Lue podcastin taustalla oleva Eini Niemisen essee tästä.

”Jaahas, kuvauskeikalla?”

Mies pysäyttää polkupyörän laskemalla jalkansa maahan.

”Juuh.”

Hiljaisuus. Mies ei kehtaa kysyä, enkä minä kehtaa kysymättä kertoa. Että milläs asioilla sitä liikutaan. Että miksikäs valokuvaan ilta-auringon lämmittämää hakkuuaukkoa. Mies arvaa kyllä, että en minä perhealbumiin kuvia ota. Mutta kuvaanko siksi, että hakkuu on hyvä juttu, vai siksi, että se on paha juttu. Sitä mies ei osaa päätellä, kun jätin kiikaritkin autoon.

Minäkään en pysty päättelemään miehestä, että onko hakkuuaukko hänestä hyvä vai paha.

Juttelemme hetken polkupyöräilykelistä, mutta molempia jännittää. Kysymätön kysymys ja vastaamaton vastaus ovat jääneet leijumaan välillemme. Mies ponnistaa vauhtia ja jatkaa matkaansa. Minä astelen tieltä hakkuuaukkoon.

Olen tullut katsomaan puronvarsikorpea, joka oli ehdolla soidensuojelun täydennysohjelmaan. Tutkin, kuinka moni ohjelmaan ehdolla olleista suometsistä on hakattu. Haluan tietää, ovatko soiden maanomistajat tehneet niin sanottuja aavistushakkuita. Aavistushakkuusta puhutaan, kun maanomistaja hakkaa metsänsä hävittääkseen luontoarvot aivan tarkoituksella. Hän aavistaa, että hänen metsänsä saattaisi kelvata suojelualueeksi, mutta vastustaa suojelua. Aavistushakkuu on kätevä tapa tehdä suojeluaikeet tyhjiksi.

Tämä puronvarsikorpi ainakin on paitsi hakattu, myös ojitettu. Saapas uppoaa turpeeseen, jota on röykkiöittäin ojien varsilla. Veden hitaan virtauksen mukana näkyy kelluvan tunnistamattomaksi maatuneita kasvinosia. Siinä turve ja muu kiintoaines valuvat alajuoksulle. Kirkkaanvihreät leväkasvustot kielivät, että ojaveden mukana virtaavat myös humus ja ravinteet. Näin metsätalous omalta osaltaan rehevöittää, liettää ja sameuttaa jokia, järviä ja lopulta Itämerta.

Hakkuuaukko on iso. Tavallisesti näin suuria näkee vain Lapissa. Pikkuinen puronvarsikorpi kattaa vain murto-osan koko hakkuusta. Soidensuojeluohjelman maastokäynneistä tiedotettiin maanomistajille etukäteen, joten tämän metsän omistaja on netonnut sievoisen summan tietäen, että samalla kaatuu luonnon kannalta arvokas korpimetsä. Onko hänellä mahtanut olla akuutti rahantarve? Jospa auto hajosi? Tai lähiomainen tarvitsi rahaa? Tai saattaahan olla, että maanomistaja elää metsästä ja saa sieltä valtaosan tuloistaan. Siinä tapauksessa hänellä lienee tarkat hakkuusuunnitelmat metsilleen. Ehkä nyt vain sattui olemaan tämän palstan vuoro. Vai olisiko maanomistaja hakannut siksi, että korven suojelu varmasti estyisi? Eihän äskettäin aukoksi pantua metsää kannata suojella, kun ei siellä kuitenkaan mitään suojelun arvoista ole. Mikäli tämä on ollut maanomistajan motiivi, seison nyt aavistushakkuun ytimessä.

Aavistushakkuu on tuttu termi metsänomistajille ja luonnonsuojelijoille jo vuosikymmenten takaa. Termin juuret lienevät 1970-luvulla. Alun perin suojeluväki puhui aavistushakkuista, kun Metsähallitus hakkasi valtion maiden vanhoja metsiä. Sittemmin termi levisi laajempaan käyttöön. 1990-luvulla tehtiin useita suojeluohjelmia, kuten rantojensuojeluohjelma, vanhojen metsien suojeluohjelma ja Natura 2000. Ne kaikki ulottuivat yksityisten maanomistajien maille. Ohjelmat herättivät kovia kiistoja luonnonsuojelijoiden ja maanomistajien välillä. Molemmat myös saivat niistä osansa.

Satakunnassa Karvialla maanomistajat ryhtyivät nälkälakkoon, Keski-Suomen Luhangassa taisteltiin tielinjauksesta vuosien ajan. Luonnonsuojelijoita uhkailtiin ja heidän autonrenkaitaan puhkottiin. Maanomistajat olivat huolissaan toimeentulonsa menetyksestä. He kokivat ympäristöhallinnon toiminnan autoritäärisenä, epäreiluna ja salailevana. Luonnonsuojelijat taas murehtivat lajien häviämistä ja luonnon yksipuolistumista. He eivät halunneet, että loputkin koskemattoman luonnon rippeet muuttuisivat puupelloiksi, turvesoiksi ja mökkikyliksi.

Viimeistään tuolloin aavistushakkuista alettiin puhua myös yksityisillä mailla. Luonnonsuojelijoille tilanne oli vaikea. He halusivat pitää arvokkaat metsät maanomistajilta salassa, jotta niitä ei aavistushakattaisi. Samalla metsät haluttiin suojella. Mikä siis neuvoksi? Suojelijat hiippailivat metsissä etsimässä harvinaisia lajeja ja välttelivät maanomistajia. Maanomistajat taas panivat merkille teiden varsille pysäköidyt autot, jotka eivät kuuluneet oman kylän väelle. Taas ne perkeleen kiikariniilot täällä nuuskii!

Sillä tavalla niin suojelijat kuin maanomistajatkin kaivautuivat yhä syvemmälle omiin poteroihinsa.

Nykyisin aavistushakkuista puhutaan lähinnä somessa. Niitä kerrotaan tehdyn soidensuojeluohjelman takia. Jotkut metsänomistajat suunnittelevat aavistushakkuun tekemistä: yksi Antti Rinteen hallituksen pelossa, toinen muuttuvan metsäsertifioinnin takia. Ominaista aavistushakkuille on, että julkisesti juuri kukaan ei myönnä niitä tekevänsä. Siksi aiheen tutkiminen on hankalaa. Aavistushakkuista onkin vain vähän tieteellistä todistusaineistoa ja sekin keskittyy pääosin Yhdysvaltoihin ja Australiaan. Suomessa jotkut maanomistajat ovat myöntäneet tehneensä aavistushakkuita liito-oravametsissä.

Muuten koko ilmiön olemassaolo perustuu pelkille väitteille, kuulopuheille ja yksittäisille some-kommenteille.

Havahdun metsäviklon varoitteluun. Se uhittelee västäräkille. Joko sillä on poikaset maastossa? Viklo on kelpuuttanut paikan hakkuusta huolimatta. Ilmeisesti läheinen suolampi ja sitä ympäröivä räme riittävät viklolle kodiksi. Olen tarttumassa auton oven kahvaan, kun aukon laidasta, suuren metsän reunasta kuuluu palokärjen huuto. Iso tikka lähtee lentoon kohti aukon vastakkaista laitaa. Syvään aaltoileva lento on hitaan ja kömpelön näköistä moisen aukean yllä. Jos tienoota hakataan paljon, täytyy palokärjen löytää uusi reviiri tai kuolla. Se ei löydä ravintoa eikä pesäpuita kovin nuoresta metsästä.

Myöhemmin istun viikkokausia tietokoneella. Kuten tuttu Lapin mies monesti virkkoo minut nähdessään:

”Perslihaksilla ne tutkimukset tehdään.”

Tänä iltapäivänä kaadan lasillisen olutta ajatustyötä vauhdittamaan. Monien työvaiheiden jälkeen olen vihdoin lähellä päämäärää.

Tulokset valmistuvat olutta hörppiessä.

Soidensuojeluohjelmaan ehdolla olleita suometsiä on hakattu paljon vähemmän kuin muita suometsiä. Hakkuiden aalto ei ole pyyhkinyt luonnon kirjoltaan rikkaita suometsiä pois – ainakaan vielä. Toisaalta niitä hakataan jatkuvasti, olkoonkin että tahti on verrattain hidas. Loputtomiin soidensuojelu ohjelman toteutus ei siis saisi viipyä. Muuten arvokkaat suometsät katoavat, ja suoluonnon kirjo niiden mukana.

Mutta viitteitä aavistushakkuista ei näy. Kuten sanottua, soidensuojeluohjelmaan ehdolla olleiden suometsien omistajat ovat enimmäkseen pidättäytyneet hakkuista. Ja jos he ovatkin hakanneet, ei se näytä liittyneen ohjelmaan. Hakkuiden tahti on ollut tasainen. Niiden määrä ei ole kasvanut esimerkiksi silloin, kun maanomistajat saivat tietää, että heidän suonsa on valittu ehdokkaaksi soidensuojeluohjelmaan.

Näyttää siltä, että useimmat ehdokasmetsistä on hakattu jostain muusta syystä kuin tarpeesta estää suojelu. Ehkä akuutissa rahapulassa. Tai sitten jo olemassa olevan hakkuu suunnitelman mukaisesti, joka on saatettu tehdä yhdessä tutun ja luotetun metsäammattilaisen kanssa jo vuosia sitten.

Suoraan sanoen en odottanut tällaista tulosta.

Kaikki maalaiset tuntevat jonkun, joka on aavistushakannut. Tai vähintään jonkun, joka on kironnut suojeluohjelmat alimpaan helvettiin ja antanut täyden tukensa heille, joiden maita on suojeltu. Minulle, paljasjalkaiselle maalaiselle, tulos on siis odottamaton.

Ovatko soidensuojeluohjelman ehdokasmetsät niin heikkotuottoisia, että se
selittäisi innottomuuden hakata? Eivät. Tutkimusaineisto on nimittäin rajattu niin, että se sisältää vain hakkuukelpoisimmat metsät. Hakatulla puronvarsikorvellakin näin useampia sellaisia kuusen kantoja, joiden halkaisija oli yli puoli metriä. Puut olivat olleet jättiläisiä.

Ehkä ehdokasmetsät ovat alaltaan pieniä? Tai sijaitsevat niin syrjässä, että metsäkoneiden paikalle tuominen ja puiden kuljettaminen tehtaalle olisi kannattamatonta? Ehkä niin. Mutta jo Suomen karttaa katsomalla voi nähdä hyvin tiheän, lähes kaikkialle ulottuvan metsäautotieverkoston. Lisäksi vuodesta 2013 lähtien hakkuiden määrä on kasvanut jokaisena vuonna. On vaikea uskoa, että pienuus tai syrjäisyys olisivat ainakaan kovin suuri syy sille, että suojeluun ehdolla olleet metsät ovat säilyneet joukoittain.

Jospa soidensuojeluohjelmaan ehdotettujen metsien omistajat halusivat alun perinkin suojella? Olivathan nämä suometsät säästyneet aiemminkin. Muutenhan ne eivät olisi edes päätyneet ehdokkaiksi soidensuojeluohjelmaan. Ympäristöministeriö kysyi vuonna 2015 joiltain ehdokassoiden omistajilta, haluaisivatko nämä suojella suonsa. Lähes puolet halusi. Toisaalta lähes yhtä moni ei halunnut. Silti vain harva ehdokasmetsistä on hakattu.

Niin tutkittu tieto kuin arkijärkikin osoittavat, että maanomistajat näkevät metsässään paljon muutakin kuin tukun seteleitä. Suometsissä kasvavat mustikat, puolukat ja juolukat, rouskut ja suppilovahverot. Riistalinnut päristävät niistä lentoon. Suo on tuttu, koska siellä marjastettiin, sienestettiin ja metsästettiin jo lapsena.

Ja ovathan korvaukset suojelusta aivan kohtuulliset. Markkinahinta niin maapohjasta kuin puustostakin.

Oli miten oli. Joka tapauksessa tutkimukseni puhuu sen puolesta, että jos aavistushakkuita koskaan on tapahtunut laajassa mittakaavassa Suomessa, nuo ajat ovat takanapäin. Rikkaita luontoarvoja ei ole tarpeen salata maanomistajilta. Päinvastoin. Niistä kannattaa kertoa.

Jospa jonakin päivänä kiikariniilo ja maanomistaja kohtaavat maastossa ja juttelevat kuten ihmiset ainakin. Ilman epäilyksiä, kiukkua ja vaivautunutta hiljaisuutta.

Tämä on tutkijalle juhlapäivä. Kaadan lasiin toisenkin oluen.

aavistushakkuuavohakkuumetsätmetsätalouspodcastpuhetta monimuotoisuudesta

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!