Lue podcastin taustalla oleva Annina Launiksen essee tästä.

On 11. kesäkuuta 2015, ilma on lämmin ja auringonvalo siivilöityy vanhojen puiden lomitse mustikan ja sammalten peittämään metsänpohjaan. Kesä on parhaimmillaan.

Olemme saapuneet mikrosieniä tutkivan kollegani kanssa Kalajanvuorelle Etelä-Konneveden kansallispuistoon. Kiusanamme on muutamia hyttysiä, mutta onneksi maastotyöläisen keljuimmasta seuralaisesta hirvikärpäsestä ei ole vielä tietoakaan.

Tehtävämme on selvittää lahopuilla elävää huonosti tunnettua jäkälä- ja mikrosienilajistoa. Kalajanvuoren vanha metsä soveltuu tarkoitukseen erinomaisesti, koska alueella on tunnetusti runsaasti kuollutta puuta. Tiedämme, että lajisto on monimuotoista: Suomesta, Skandinaviasta ja Pohjois-Amerikasta tunnetaan lähes 400 lahopuulla elävää jäkälälajia ja niistä noin 100 ei tulisi toimeen lainkaan ilman sitä.

Lahopuun jäkälälajistossa on kuitenkin yhä paljon tutkittavaa. Osa lajeista on puutteellisesti tunnettuja tai, kuten arvelemme, jopa täysin tuntemattomia. Suurin osa niistä on tiiviisti kasvualustassaan eläviä pieniä rupijäkäliä, joihin olin keruuretken aikoihin perehtynyt suurella innolla jo useita vuosia.

Kuljemme laholta rungolta toiselle ja tutkimme niitä tarkasti lupin avulla löytääksemme puun pinnalla piilottelevat pienimmätkin lajit. Luppini läpi avautuu pienoismaailma, jota asuttavat kaihojäkälät (Absconditella), jauhejäkälät (Lepraria), tyynyjäkälät (Micarea), viirujäkälät (Xylographa) ja monet muut. Vanha metsä ympärillämme kohoaa suurena ja hiljaisena.

Tällaisessa rauhallisessa vanhassa metsässä liikkuessa ei välttämättä tule ajateltua, että lahopuulla elävillä lajeilla on alati kiire. Kuivuneita keloja lukuun ottamatta lahopuu on varsin lyhytikäinen kasvualusta – ennemmin tai myöhemmin se hajoaa ja katoaa. Viimeistään silloin lajien on löydettävä uusi kasvualusta.

Lahopuu on myös lahoamisprosessin myötä alati muuttuva kasvualusta. Ehkä siitä johtuen monet lahopuun jäkälälajit ovatkin niin pieniä ja rakenteeltaan melko yksinkertaisia. Ne kehittyvät nopeasti ja monien on arveltu käyttävän leviämisessä apunaan hyönteisiä. Ja toden totta, lupilla tarkasteltaessa jäkälien seassa vipeltää monenlaisia siivekkäitä! On helppo uskoa, että ainakin osa niistä olisi oivia itiöiden ja muiden lisääntymisrakenteiden kuljettajia. Etenkin, koska aivan kuten jäkälät, myös monet hyönteiset suosivat tietynlaista lahopuuta – esimerkiksi tiettyjä puulajeja ja lahoasteita.

Lahopuun lajit ovat myös riippuvaisia niille sopivan kasvualustan jatkuvasta tarjonnasta. Mikäli lahopuuta on alueella vain vähän, voi sille erikoistuneiden lajien elämä muuttua tukalaksi ja leviäminen jopa mahdottomaksi. Aivan kuin ne olisivat jääneet eristyksiin pienelle tulvivalle saarelle keskellä valtamerta. Luonnontilaisissa metsissä myrskyt, hyönteistuhot, metsäpalot ja ylipäätään iäkkäiden puuyksilöiden kuolemat varmistavat, että eri-ikäistä lahopuuta on käytännössä aina tarjolla.

Talousmetsissä lahopuun määrä on sen sijaan minimissään. Tutkimukset ovat osoittaneet, että Fennoskandiassa jopa 98 % lahopuusta poistetaan talousmetsistä, ja biotalouden tarpeisiin puuta korjataan entistäkin tehokkaammin.

Pohjoismaissa jopa 7000 lajia ovat riippuvaisia lahopuusta.

Ihmisen toiminta vaikuttaakin lahopuulla eläviin lajeihin vääjäämättömästi. Jäkälät eivät pysty liikkumaan alueelta toiselle kuten eläimet — voikin ajatella, että ne ovat ennemmin ajan kuin tilan hallitsijoita. Lahopuun kaltaisella kasvualustalla niiden elämänkierto on säätynyt lahoamisprosessin raamittamaan rytmiin, johon metsien laajamittaisella talouskäytöllä on huolestuttavia seurauksia. Suomen 2003 jäkälälajista uhanalaisia on 477 (24 %) ja silmälläpidettäviä 265 (14 %). Lisäksi 399 (20 %) on yhä puutteellisesti tunnettuja. Metsätalous on tärkein ja edelleen voimistunut jäkälien uhanalaistumisen syy.

Mutta siirrytään vielä hetkeksi takaisin Kalajanvuoren vanhaan metsään.

Siellä edessäni nousee vanha pystyyn kuollut mänty. Sitä tarkemmin tutkiessani luppini alle osuu jotakin erittäin mielenkiintoista. Se on pieni haalean vihreä ja jauhemainen jäkälä, josta nousee noin puolen millimetrin korkuisia tummia rakenteita. Totta puhuakseni se ei ole millään tapaa näyttävä saati värikäs, mutta pulssini kohoaa oitis ja huudahdan innosta. Olen nimittäin nähnyt vastaavan vain kerran aikaisemmin monia vuosia sitten Evolla, ja etsinyt sen jälkeen uusia näytteitä kuumeisesti. Irrotan jäkälän huolellisesti kannosta puukon avulla ja tarkastelen sitä kädessäni. Ei epäilystäkään. Pitelen kädessäni tieteelle uutta jäkälälajia.

Myöhemmin tuon näytteen Helsingin kasvimuseolle, jossa tutkin sitä tarkemmin mikroskoopilla ja eristän näytteestä DNA:ta sukutason tutkimuksia varten. Herbaariokokoelmissa pääsen myös vertaamaan uutta lajia sen jo tunnettuihin lähisukulaisiin. Totean, että se kuuluu epäilyksettä tyynyjäkälien (Micarea) sukuun.

Mietin miksei kukaan muu tutkija ole vielä löytänyt sitä?

Ehkä siksi, että jäkälätutkijoita on maailmassa niin vähän, vain joitain satoja. Suomessa meitä on muutama, joista jokainen on erikoistunut hieman eri aiheisiin. Käytännössä tutkijalta voi viedä vuosikausia kehittyä lajiryhmän asiantuntijaksi, ja valitettavasti joskus tiedonvälityksen ketju katkeaa. Esimerkiksi Suomessa ennen 2000-lukua tyynyjäkäliä ja monia muita pieniä rupijäkäläsukuja tutkittiin aktiivisesti ennen toista maailmansotaa. Ja mitä haastavampi eliöryhmä, sitä enemmän aikaa uuden oppiminen tietysti vie.

Herbaariokokoelmia tutkimalla avautuu myös mielenkiintoinen aikaikkuna kauan sitten vaikuttaneisiin tutkijoihin ja heidän käsityksiinsä luonnosta ja lajeista. Ei ole nimittäin lainkaan itsestään selvää, että lajeja luokitellaan nykyään niillä perustein kuin me niitä luokittelemme. Ulkoiset tuntomerkit voivat johtaa kokeneenkin tutkijan harhaan, koska evoluution aikana saattaa erillisille kehityslinjoille syntyä hyvinkin samankaltaisia rakenteita.

Etenkin 1800- ja 1900- lukujen vaihteessa jäkäliin perehtyneen tiedeyhteisön sisällä käytiin kiivasta keskustelua lajien luokitteluun sopivista tuntomerkeistä. Osa johtavista tutkijoista ajatteli, että itiöiden väliseinien määrä ja sekovarren samankaltaiset värireaktiot ovat luokittelun kannalta tärkeimpiä tuntomerkkejä. Toiset tutkijoista olivat kuitenkin eri mieltä. Lopulta tilanne ratkesi vaikutusvaltaisimpien tutkijoiden eduksi, ja vasta paljon myöhemmin hyväksyttiin, ettei heidän näkemyksensä ollutkaan oikea.

Jos joku, niin J. T. Hedlund olisi voinut löytää saman uuden tyynyjäkälälajin kuin minä. Hän oli lupaava nuori tutkija Upsalan yliopistossa Ruotsissa, ja käsitteli vuonna 1892 valmistuneessa väitöskirjassaan pienikokoisia rupijäkäliä suvuissa Lecanora, Lecidea ja Micarea.

Nykypäivänä on helppo nähdä, että hän oli aikaansa edellä. Hänen näkemyksensä lajien luokittelusta ja luokittelun kannalta keskeisistä tuntomerkeistä vastaa hämmästyttävän paljon nykyistä molekyylituntomerkein vahvistettua käsitystämme asiasta. Hänen työstään tekee erityisen myös se, etteivät hänen käyttämänsä mikroskoopit ja muut analyysimenetelmät olleet lähellekään yhtä tarkkoja kuin nykyään.

Valitettavasti hänen näkemyksensä kuitenkin poikkesi johtavien tutkijoiden käsityksistä. Todennäköisesti siitä syystä hänen työnsä ei saanut positiivista huomiota, ja lahjakkuudestaan huolimatta hän joutui lopulta jättämään jäkälätieteen ja siirtymään putkilokasvien pariin. Seuraavat vuosikymmenet hän keskittyi esimerkiksi pihlajien (Sorbus) luokitteluun. Hänen jäkälätyönsä todellinen arvo ymmärrettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin, 1970- ja 1980-luvuilla.

Nykyisin hyvien mikroskooppien lisäksi lajitutkijoiden lyömättömänä apuna ovat molekyylituntomerkit, eli DNA-sekvenssit, ja niiden pohjalta rakennettavat sukupuut. Pienestäkin jäkälämurusesta tai vaikkapa hyönteisen jalasta voi eristää DNA:ta, jonka avulla laji on tunnistettavissa. Ainakin siinä tapauksessa, että joku asiantuntija on jo yhdistänyt DNA-alueen luotettavasti määritettyyn näytteeseen ja lajinimeen. Kuten itsekin olen usein joutunut huomaamaan, näin ei kuitenkaan aina ole. Silloin tutkijan on selvitettävä onko kyseessä tieteelle kuvaamaton laji vai kenties joku jo tunnettu laji, jonka DNA:ta ei vain aikaisemmin ole tutkittu.

Kesällä 2019 julkaisemme lajikuvauksen kansainvälisessä tiedejulkaisussa, jossa annamme uudelle tyynyjäkälälle nimen Micarea fennica. Lajinimi ”fennica” viittaa Suomeen, ja se on oiva nimi, koska tähän mennessä se tunnetaan ainoastaan meiltä Suomesta. Vuosien varrella ilmeni, ettei kukaan kollega ole nähnyt sitä, enkä ole itsekään löytänyt lajista näytteitä edes laajoista eri maiden herbaariokokoelmista.

Kaikki Micarea fennicasta keräämäni tieto viittaa siihen, että laji on hyvin harvinainen ja vaarassa kuolla sukupuuttoon. Se kasvaa todennäköisesti vain pitkälle lahonneilla männyillä, joita on yleensä vain vanhoissa metsissä. Tyypillisesti tällaiset uljaat pystyyn kuolleet hongat lahoavat hitaammin kuin monet muut puut ja ehtivät siten vielä kuolemansakin jälkeen tarjota elämänlähteen sadoille lajeille, kuten jäkälille, sienille ja hyönteisille.

Maailmanlaajuisesti Micarea fennica on yksi lukuisista tieteelle vastikään kuvatuista lajeista ̶ niitä nimittäin löydetään joka päivä. Pelkästään 2000-luvulla maailmasta on kuvattu uusia lajeja jopa 18 000 lajin vuosivauhdilla, siis yhteensä yli 300 000! Suuri osa tieteelle uusista lajeista on pieniä ja huomaamattomia, tai ne elävät ihmisiltä piilossa vaikeapääsyisissä ekosysteemeissä.

Onkin helppo uskoa, että tieteelle uusia lajeja löytyy huonosti tutkituista sademetsistä, joissa lajimäärät ovat muutenkin päätähuimaavia. Mutta aivan kuten Micarea fennican löytö osoitti, Suomenkin metsissä ja kallioilla lymyää yhä tuntematonta monimuotoisuutta.

Pelkästään viimeisen vuosikymmenen aikana Suomesta on kuvattu yli 20 tieteelle uutta jäkälälajia ja ainakin 200 muuta eliötä, kuten hyönteisiä ja sieniä. Tämä on yllättävää, koska pohjoismaat ovat eliölajistoltaan maailman parhaiten tunnettuja alueita. Ja jäkälätutkimuksellakin on täällä pitkät perinteet. Ruotsissa lajeja on tutkittu ja luokiteltu jo 1700 -luvulta saakka Linnén ja hänen oppilaiden toimesta.

Yllättävää on myös se, että maailmalla löydetään yhä suuria ja näyttäviä lajeja. Kaiken lisäksi joskus aivan nenämme edestä.

Esimerkiksi lähes 40 metriset Wollemia nobilis -puut huojuvat vain 150 kilometrin päässä Australian Sydneystä ja metrin kokoinen Rungwecebus kipunji -apinalaji kiipeilee metsissä kylien läheisyydessä lounaisessa Tansaniassa. Turkulainen väitöskirjaopiskelija Valter Weijola löysi sen sijaan Uuden-Guinean eristyneeltä Mussaun saarelta tieteelle uutena yhden alueen huippupedoista, jopa metrin mittaiseksi kasvavan varaanin (Varanus semotus).

Tieteelle uusia lajeja löydetään jatkuvasti myös luonnontieteellisten museoiden kokoelmista. Olemme esimerkiksi kuvanneet monia Micarea fennican lähilajeja museoiden jäkäläkokoelmia apuna käyttäen. Ja aivan vastikään kansainvälinen tutkimusryhmä löysi uuden dinosauruslajin (Ngwevu intloko), jonka hyvin säilynyt kallo oli ollut Johannesburgissa Etelä-Afrikassa osana museon fossiilikokoelmia jo 30 vuoden ajan.

On arvioitu, että valtaosa maapallon lajistosta on yhä tuntematonta. Kukaan ei tarkalleen ottaen tiedä kuinka monta eliölajia maailmassa on, mutta arviot vaihtelevat 10 miljoonasta jopa 100 miljoonaan. Tunnettuja, eli tieteelle kuvattuja lajeja on tällä hetkellä vasta alle 2 miljoonaa. Jäkälienkin arvioitu lajimäärä on puolet suurempi kuin tällä hetkellä tunnettujen lajien määrä. Työsarkaa siis riittää!

Mutta mikä ajaa tutkijoita maailman ääriin uusien lajien perässä?

Vastaus on yksinkertainen, ainakin minulle: työ on palkitsevaa ja uuden lajin löytämisen riemu on aivan erityislaatuinen kokemus. Toisaalta meitä tutkijoita painaa myös suuri huoli ympäristöstä ja kova kiire. Elinympäristöt pirstoutuvat ja tuhoutuvat vauhdilla ympäri maailmaa, ja ilmastonmuutos tekee tilanteesta entistäkin vakavamman. Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että monimuotoisuus on elinehto, ja sen suojeleminen yksi ihmiskunnan suurimmista haasteista.

Monimuotoisuuden säilyttäminen ei kuitenkaan onnistu sokkona. Meidän on selvitettävä mitä lajeja elää esimerkiksi Suomen metsissä, Amazonin viidakkojoissa ja Australian suurella valliriutalla, jotta suojelua ja politiikkaa valmistelevilla ihmisillä olisi käytettävissä parasta mahdollista tietoa.

dnajäkälätlahopuulajien luokittelupodcastpuhetta monimuotoisuudestatieteelle uusi laji

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!