Lue podcastin taustalla oleva Minna Pekkosen essee tästä.

Ehkä kuitenkin olisi pitänyt opiskella lääkäriksi. Se olisi kunnon ammatti – niin kuin myös opettaja, jota vanhempani ehdottivat. Ihmiset ymmärtäisivät paremmin mitä teen. Lääkärin työtä arvostetaan, siinähän pelastaa ihmishenkiä. Ekologin ja evoluutiobiologin kengissä saa melkein aina selittää mitä tekee ja miksi. Vähän kuulee naureskelua.

No sinullahan on kiva duuni, vähän niin kuin olisi aina lomalla.

Siitä lähtien, kun vuosia sitten aloitin opinnot yliopistossa, on tuttavapiiristä toistuvasti esitetty eri tavoin muotoiltuna kysymys: ”Sanopas nyt biologina, että mikä laji tämä on?” Monien mielikuvissa biologi on henkilö, joka tunnistaa lajeja.

Kun pitää nimetä tunnettuja biologeja tavallisen ihmisen mieleen tulevat yleensä Darwin ja ehkä Linné. 1700-luvulla elänyt Carl von Linné loi perusteet lajien luokittelujärjestelmälle, jota käytetään edelleen. Evoluutioteorian kehittäjä Charles Darwin on todennäköisesti taas kaikkein tunnetuin biologi. Eikä ihme, sillä Darwinin vuonna 1858 julkaisema teos Lajien synty ravisteli paitsi biologiaa tieteenalana myös ihmiskeskeistä maailmankuvaa. Jälkijäristyksiä tapahtuu vieläkin.

Linnén ja Darwinin työssä lajien tunnistaminen ja luokittelu olivat kovaa ydinosaamista. Nykyisin biologiasta kiinnostuneille on uusien tutkimusmenetelmien myötä avautunut selviteltäväksi solujen sisäinen maailma, perinnöllisyys, biokemia, luonnon yksityiskohtien kaivelu molekyylien tasolle asti. Tietokoneiden yleistymisen ja laskentatehojen kasvun myötä biologiaan on tullut vahvemmin mukaan matemaattinen mallintaminen ja tilastotiede sekä isojen tutkimusaineistojen setviminen, datan louhinta. Yksikään ihminen ei voi enää hallita kaikkia biologian tutkimusaloja. Biologi voi tehdä töitä laboratoriossa, tietokoneella tai maastossa tai näissä kaikissa vuorotellen – ja yleensä osana eri alan ammattilaisista koostuvaa tutkimusryhmää.

Lajien tunnistaminen on kuitenkin yhä yksi niistä peruspalikoista, jolle biologinen ymmärrys rakentuu. Läheskään kaikkia maapallon eliölajeja ei tunneta. Toistuvia lajiston ja luontotyyppien seurantoja tarvitaan, sillä ilman tietoa nykytilanteesta ja menneestä on vaikea huomata muutoksia tai arvioida tulevaa. Onneksi vielä on ihmisiä, jotka jaksavat nähdä sen vaivan, että opettelevat tunnistamaan lajeja, joiden kanssa jaamme tämän planeetan.

Itse olen biologina keskittynyt toisiin kysymyksiin.

Olen ekologi. Yritän ymmärtää luonnon vuorovaikutuksia ja niiden muutoksia ajassa. Etsin luonnon näennäisestä kaaoksesta kuvioita, säännönmukaisuuksia, yhteyksiä asioiden ja ilmiöiden välillä.

Miksi jotkut lajit voivat elää yhdessä ja toiset eivät? Yksinkertainen kysymys, jota on tutkittu pian ainakin 200 vuotta ja työtä riittää yhä. Pohjaa lajien välisten vuorovaikutusten teoreettiselle tutkimukselle rakensi 1800-luvulla belgialainen matemaatikko Pierre François Verhulst. Hän kehitti logistisen kasvun mallin, jota sittemmin on käytetty kuvaamaan populaation kasvua, eli jonkun lajin samassa paikassa olevien yksilöiden määrän lisääntymistä. Populaatioista ja vuorovaikutuksista olivat kiinnostuneita myös amerikkalainen biofyysikko, tilastotieteilijä Alfred J. Lotka ja italialainen matemaatikko ja fyysikko Vito Volterra 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. He kehittelivät teoriaa siitä miten pedot ja saaliit vaikuttavat toistensa määriin. Työn tuloksena syntyi Lotka-Volterran peto-saalismalli, jota käytetään edelleen.

Teorioita on tietenkin testattu käytännön kokeilla. Lajien välisen vuorovaikutuksen kokeellisen tutkimuksen uranuurtajiin kuuluu venäläinen Georgii Frantševitš Gause. 1900-luvun puolivälissä Gause kasvatti laboratoriossaan alkueläimiä ja hiivoja, joiden avulla hän tutki voivatko täsmälleen samaa ravintoa käyttävät lajit elää yhdessä. Gausen kokeiden perusteella eivät. Tämä syrjäyttävän kilpailun periaate tunnetaan nykyisin myös nimellä Gausen laki. Kokeellisesti osoitettu syrjäyttävä kilpailu tuki myös Darwinin ajatusta lajien välisestä kilpailusta evoluutiota eteenpäin sysäävänä voimana. Omassa väitöskirjassani 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä hyödynsin Verhulstin, Darwinin, Gausen ja monien muiden aiemmin tekemää työtä, selvitellessäni kokeellisesti ravintokilpailun vaikutusta evoluutioon.

Tieteellinen tieto rakentuu vanhan tiedon päälle, uteliaisuudesta ja itseään korjaten, monen tutkijan yhteisenä työpanoksena. Ekologia tieteenä on ammentanut matematiikasta, fysiikasta ja kemiasta. Verhulstin ja kumppaneiden ajoista se on kasvanut monihaaraiseksi ja laajaksi tutkimusalaksi. Useimmiten arjessa eko-alkuisiin sanoihin törmää kuitenkin mainoksissa tai kauppareissuilla.

Toisinaan minua ärsyttää, että ekologia sanaa käytetään kuvaamaan esineen, palvelun, elämäntavan tai milloin minkäkin asian läheisyyttä luontoon, luonnonmukaisuutta. Mainosmaailman ekologia on jotain pehmeää ja lempeää. Ostamme eko-sitä ja eko-tätä, otamme toisiamme kädestä kiinni, laulamme kumbayaa ja maailma pelastuu.

Ekomainokset eivät kerro Gausesta ja Lotka-Volterrasta tai parin sadan vuoden ajan tehdystä työstä luonnon ymmärtämiseksi. Ekologinen ei viittaakaan lajien ja niiden elinympäristöjen monimutkaisten vuorovaikutusten tutkimukseen vaan siihen, että naamarasva on tehty 98-prosenttisesti luonnollisista ainesosista ja pakattu kierrätysmuoviin.

Turhauttaa! Voisiko ekoleimailun sijaan ottaa ympäristöasiat vakavasti ja käyttää niiden ratkaisemiseen parasta mahdollista tarjolla olevaa tieteellistä tietoa?

Vaikka luonto on myriadi ja monimuotoinen, siitä on löydettävissä lainalaisuuksia. Ekologit osaavat kertoa miten luonnonsuojelualueet kannattaa sijoittaa, että ne turvaavat mahdollisimman monia lajeja, luontotyyppejä, elinympäristöjä. Ekologit osaavat tunnistaa ne luontokohteet, jotka ovat paikallisesti tai maailmanlaajuisesti kaikkein tärkeimpiä säilyttää. Ehdotukset voidaan perustella tutkimustiedolla, ei musta-tuntuulla. Mielikuvissa ekologia on silti usein pehmeää tiedettä.

Mietin lääkäreitä ja ihmishenkien pelastamista. Lääketiede yrittää ymmärtää ihmisen kehon toimintaa ja löytää keinoja sairauksien parantamiseen. Ekologia yrittää ymmärtää elonkirjoa, maapallon elämää ylläpitävien järjestelmien eli ekosysteemien toimintaa. Ekologeista monet toimivat kuten lääkärit ja selvittävät ratkaisuja luonnontilan parantamiseen. Ekologit myös tunnistavat sairauksia ja vaivoja elonkirjon tilassa. Usein vikapää luonnon heikkoon tilaan on ihminen.

* * *

Eikö muita pelota yhtä paljon kuin minua?

Ympäristöuutisia seuratessa tulee kurkkua kuristava tunne. Tutkimustiedon perusteella ilmastonmuutos tapahtuu tässä ja nyt. Jos emme saa hillittyä kasvihuonekaasujen kertymistä ilmakehään nopeasti, maailma sellaisena kuin se nyt on, muuttuu joksikin toisenlaiseksi. Mielikuvissani maapallo palaa. Siperian taiga ja Amatsonin sademetsä ovat jo tulessa. Viimeisenä kytevät kai ne arktiset alueet, joilla jäätiköt nyt sulavat.

Luonnonvarojen ylikulutus ja maan sekä meren valtaaminen ihmisen käyttöön ovat ajaneet monia muita lajeja sukupuuttoon tai sukupuuton partaalle. On käynnissä kuudes maailmanlaajuinen sukupuuttoaalto, joka voi pyyhkäistä olemattomuuden tyhjyyteen ennätysmäärän lajeja, ennätyksellisen nopeassa ajassa. Ilmastonmuutos pahentaa tätä lajiston katoa. Jossain vaiheessa lajien kadotessa ekosysteemit alkavat rampautua.

Mietin voivatko merivirrat vaihtaa suuntaa. Mitä jos jäätiköiden sulamisen ja meriveden lämpenemisen takia esimerkiksi Golf-virta muuttaa suuntaansa? Ehkä muu maailma lämpenee ja Suomen ilmasto jäähtyy. Voisiko näin käydä? Pahimmillaan herään keskellä yötä ja mietin kuinka nopeasti ilmastonmuutos voi kurjistaa elinolosuhteita. Millainen on maailma jossa lapseni elää aikuisena?

Maapallon elämää ylläpitäviin järjestelmiin perehtyneet tutkijat ovat varoittaneet vaikeasti hallittavista suurista muutoksista jo vuosikymmeniä. Ilmastonmuutoksen syyt on tutkimuksen keinoin osoitettu ja seuraukset mallinnettu moneen kertaan. Nyt ennusteet alkavat käydä toteen.

Ilmastopaneelin ja Luontopaneelin julkaisemien raporttien pitäisi herätellä ihmisiä kaikkialla tekemään töitä jäljellä olevan luonnon säilyttämiseksi. Jos näin ei tehdä, seuraukset ovat ikäviä.

Miksi tutkijoiden viestejä ei otettu vakavasti silloin, kun olisi ollut vielä enemmän aikaa? Miksi kaikki eivät ota tutkimustietoa vakavasti edes nyt?

Minusta tuntuu toisinaan siltä, kuin huutaisin keskellä väkijoukkoa, eikä kukaan kuuntelisi. Toistan samaa asiaa vuodesta toiseen eri tavalla paketoituna: faktoihin ja tunteisiin vedoten, maanitellen ja uhkaillen,

”Pelastetaan pliis nyt tämä monimuotoinen, ihmeellinen ja meitä kaikkia kannatteleva lajirikkaus, luontotyypit ja ekosysteemit tai kuollaan kohta kaikki!”

tai toivoa valaen, kannustaen

”Jos nyt suojellaan jäljellä oleva luonto ja panostetaan tosissaan elinympäristöjen kunnostamiseen ja ennallistamiseen, on vielä mahdollisuus välttää pahin katastrofi.”

Meillä kaikilla tuntuu olevan tämän katastrofin suhteen kollektiivinen kognitiivinen dissonanssi. Teot eivät vastaa parasta mahdollista tietoa. Kestävä elämäntapa ei ole valtavirtaa. Tarvitaan joku muu kuin ekologi vastaamaan siihen miksi ihmiset toimivat kuten toimivat, ristiriitaisesti ja itselleen vahingollisella tavalla.

* * *

Viime vuodet olen päätyökseni tutkinut ekologista kompensaatiota eli ihmisen luonnolle aiheuttamien haittojen hyvittämistä. Miten kompensoidaan, mitä, millä, ketkä ja niin edelleen. Loputtomasti kysymyksiä, joihin vastaamalla yritetään löytää sopiva tapa korvata ekologisia haittoja Suomessa. Tämän työn sivupolkuna olen lueskellut paljon aiheeseen liittyvää tutkimusta ja jäänyt miettimään koko ajatusmallin syntyä. Kuka hyötyisi eniten, jos luonnolle aiheutettavat heikennykset korvattaisiin luontoa lisäävillä teoilla jossain toisaalla? Hyödynsaajan soisi olevan luonto, mutta vaikuttaa siltä, että kompensaatioita ovat alun perin ajaneet tahot, jotka ovat halunneet helpottaa luonnonvarojen käyttöä.

Vuonna 2015 ranskalainen tutkija Christophe Bonneuil kertoi Biological Conservation -tiedelehdessä, miten alun perin luonnon nakertamisen helpottamiseksi ideoitu toimintamalli, kompensaatio, on siirtynyt osaksi luonnonsuojelun työkalupakkia Yhdysvalloissa.

Yhdysvallat on edelläkävijä markkinavetoisen luontoarvojen kompensaatiojärjestelmän kehittelyssä. Bonneuilin tulkinnan mukaan kompensaatiot ovat osa tapahtumaketjua, joka käynnistyi vastareaktiona 1960-luvun alkupuolen luonnonsuojeluliikkeen nousulle.

Vuonna 1962 julkaistu Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät, englanniksi Silent Spring, oli yksi niistä liikkeelle panevista voimista, jotka kasvattivat luonnonsuojelun roolia Yhdysvalloissa ja myös Euroopassa. Havahtuminen ympäristölle haitallisen toiminnan vaikutuksiin johti ympäristötietoisuuden lisääntymiseen, poliittisen ilmapiirin muutokseen ja tiukempiin päästörajoituksiin ja ympäristölainsäädännön kehittymiseen.

Tiukentuneet velvoitteet hankaloittivat monen luonnonvaroja käyttävän yrityksen toimintaa. Bonneuil esittää todisteita siitä, että luonnonsuojelulakien ja päästönormien tiukentumiseen perustuvan luonnonsuojelun kyseenalaistaminen oli tarkoitushakuista. Tiukkaan sääntelyyn ja viranomaisvalvontaan perustuva luonnonsuojelu saatiin näyttämään hitaalta, tehottomalta ja kalliilta.

Yhdysvalloissa 1960- ja 1970-luvuilla oli Bonneuilin mukaan merkittävää poliittista ja taloudellista toimintaa, joiden tarkoitus oli nujertaa luonnonsuojeluliike. Vähitellen myös uusia tutkimusaloja syntyi. Ympäristö ja luonto valutettiin osaksi taloustutkimusta. Valtion merkitystä luonnonsuojelussa nakerrettiin väittämällä, että vain luonnon — tai oikeastaan luonnosta saatavien hyötyjen — yksityisomistus motivoisi niiden kestävään käyttöön. Luotiin mielikuva, että markkinavetoiset, osin tai kokonaan vapaaehtoiset ympäristötoimet kuten päästökauppa ja haittojen kompensoiminen joustavina ja ketterinä keinoina hyödyttävät sekä taloutta ja ympäristöä. Kansainvälisesti ilman- ja vesien saastuttamista on kuitenkin saatu tehokkaammin kuriin tiukoilla normeilla kuin päästökaupalla.

Joustavuus ja ketteryys tuovat mieleen viime hallituskauden normitalkoot Suomessa, jossa byrokratia nähtiin esteenä, kulueränä ja hidasteena. Tavoitteeksi nostettiin ketterä ja joustava hallinto. Näissä toiveissa unohtuu, että tiukat päästönormit ja kiellot pilata ympäristöä turvaavat kaikkien etua.

Ekologinen kompensaatio voisi kenties parhaimmillaan olla joustava markkinavetoinen, luonnon kannalta hyvä ratkaisu, jossa kaikki voittavat. Tätä nykyä jopa Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto (IUCN) suosittelee kompensaatioiden käyttöä osana laajempaa luonnonsuojelun toimenpidevalikoimaa. Luontoa painottava tulkinta kompensaatioista korostaa, että toimiakseen hyvin kompensaatiot tarvitsevat selkeät säännöt ja valvontaa.

Aiemmin tänä vuonna julkaistiin Niak Siah Kohin kollegoidensa kanssa Ruotsissa tekemä tutkimus ekologisten kompensaatioiden toteutustavoista eri puolilla maailmaa. He tulivat siihen lopputulokseen, että riippumatta siitä onko kyse vapaaehtoisesta vai lain säätelemästä kompensaatiosta, järjestelmä tarvitsee tuekseen byrokratiaa. Valtiotasolla asetetut yhteiset pelisäännöt ja viranomaisten tuki voivat varmistaa sekä haitan kärsijän että hyödyn saajan tasapuolisen kohtelun ja jopa sujuvoittaa kompensaatioiden toteuttamista.

Kompensaatioissa tiivistyy luonnonsuojelun vaikeus. Pelkkä ekologinen tutkimustieto ei riitä ratkaisuksi. Luonnon kannalta tavoitteet voivat olla selkeitä, mutta lopullista toteutusta ja päätöksenteon soppaa hämmentävät talouden tavoitteet, poliittiset paineet, lainsäädännön puitteet ja jopa ihmisten ristiriitaiset toiveet ja mielikuvat.

Ekologina ja tutkijana yritän tarjota parasta mahdollista tieto poliitikoille ja byrokraateille. Se mitä tiedolla tehdään, ei ole enää tiedontuottajan käsissä.

* * *

Kymmenen vuotta Rachel Carsonin Äänetön kevät -kirjan julkaisemisen jälkeen DDT:n käyttö kiellettiin Yhdysvalloissa ja myös Suomessa. Yksi kirja oli mukana synnyttämässä luonnonsuojeluliikettä, joka on kasvanut ja kehittynyt maailmanlaajuisesti vaikuttavaksi toiminnaksi.

Parhaimmillaan tutkimukseen pohjautuva viesti voi saada aikaan tällaisen lumipalloefektin, jonka vaikutus leviää laajalle. Monimuotoisuuden suojelussa ja ilmastonmuutoksen hillinnässä olisi todella tarvetta tutkimuspohjaisen toiminnan lumivyörylle.

En ole oikeasti katunut ammatinvalintaani. Haluan olla mukana luomassa muutosta. Ekologina, luonnonsuojelubiologina saan tehdä työtä tärkeiden asioiden parissa, osana osaavaa ja kannustavaa työyhteisöä. Saatan joskus halata puuta, mutta mitä sitten? Kuten kollegani, olen pitkän koulutuksen läpikäynyt oman alani asiantuntija. Ammattilainen, jonka tieto perustuu tieteelliseen tutkimukseen.

Kukaan tutkija ei ole kaiken tietäjä, mutta omasta tutkimusalastaan tutkija tietää enemmän kuin useimmat muut ihmiset. Siksi tutkijaa kannattaa kuunnella. Ympäristökriisien ratkaisemiseen on käytettävissä vuosikymmenten aikana tuhansien biologien kartuttuma tieto luonnosta. Olisi typeryyttä olla hyödyntämättä sitä.

Jotakuta voi kannustaa luonnonsuojeluun puhtaasti taloudelliset syyt, toista halu turvata lasten tai lastenlasten tulevaisuus tai elämää yleisesti ilman oman edun tavoittelua. Minulle on ihan sama mikä yksittäisen ihmisen saa toimimaan luonnon hyväksi, kunhan tavoite on yhteinen. Meidän on otettava käyttöön kaikki keinot luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi ja lisäämiseksi.

Huoli horisontissa siintävästä ekokatastrofista jäytää minua. Maapallon elinolosuhteiden muutokset eivät ole koskaan tuhonneet kaikkea elämää, tuskin niin käy nytkään. Elämä on sitkeää, se on sinnitellyt jo miljardeja vuosia. Mutta paljon ainutlaatuisia elämänmuotoja katoaa koko ajan lopullisesti. Lajien monimuotoisuuden ja ekosysteemien suojelussa on lopulta kyse myös siitä selviääkö ihmislaji osana elonkirjoa.

ekoekologiaekologinen kompensaatioilmastonmuutosluonnonsuojeluluonnonvaratpodcastpuhetta monimuotoisuudesta

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!