoituskoneella puhtaaksi kirjoittamansa pohjatiedot, järvi järveltä ja vuosi vuodelta.

Triumphin Linkola sai vuonna 1962 professori Paavo Suomalaiselta heitettyään oman Facit-koneensa seinään. Pohjolan linnut värikuvin -kirjan viimeistely oli käynyt raskaaksi.

Uuden kirjoituskoneen Linkola sai vuonna 1962. Kuva: Konsta Leppänen

Muistiinpanoja on tietysti muistakin kuin vesilinnuista. Kaiken lisäksi niitä on vielä kaksi kerrosta lisää: Koneella kirjoitetut liuskat perustuvat lyijykynällä kirjoitettuihin maastovihkoihin. Lisäksi tulevat joka vuosi kovakantiset päiväkirjat, joissa on retkireitit ja ohjelmat.

”Kyllä minä maastossa keskimäärin tunnin päivässä kirjoitan muistiinpanoja, ja sillä silmällä, että ne on sitten tarkkoja. Tiedän, että muistiin ei voi luottaa”, Linkola sanoo.

Pienet muistiinpanovihot ovat aina Linkolan taskussa. Vyöllä roikkuu punakahvainen Mora, kynänteroitin. Hänellä on tapa istua kirjoittamaan, vuolla välillä kynää, kuunnella lintuja, kirjoittaa taas, ja toisinaan nukahtaa kesken homman.

Koneella puhtaaksikirjoitettuja mappeja Linkolalla on parikymmentä, mutta niissä on vain murto-osa siitä, mitä hän on eläessään havainnut. Lintujärvet ja muutaman yksittäisen lajin hän on käynyt läpi. Linkola arvioi, että kaikkien havaintojen perkaaminen kestäisi 150 vuotta.

Missä ne kaikki sitten ovat?

Hän tekee ympäripyöreän eleen.

”Onhan ne minun talossa kaikki… odottamassa tulipaloa.”

30.4.2014, Vekurinjärvi

Vapunaattona Linkola kuulee metsäkirvisen. Se on ollut häneltä vuosia kadoksissa, mutta nyt kuulolaitetta on säädetty isommalle, ja hän poimii äänen aivan selvänä.

Metsäkirvinenhän se on. Noin se lauloi ennenkin.

Hän poikkeaa tieltä kasvatuskoivikkoon, jossa siniset suojamuovit retkottavat puiden juurilla. Kävelykeppi on unohtunut autolle, mutta metsästä saa uuden.

”Katso, imikät on kukassa”, hän sanoo.

Jalka ei enää nouse niin kuin ennen, joten Linkola pysähtelee ja tekee luontohavaintoja.

”Onko tuossa jo keltavuokon kukka? On. On lehdetkin.”

”Katso tätä nyt, näsiässä on kukka, mutta se on noin onneton ruipelo, ei muuta kuin pari laihaa vartta.”

Hiljakseen astelemalla Linkola ehtii Pikku-Vekurin rantaan. Siellä soutaa viisi punasotkakoirasta ja yksi naaras. Löytyy myös koirastelkkä ja äänekäs, kailottava kurkipari, joka nousee siivilleen metsärinteen alta.

Linkola ylittää järven kahta puoliskoa erottavaa luhtaa, kun sen takaa kuuluu virkeä laulu: tilt-talt-talt-tilt-tilt-talt. Senkin hän kuulee nyt aivan selvästi, tiltalttihan se on, sellainen uusi keskieurooppalainen malli, joka laulaa vain lyhyen säkeen.

[Juttu jatkuu kuvan jälkeen.]

Joutsenen pesässä on kuusi munaa, mikä hämmästyttää Linkolaa. Kuva: Konsta Leppänen

Kävelyn loppua kohden Linkola menee väsymyksestä hiljaiseksi ja alkaa äsähdellä ykskantaan, mutta tarttuu silti rantaan ehdittäessä itse airoihin. Hän ei osaa olla veneessä muuten kuin niin, että soutaa itse, koska on Hämeen paras soutaja. Muiden soutamisesta hänellä on aina huomautettavaa.

Järvellä pulikoi 12 tukkasotkakoirasta ja muutama naaras. On myös härkälintupari, ja kaksi joutsenta ottaa hatkat. Eivätkö ne tänä vuonna siis pesi? Vaikka kaivetaan esiin ruovikoiden sinisorsat, tavit ja kaikki 11 telkkäurosta, joutsenten pesää ei löydy.

Muuten laskenta on kelvollinen, ja Linkola voi palata tyytyväisenä autolle.

”Kyllä tämä taitaa olla viimeinen vuosi, kun minä tänne asti kävelen”, hän sanoo kesken metsätaipaleen. Se tulee vaisusti, ja sen jälkeen hän on hiljaa.

Kun Linkola kävi Vekurinjärvellä vuonna 1968, hän kirjoitti:

11/5 Pikku-Vekuri + kiikarointia Isolle-Vekurille:
Taivaanvuohi – kuului kolmelta reviiriltä.
Rantasipi – P-V laulua.
Haapana – P-V 3–4 MF, ilmeisesti harhailevia.
Punasotka – Lepistön ranta 2 MM, P-V 4 MM: Mihin vanhan hyvän ajan Vekurin FF-enemmistö on haihtunut?
Tukkasotka – P-V 1 MF.
Telkkä – P–V 1 F lähti pesältään.

1950-luvulla, samaan aikaan kun Linkola laski Sääksmäen, Hattulan ja Pälkäneen pesimälinnustoa, hän pyöritti syksyisin Ahvenanmaalla Signilskärin lintuasemaa.

1950-luvun taitteessa hän aloitti rengastamisen. Ensin rastaan poikasia, varislintuja ja lokkeja, sitten haukkoja, kalasääskiä sekä viiru- ja lehtöpöllöjä, joiden takia lintujärvien kiertäminen jäi pitkäksi aikaa vähälle.

Vuonna 1957 oli vuorossa ensimmäinen Lapin-retki Värriöjoelta Värriötuntureille, 1958–1966 muuttohaukan ja maakotkien inventointi ympäri maata, nämä Hämeen perushavaintojen ohella. Linkolan laskelmien mukaan maastoretkiä tuli tehtyä yli 200 Suomen kunnassa.

Kalastamista Linkola kokeili ensi ­kerran 1959 Keiteleellä ja siirtyi 1960 Päijänteelle. 1961 hän meni naimisiin ja sai pian kaksi tytärtä, jotka kulkivat ­joskus retkillä mukana. Linkola oli ripotellut 800 pönttöä Sääksmäeltä Kuhmoisiin kulkevan pyöräreitin varrelle, ja joka kevät hän huolsi pöntöt, tarkisti renkaista emojen syrjähypyt ja rengasti poikaset.

1970-luvulla tuli avioero ja kalan hinta laski – oli etsittävä lihavampia kalavesiä. Soita ojitettiin ja kurki näytti menetetyltä tapaukselta. Parin vuoden ajan Linkola kalasti Kirkkonummella mutta palasi 1978 Sääksmäelle, Vanajavedelle. Pian sen jälkeen vesilintulaskennat alkoivat taas järjestelmällisemmin.

Vuonna 1986 tärkein rengastuslaji käenpiika romahti, ja Linkola lopetti koko rengastuksen. Aiemmin harvinaisesta sinitiaisesta oli tullut yleinen.

1998 laulujoutsen palasi Ritvalan Vähäjärvelle, ja parin vuoden päästä se jo pesi. Myös vainottu kurki palasi takamailta ihmisten ilmoille. Naakoista ja korpeista oli tullut tavanomaisia, ja merikotkia oli ruokittu niin, että niitä alkoi näkyä talviverkoilla käydessä liikaakin. Pikkulinnuilla meni huonosti mutta isot porskuttivat.

Linkola kirjasi havaintojaan koko ajan.

[Juttu jatkuu kuvan jälkeen.]

Pälkäneen Kytöjärvellä Linkola yllättyy: ”Täällähän on paljon lintuja, mutta metsäviklo puuttuu täältäkin.” Kuva: Konsta Leppänen

1.5.2014, Ilmoilan kylä, Hauho

Vapunpäivänä professori Juhani Rinne haluaa puhua Linkolan aikasarjoista. Edellispäivänä Linkola on tullut Pertti Saurolan mökille Ilmoilaan jokavuotiseen illanviettoon. Kymmenpäinen lintutieteilijöiden seurapiiri on saunonut ja nauttinut sahtia.

Rinne hivuttautuu eteenpäin, niin että takapuoli meinaa tipahtaa tuolilta.

”Pentin kuhankeittäjä- ja keltavästäräkkiaineistot ovat aivan korvaamattomat. Jonkun pitäisi kirjoittaa ne puhtaaksi ja syöttää Exceliin. Sitten niillä voisi tehdä jotain.”

Rinne tarkoittaa pieniin maastovihkoihin lyijykynällä kirjoitettuja havaintoja. Tai ehkä kuhankeittäjä on niissä A4-kokoisissa päiväkirjoissa, jotka on täytetty kuulakärkikynällä.

Rinne jatkaa:

”Pentin muuttohaukka-aineistot olivat aivan korvaamattomia, kun muuttohaukka romahti. Vitsi oli siinä, että Pentti laski näitä lajeja jo silloin, kun ne olivat aivan tavanomaisia eikä kukaan muu niistä piitannut. Sitten kun ne katosivat, entiset pesäpaikat käytiin kaivamassa Pentin muistiinpanoista. Minäkin olen sitä tehnyt.”

Rinne tuijottaa vaativasti. Hän nojaa lähemmäs.

”Se on kansallisaarre. Jonkun pitäisi kirjoittaa ne puhtaaksi, kun Pentti vielä on…”

Rinne ei tahdo jatkaa lausetta loppuun. Hän aloittaa toisesta kohdasta.

”Siinä olisi jollekin hyvä kesätyö, tai vaikka talvityö. Kyllähän tuommoiseen saa sitten Kulttuurirahastolta tukea.”

Muu seurue nyökyttelee: Jussi puhuu hyvin.

[Juttu jatkuu kuvan jälkeen.]

Ritvalan Vähäjärven havainnoista Linkola on koonnut taulukon. Kuva: Konsta Leppänen

Iltapäivällä, päästyään vihdoin juhlista, joihin olisi helppo jäädä, jos heittäytyisi aivan veteläksi, Linkola, 81, tarkistaa pienen lammen Ilmoilan huoltoaseman takana. Hän yrittää myös Hangasjärven rantaan, mutta ilman venettä siitä ei saa oikein käsitystä, kun kortteikko on kasvanut leveäksi. Pälkäneen Pitkäjärven rannalla hän käskee ajaa maalaistalon pihaan ja alkaa haastatella isäntää.

Puhutaan peltojen ja kylvön tilanne, että puolet on kylvetty mutta metsänlaidoissa on vielä aivan märkää, kun taas avomaalla pelto pölisee, käsitellään säävuodet 1970-luvulle saakka, talon emännän keuhkofibroosi, isännän eläköityminen, sukupolvenvaihdos, kalastusharrastuksen puute ja kuoroharrastuksen syvyys, kirkkokuoro ja korsukuoron hautajaiskeikat, sen toisen maanviljelijän, Kokkolan Aimon, taiteilijuus, kirkkojen tyhjyys nykyisin, ja vasta loputtoman jaanaamisen jälkeen Linkola pääsee itse asiaan ja saa kysytyksi, onko talon vene jo vesillä, jos huomenna tullaan tätä kautta takaisin.

”Jaa.. Tuanoinni, ei se vielä taida olla. Minun pitäis meinaan nääs käydä sen verran nääs että hakea uudet airot siihen”, isäntä sanoo.

Hän lupaa joka tapauksessa, että huomenna vene on saatavilla.

Tätä Linkola tekee koko ajan. Kohtuuttoman sosiaalisuutensa vuoksi hän jää jatkuvasti suustaan kiinni ihmisten kanssa. Kaikki tuntevat hänet, ja hän tietää joka talon asukkaat nimeltä.

Mutta Linkola puolustelee, että se ­johtuu vain siitä, kun hän on aina kysellyt kaikilta linnuista. Pesiikö tuttu kurki luhdallaan tänä vuonna? Onko räystäspääskyjä näkynyt? Maaseudulla ihmiset tietävät tämmöisiä, ja heitä kannattaa vähän jututtaa.

Linnut tuntuvat selittävän koko Linkolan. Paljon puhutut esseetkin ovat hänen mukaansa olleet vain hätähuutoja sen luonnon puolesta, jonka hirvittävää muutosta hän on läheltä seurannut.

”Ne nyt ovat semmoisia… Näitä lintupäiväkirjojahan minä olen kirjoittanut elämästäni kaikkein eniten… ja olenkin, jos laskee tunneissa.”

Voisiko joku ylioppilas tulla kirjoittamaan niitä puhtaaksi, kun tulkki on vielä käytettävissä?

”Ei”, Linkola sanoo vaisusti.

Hänen havaintojaan ei voi selvittää kukaan muu kuin hän itse. Ne on kirjoitettu sellaisilla harakanvarpailla ja lyhenteillä, ettei niistä saa selvää kukaan muu. Niille käy niin kuin hänen isänsä Karjalan Impilahden kasvisosiologisten tutkimusten, joiden muistiinpanoista kollegat eivät saaneet mitään selkoa.

Missä oloissa havainnot tehtiin? Miten tuuli tuuli ja taivaanvuohi säikähti siivilleen rantamättäältä?

Sen muistaa vain Linkola itse.

Kaikki mitä jää, jää kirjaan nimeltä Pohjolan linnut värikuvin, siinä Linkolan havaintoja on käytetty. Paljon jää myös Linkolan esseisiin. Ne nousevat havainnosta.

Seuraavaksi Valkjärvi, Tykölänjärvi ja Pitkäjärvi, sitten Jouttijärvi, Kaavijärvi, Sydänmaanjärvi, Kytöjärvi, Särkijärvi, Hiiramajärvi, Kirrinen ja Hahkialanjärvi. Sunnuntaina Konneveden kirkkoherra tähystäjäksi, ja homma jatkuu, lisää tarkkoja havaintoja.

Artikkeli on julkaistu Suomen Luonto -lehdessä 10/2014. 
Pentti Linkola kuoli huhtikuussa 2020. Suomen Luonnon toimitus kunnioittaa artikkelin uudelleenjulkaisulla Pentti Linkolan muistoa.

Kuva: Konsta Leppänen

Linnutlintupäiväkirjamaastopäiväkirjapentti linkola

Tilaa uudistunut Suomen Luonto!

Tunne luontosi ja tue luonnonsuojelua, tilaa lehti tai digilukuoikeus!