Kuinka susi kesyyntyi koiraksi? Kysymykseen on annettu paljon erilaisia vastauksia, mutta yksityiskohdat ovat olleet tähän päivään asti hämärän peitossa.

Arkeologisten jäänteiden ja geneettisten tutkimusten perusteella ajatellaan, että koira on kesytetty sudesta viimeisen jääkauden loppuvaiheissa, noin 15 000–30 000 vuotta sitten. Yhteiselomme on kestänyt koko nykyisen geologisen ajanjakson, viimeiset kaksitoista tuhatta vuotta kattavan holoseenin ajan.

Mutta miksi ja miten susi kesytettiin? Tämä on ollut tutkijoille vaikea kysymys, sillä kahtena ravintoketjun huipulla majailevana petona ihminen ja susi lähtökohtaisesti kilpailisivat jääkauden ympäristössä samasta, vähäisestä ravinnosta.

Suden kesyttämistä selittämään on tarjottu kaksi kilpailevaa tieteellistä ehdotusta, hypoteesia. Joidenkin tutkijoiden mukaan ihminen varta vasten kesytti suden saadakseen siitä hyödyllisen metsästyskumppanin. Toisen ehdotuksen mukaan sudet kesyyntyivät hiljalleen, kun ne norkoilivat ihmisasutusten liepeillä ihmisen ruoanjätteitä syöden. Ratkaisevaa todistusaineistoa kummankaan hypoteesin puolesta ei ole kyetty esittämään.

Vaikuttiko ilmasto suden kesyttämiseen?

Olin kuluneen vuoden ajan mukana arkeologi Maria Lahtisen johtamassa tutkimuksessa, joka esittää aikaisempien ehdotusten jatkoksi uuden hypoteesin. Siinä ratkaisevaksi tekijäksi nousee jääkautisten ilmastomuutosten vaikutus muinaisen ihmisen ruokavalioon. Scientific Reports -tiedelehdessä julkaistu artikkeli sai kansainvälisessä mediassa innostuneen vastaanoton. Tuloksistamme kirjoittivat tuoreeltaan muun muassa CNN, New York Times, Scientific American ja Suomessa Helsingin Sanomat sekä Suomen Luonto.

Syntyprosessiltaan artikkeli oli epätavallinen. Perinteinen geologinen tai arkeologinen tutkimus nojaa kenttätöihin ja tapaamisiin, joiden aikana tieteelliset yhteistyökumppanit oppivat väistämättä tuntemaan toisensa. Koiran muinaishistoriaa käsittelevä tutkimuksemme oli kuitenkin jonkinlainen korona-ajan lapsi. Tutkimusta johtaneen, nykyisin Ruokavirastossa työskentelevän Maria Lahtisen tunsin entuudestaan. Artikkelin muut kirjoittajat – arkeologit David Clinnick (Durhamin yliopisto Englannissa ja Saint Mary’s College Kaliforniassa) ja Kristiina Mannermaa (Helsingin ja Tarton yliopistot) sekä Helsingin yliopiston anatomian lehtori Suvi Viranta – ovat minulle yhä tuttuja vain niminä sähköpostissa ja kasvoina Zoom-ruudulla. Se oli vuoden 2020 ikkuna tutkijankammiosta ulkomaailmaan.

Kuvitus: Anna Mu

Oma roolini tutkimuksessa oli tuoda mukaan asiantuntemusta paleoklimatologiasta: maapallon ilmastovaihteluista viimeisen jääkauden aikana. Maria Lahtisen hahmotteleman hypoteesin mukaan Euroopassa ja Aasiassa jääkauden aikana vallinneella ilmastolla oli ratkaiseva rooli koiran syntytarinassa.

Viimeisin jääkausi oli pitkä ajanjakso, joka alkoi noin 115 000 vuotta sitten ja päätyi lopulta noin 12 000 vuotta sitten. Jylhän kolkosta nimestään huolimatta jääkausi oli itse asiassa ilmastoltaan tavattoman vaihteleva – ja osin paljon yleisesti ajateltua lämpimämpi.

Jääkausi teki tuloaan pitkään, ja vielä jääkauden alkupuoliskolla, noin 80 000 vuotta sitten maailma oli muuttunut vasta vähän. Näihin aikoihin jääkauden jäätiköt olivat saavuttaneet vasta noin viidenneksen tai kuudenneksen lopullisesta laajuudestaan, ja esimerkiksi Ranskassa klassisilla jääkauden tutkimuspaikoilla näyttää kasvaneen varsin samanlaista lehtimetsää kuin nykyisinkin.

Todistusaineistoa on myös meiltä pohjolasta. Itä-Lapissa, Savukoskella sijaitseva Sokli on saanut julkisuutta sieltä löydetyistä, jääkautta vanhempaa Eem-lämpökautta edustavista kerrostumista. Tästä olen kertonut aiemmin toisessa Suomen Luonnon jutussa.

Soklin aapasuon uumenissa – mutta syvällä lepäävien Eem-kautisten kerrostumien yläpuolella – levittäytyy myös paksu sarja viime jääkauden aikaisia kerrostumia, jotka kertovat Pohjois-Suomen vaiherikkaista ympäristömuutoksista jääkauden aikana. Kerrostumien tutkimusten perusteella tiedetään, että jääkauden alkuosassa 80 000 vuotta sitten myös Sokli, joka sijaitsee vain muutamien satojen kilometrien päässä Fennoskandian jäätiköitymisen ydinalueilta, oli yhä jäästä vapaana. Tämän jälkeen jää levittäytyi Soklin ylle, mutta vieläkin vain tunnustellen. Noin 50 000 vuotta sitten, jääkauden kaartaessa jo loppupuoliskolleen Sokli oli uudelleen jäästä vapaana, ja alueella kasvoi jopa avointa metsää mänty- ja koivupuineen.

Jääkausi ei ollut pelkästään kylmä

Jääkausi saavutti todellisen huippuvaiheensa vasta aivan sen lopussa, noin 20 000 vuotta sitten – ja tässä vaiheessa maapallon kiertoradan muutosten vauhdittama jääkausivaihtelu pääsi lopulta iskemään voimalla. Muinaisten ilmastojen tutkijat ovat arvioineet jääkauden ilmasto-oloja sekä runsaiden fossiiliaineistojen että että ilmastoa mallintavien tietokonesimulaatioiden perusteella. Varsinkin talvet näyttävät olleen 20 000 vuotta sitten Euraasiassa todella ankaria, tyypillisesti ainakin kymmenen astetta nykyistä kylmempiä. Toisaalta hyisten talvien vastapainona kesälämpötilat näyttävät olleen yllättäen monin paikoin ehkä vain pari astetta nykyistä alempana, ja joillakin alueilla Euraasian keskiosissa jopa nykyistä korkeampia.

Tällaisen ilmaston kuvaaminen ”kylmäksi” olisi yksinkertaistus. Ilmastotutkijan kielellä jääkauden huippuvaiheen Euraasia oli hyperkontinentaalinen – ilmastoltaan äärimmäisen mantereinen alue, jossa purevat talvet yhdistyvät yllättävän lämpimiin mutta lyhyisiin kesiin.

Jonkinlaisia häivähdyksiä jääkauden Euraasiasta – eräänlaisen ilmastollisen aikakapselin – voi löytää osista Siperiaa, nykyisen maapallon mantereisimmasta ympäristöstä. Itä-Siperian pikkukaupungit Verhojansk ja Oimjakon ovat monelle maallikollekin tuttuja. Nimet ovat samalla tarunhohtoisia ja synkältä kalskahtavia, ehkä riippuen siitä, käsitelläänkö niitä extreme-matkailun kohteina vai poliittisesti epätoivottujen henkilöiden historiallisena sijoituspaikkana.

Jääkautisella arotundralla taivalsivat tämän kertomuksen päähenkilöt, ihminen ja susi.

Talvien kylmyys on Verhojanskissa ja Oimjakonissa typerryttävää: tammikuussa lämpötilat pyörivät keskimäärin 45 pakkasasteen tuntumassa ja kylmimpinä päivinä vielä paljon alempana. Kuitenkin alueen lyhyet kesät ovat häkellyttävän lämpimiä: heinäkuun keskimääräinen päivän ylin lämpötila on Verhojanskissa +23,4 astetta – korkeampi kuin missään Suomessa!

Edes jääkauden huippuvaiheen aikana suurin osa Euraasiasta ei ollut jäätiköiden peitossa. Samalla kun Fennoskandian mannerjäätikkö levittäytyi Skandinavian vuorilta Keski-Euroopan pohjoisosiin ja osiin Euroopan puoleista Venäjää, Euraasian sydänmailla maisema oli kovin erinäköinen. Euroopasta Siperian halki Tyynellemerelle ja edelleen Beringin maasillan yli Pohjois-Amerikkaan levittäytyi jääkauden maailman ehkä jäätiköitäkin leimallisempi piirre – valtava ”mammuttisteppi”, kuivan aron ja kylmän tundran piirteitä sisältävä omaleimainen kasvillisuusvyöhyke. Jääkautisella arotundralla taivalsivat monet tämän maailmanajan kuuluisimmista asukeista – kuten mammutit ja villasarvikuonot – mutta myös tämän kertomuksen päähenkilöt, ihminen ja susi.

Löytöpaikat ohjasivat koiran jäljille

Jääkauden jälkeen Euraasia on kokenut valtavan muodonmuutoksen. Laajat havu- ja lehtimetsävyöhykkeet ovat levittäytyneet kohti pohjoista ja antaneet maapallon pohjoisille mantereille niiden tutun, vehreän ilmeen.

Nykyisen Siperian etelälaidalla piilee kuitenkin vähän tunnettu paikka, jossa on säilynyt tähän päivään asti pieni palanen jääkauden maisemaa. Muinaisia ympäristöjä tutkivat biologit ovat tunnistaneet Venäjän ja Mongolian rajamailla, ja Altai- ja Sajan-vuoristojen kupeessa alueen, jossa sekä ilmaston että kasvillisuuden muutokset vaikuttavat olleen hämmästyttävän vähäisiä jopa 40 000 vuoden ajan. Samalla kun muu maapallo on lämmennyt, mannerjäätiköt sulaneet ja ihminen viritellyt korkeakulttuureitaan, on syvällä Euraasian ytimessä aika kuin pysähtynyt. Keski-Aasian aavikot ja arot vaihettuvat täällä Siperian vuorien kylmään tundraan edelleen tavalla, joka aikanaan leimasi koko Euraasiaa, mutta joka lämmenneessä maailmassa on kadonnut lähes kaikkialta.

Muinaisen arotundran suuret kasvinsyöjät ja petoeläimet – ne, jotka eivät kuolleet sukupuuttoon jääkauden lopun aikoihin – ovat jääkauden jälkeen hajaantuneet asuttamaan nykyisen maapallon erinäisiä tundra- ja aavikkoseutuja. Altai-Sajanin iättömissä maisemissa nämä eläimet, kuten Keski-Aasian arojen saiga-antiloopit ja arktisen tundran porot, käyskentelevät kuitenkin yhä yhdessä, kuten ne ovat tehneet jo kymmenien tuhansien vuosien ajan.

Maria Lahtisen maalaileman hypoteesin mukaan jääkauden huippuvaiheen ilmasto oli ratkaiseva suden kesyttämiselle. Hypoteesi nojaa kahteen havaintoon. Ensinnäkin kaikki arkeologien tuntemat varhaisen koiran löytöpaikat sijaitsevat juuri jääkauden huippuvaiheeseen ajoittuvissa subarktisissa tai arktisissa ympäristöissä. Toiseksi laskelmamme osoittavat, että tällaisessa ilmastossa elävät metsästäjä-keräilijät joutuisivat turvautumaan ravintoon, jonka täysi hyödyntäminen on ihmiselle vaikeaa.

Kuvitus: Anna Mu

Ihmisen ja suden ruoansulatus

Ihminen on fysiologialtaan erikoislaatuinen eläin. Vaikka nykyisin syömme vaihtelevissa määrin lihaa, on kykymme lihansyöntiin kehittynyt vasta hiljattain. Evolutiiviset kantaisämme elivät kasveja tai hyönteisiä syömällä. Tämän vuoksi ihmisen elimistöllä on vajavainen kyky käsitellä proteiineja, emmekä pitkällä aikavälillä voi saada siitä enempää kuin noin viidesosan käyttämästämme energiasta.

Jääkauden ihmiselle ja ihmisyhteisöjen liepeillä liikkuville susille tällä oli merkittäviä seurauksia. Pitkien ja ankarien talvien jatkuessa jääkauden ihminen olisi lopulta käyttänyt lyhyenä kasvukautena kerätyn kasviperäisen ravintonsa loppuun, ja joutunut sinnittelemään puhtaasti eläinperäisen ravinnon varassa.

Lahtisen johtamassa tutkimuksessa laskimme, että ihminen ei tässä tilanteessa ole voinut syödä saalistamiaan eläimiä kokonaan. Näätäeläimiä lukuun ottamatta kaikkien pohjoisten saaliseläinten ruhoissa proteiinin osuus on nimittäin suurempi kuin ihmisen aineenvaihdunta pystyy käsittelemään. Ihmiset ovatkin todennäköisesti syöneet saalistaan valikoivasti, esimerkiksi eläinten päiden, raajojen ja luiden mahdollisimman rasvapitoisia osia. Ylijäävän osan saaliistaan ihminen on voinut jakaa susien kanssa, jotka puolestaan puhtaina lihansyöjinä ovat pystyneet elämään lyhytaikaisesti pelkällä proteiinilla. Ne pystyvät yhä.

Vaikka nykyisin syömme vaihtelevissa määrin lihaa, on kykymme lihansyöntiin kehittynyt vasta hiljattain.

Sudelle, joka useimmissa ympäristöissä kilpailisi verisesti ihmisen kanssa, näyttää näin avautuneen paikka esi-isiemme rinnalla. Ristiriitaista kyllä, mitä kovemmat olot, sitä todennäköisemmin ihmiseltä on jäänyt jaettavaa uudelle kumppanilleen.

Runsas arkeologinen aineisto vahvistaa sen, että juuri jääkauden huippuvaiheen ankara ympäristö muodosti näyttämön koiran ja ihmisen pitkän yhteisen taipaleen alulle. Jos hypoteesimme pitää paikkansa, tämä tapahtumien ajoittuminen ei ollut sattumaa, vaan äärimmäiset olot olivat ratkaisevia suden kesyttämiselle.

Jääkauden alkuvaiheessa, noin 100 000 vuotta sitten, Afrikasta pohjoisille mantereille levittäytynyt nykyihminen kohtasi jääkauden huippuvaihessa yhden suurimmista koettelemuksistaan. Pohjoisen Euraasian ihmiset kuitenkin selvisivät kurimuksesta ja astelivat tuhansien vuosien kylmyydestä rinnallaan uusi uskollinen ystävä.

Samalla koira on noussut viime vuosituhansien aikana maapallon runsaslukuisimmaksi lihansyöjäksi. Paleoklimatologille Maria Lahtisen hypoteesi antoikin harvinaisen konkreettisen kosketuksen nykypäivän maailmaan. Geologista aikaa luotaava tutkimus katsoo syvään menneisyyteen, ja samalla tutkimuksen tuottamat ennusteet karkaavat usein kaukaiseen tulevaisuuteen: vuosisatojen kuluessa sulaviin jäätiköihin tai kymmenien tuhansien vuosien päässä odottaviin jääkausiin. Tällä kertaa viime jääkauden tapahtumien vaikutuksia ei tarvitse tähytä kaukaisimmasta aikahorisontista, sillä ne käyskentelevät kaikkialla keskuudessamme.

domestikaatioeem-kausiilmastonmuutosjääkausikesyttäminenkoirasusi

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!