Vuonna 1985 muutimme hyvää aavistamatta uuteen rivitaloasuntoon. Olimme tarvinneet vain pari lisähuonetta, mutta saimmekin puoli valtakuntaa: pihan vieressä humisi ikimetsä, sen takana avautui suo.

Aiemmin olin tavannut vain pieniä soita harjun suppakuopissa. Nyt neva levittäytyi edessä kuin järvi, joka se aikoinaan oli ollutkin.

Viileinä iltoina suo tuoksui. Märänhappamassa tuoksussa tuntui olevan jotain selittämätöntä, samoin koko suossa. Kesällä oli turha yrittää sen yli, mutta talvella nevalle pääsi hiihtämään, marraskuussa jopa luistelemaan, jos lampareet jäätyivät ennen lumentuloa.

Kerran elämässäni olen pelännyt suota. Vuonna 1987 lykin hiihtoretkellä vauhtia, kun neva lurpsahti ja tarrasi suksisauvaani. Hankeen ilmestyi musta laikku, ja kun kiskaisin sauvan irti, sompa jäi silmäkkeen uumeniin. Yhä suolla käydessäni muistan kadonneen somman ja sen, että suota ei koskaan tunne läpikotaisin.